Blogi

Jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme kävi selväksi, että jos tässä joskus naimisiin asti päädytään, tapahtuu avioituminen maistraatissa ja luultavasti kovin vähäisillä juhlallisuuksilla. Kumpikaan ei kuulu kirkkoon, molempien vanhemmat ovat eronneet, lähisuvussa on alkoholisteja ja muita kummajaisuuksia, joita saisi kuitenkin hävetä, ja ennen kaikkea haluamme hedonistisesti ennemmin mennä kunnon häämatkalle kuin syöttää ja juottaa isoa joukkoa sukulaisia ja ystäviä. (Sori vaan rakkaat, elämä on valintoja.)

Maistraatissa voisi toki piipahtaa farkut jalassa ruokatunnillakin, mutta mielestäni elämässä ei pidä jättää käyttämättä hyviä syitä tälläytyä nätiksi. Jos ei muuten, niin hyvien valokuvien takia. Perinteiset häämekot ovat kuitenkin mielestäni ehdoton nounou maistraatin ollessa kyseessä. Farkkujen ja kermakakku-unelmien välissä on kuitenkin runsaasti vapaata riistaa, joka on herättänyt saalistusvaistoni. Ahkerana kirpputorikiertelijänä on huomioni yhä enevässä määrin kiinnittynyt puoli-ilmaisiin potentiaalisiin maistraattihepeniin.

Ensimmäinen minua puhutellut mahdollinen maistraattimekko oli lyhyt kotelomekko, lilan ja hopean kirjava, ihanan erikoisella leikkauksella varustettu. Se oli toki puoli numeroa liian pieni minulle, mutta äkkiäkös sitä kilon tai pari pudottaa. Ja tokihan sitä voisi käyttää vaikka kaverin häissä, jos mokomat ehtisivät ennen minua. Ei tarvinnut paljon miettiä, kun mekko lähti mukaani. Ihan kaiken varalta vain. Tulevalle, pahaa-aavistamattomalle sulholle esittelin sen ihan vain juhlamekkona, kun "ainahan niille silloin tällöin on jotain käyttöä". Tästä on nyt vuosi.

Seuraavaksi mukaani tarrautui se kullanvärinen kellohelmainen, jossa on pieniä paljetteja helmassa. Sain tosi halvalla. Eikä tarvinnut ratkoa kuin yksi sauma. Sitten eteen tuli ihana pitkä punainen satiinihame toppeineen. Siitä tulee ihan kiva, kun ompelen sen satiinisen koristeruusun kiinni paremmin. Puhumattakaan siitä tyylikkäästä mustasta, jossa on hopeanvärisiä kirjailuja. Ja niin edelleen. Yhä uudet ja uudet mekot kuiskivat minulle. Mieli vaihtuu aina uuden entistä paremman vaihtoehdon tullessa eteen. Juhlahepeneitä alkaa olla loppuelämän tarpeiksi.

Mies ei tiedä vieläkään, miten hyvin olen varautunut. Kihloissa olemme olleet nyt vähän reilun kuukauden. Hääpäivästä ei edelleenkään ole ollut mitään puhetta. Onkohan meille tarpeettomien maistraattimekkojen hamstraajille mitään tukiryhmää tarjolla. Anonyymit avioitumisasuholistit?

Ajattelin tehdä perjantain kunniaksi parviaiset. Jos kerran on niin hurjan kätevää siirtää intiimi parisuhdekommunikaationsa blogeihin, niin pakkohan sitä on itsekin ainakin kokeilla. Onhan se varmasti näin kännyköiden aikakautena kovin innovatiivinen ja kätevä ratkaisu. Tietysti sitä voisi hankkia myös banderollia vetävän lentokoneen...

Koska rakkaussuhteemme ei perustu jatkuvalle draamalle ja konfliktien hakemiselle, eikä kaapissani ole kolistelevia luurankoja sen enempää kuin rohkeita alastonkuviakaan, voi viestinnän sosiaalipornollinen arvo kyllä jäädä melko vaatimattomaksi.

Tämä on sulle oma mussumöhköliinini!

Pistätkö värilliset pyykit koneeseen, ohjelmalle puuvilla 40. Paitsi se yksi violetti paitani, se saattaa päästää väriä ja kannattaa pestä erikseen. Minä laitan ne sitten kuivumaan illalla, töiden jälkeen.

Jos käyt kaupassa, tuo minulle samalla vanulappuja. Niitä mitä käytän meikkien poistoon, tiedät kyllä. Löytyvät ainakin Prismassa kemppariosastolta, jostain pumpulien ja vanupuikkojen lähimaastosta.

Jääkaapissa on eilisen Napolinpadan tähteet. Syö ne ennen kuin lähdet töihin. Ja pistä eilinen eväsrasia tiskiin, se haisee kuitenkin ihan vehkeeltä.

Terveisin oma pörrimörriäisesi

Ongelmaksi tässä kommunikointitavassa muodostunee se, ettei rakkaallani ole omaa blogia, jonka kautta hän voisi vastata minulle. Toisaalta, vaikeneminenhan on myöntymisen merkki, mikä avaa tietysti aivan uusia mahdollisuuksia...

Ps. Muuta mun luo. Mennään kihloihin. Tehdään vauva.

Varoitus: Tämä blogimerkintä on ihan sisäpiiriläppä, oman mussukan kiusoittelemisen väline, osoitus huonosta tilannetajustani yms. Lukijaystävällisistä syistä koetan kuitenkin avata sitä myös muille blogiini eksyneille. Tahdonhan pitää kaikki kaksi lukijaani tyytyväisenä.

Yleensä rakkaani suhtautuu varsin urheasti naureskellen blogini päätähdeksi joutumiseensa. Olen kuitenkin pistänyt merkille yhden vaikutuksen, joka kirjoituksillani väistämättä häneen on; ne voimistavat kulloinkin käsiteltävissä olevaa käyttäytymistä. Jos vaikka kehun hänen piereskelynsä voluumia ja vaikuttavuutta, tekee hän parhaansa mykistääkseni minut yhä upeammilla kaasupäästöjen äänitehosteilla.

Esimerkiksi viimeisimmän, nukkumistapojansa käsittelevän blogimerkintäni jälkeen meno sängyn puolella on muuttunut yhä villimmäksi (hyi teitä, en tarkoittanut sitä SILLÄ tavalla). ”Tyynynkorvike” -blogin julkistamisen jälkeisinä öinä mies on kuin yllytettynä kahmonut haltuunsa kaikki tyynyt, peitot ja lakanatkin yhä jäätävämmällä päättäväisyydellä. Niskani on kipeä, sillä jouduin nukkumaan yhden yön täysin tyynyttä, kun mies päätti sen olevan ainoa oikea peitto ja vohki sen yhä uudelleen vain asetellakseen nätisti rintansa päälle. Emme myöskään nuku nykyään kuin lusikat, vain kuten haarukat -piikit suloisesti sekaisin. Aamulla herätessä pitää suorittaa arvonta, mikä jaloista kuuluu kellekin. Minun ovat yleensä ne, jotka eivät puutumiseltaan reagoi nipistyksiin. (Sivumennen sanoen, pelottaa jo valmiiksi, että mihin sfääreihin TÄMÄ blogimerkintä kullan unitapoja vahvistaakaan. Ensi yönä se varastaa varmaan patjatkin!)

Tästä sain kuitenkin kuningasidean, että voisin tätä kautta vahvistaa myös muita, toivottuja käyttäytymismalleja, sen sijaan että turvautuisin normaaleihin vaikutuskeinoihini: kinuamiseen, itkupotkuraivareihin ja ”pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi”-uhkailuihin. Eli seuraavat, yltiöoptimismin vallassa kirjoitetut jutut eivät sitten pidä alkuunkaan paikkaansa, mutta niiden ehdottomasti pitäisi pitää! Tuskin se näin helppoa on, mutta aina kannattaa yrittää...

Kultani haluaa niin palavasti muuttaa kanssani yhteen, ettei malttaisi millään odottaa, että olen itse siihen valmis. Hän koettaakin vaivihkaa toteuttaa muuttoaikeitaan huomaamattani. Herkkäuskoinen voisi luulla, että pyykkipussin luokseni kantamisen motiivina on vain halu saada puhtaita vaatteita ilman omaa vaivannäköä, mutta oikeasti hän haluaa muuttaa luokseni vaikkapa sitten vaatekappale kerrallaan. On vain ajan kysymys milloin hän siirtyy huonekaluihin.

Armaani rakastaa jalkojeni hieromista. Hän ei millään malta pitää käsiään erossa jalkateristäni, eikä anna pikkuseikkojen, kuten sukkanöyhdän tai ”taas kengät jalassa koko päivänä”-aromin häiritä jalkojeni palvomista. Yleensä nautin tästä toki kovasti, mutta esimerkiksi vessassa sitä kaipaisi joskus omaa rauhaa. (Jospa rutka liioittelu takaisi edes jonkinlaisia lopputuloksia.)

Kultani kärsii pahalaatuisesta vauvakuumeesta. Siinä missä joku toinen mies marketissa suuntaa autotarvikehyllyille vahapurnukoita tutkimaan, säntää mieheni vauvanvaateosastolle pikkuisia vaaleanpunaisia potkupukuja hypistelemään. Potilaan tila huonontuu kuukausi kuukaudelta ja hän koettaa sinnikkäällä jääräpäisyydellä tartuttaa kuumettaan minuunkin. On ajoittain jopa noloa, kun hän kaupassa hinaa minua katsomaan jonkun muun asiakkaan ostoskärryissä nukkuvaa vastasyntynyttä vauvaa.

Rakkaani aikoo selvästikin kosia minua päivänä minä hyvänsä. (Kyllähän sinä kultaseni osasit jo odottaa, että tämäkin on täällä..,)

”Ota tyyny kainaloon ja kuvittele, että se olen minä”, kehotti rakkaani, kun kerroin hänelle miten perinpohjaisen mälsää ja luonnonjärjestyksen vastaista on käydä nukkumaan ilman häntä. ”Niin, yleensähän sinä otat minut kainaloon, ja kuvittelet minun olevan tyyny”, vastasin. Sillä niin se meillä menee.

Siinä missä joku toinen myttää tyynyn jalkojensa väliin tueksi ja selän asentoa korjaamaan, linttaa rakkaani sinne minut. Reisi lantioni päälle, käsivarsi rintakehää painamaan, tiukka nojaus ylleni. Paljonko noin kahdeksankymmentä kiloa painavan miehen koipi painaa? Jotain viisikymmentä? Siltä se ainakin tuntuu.

Pidän läheisyydestä ja halauksista, eikä minulle ole mikään ongelma nukkua tiukassakaan otteessa, mutta jossain vaiheessa sitä vaan alkaa puutua, hiota tai haluaa muuten vain kääntää kylkeä. Napakasta karhunhalauksesta ei niin vain lähdetäkään, sillä nukkuva mies suhtautuu pakoyrityksiini samoin kuin suhtautuisi karkuun pyristelevään tyynyyn. Takaisin sieltä, sinulta ei kysytä! Muokkaa, möyhentää ja työntää päättäväisesti takaisin karvaprässiensä väliin.

Minulla on silloin kaksi vaihtoehtoa. Joko tehdä vaihtokaupat ja tarjota tilalleni jotakin muuta tyynyä, vaikka minua kismittääkin nähdä rakkaani halaavan toista, tai sitten vain koettaa suhtautua asiaan zeniläisellä tyyneydellä ja tyytyä osaani. Loppujen lopuksi tyynyn kohtalo onkin litystyä.

Kaiken lisäksi olen kuulemma melko kurja tyyny. Päässäni kasvaa runsaasti pitkiä kutittavia karvoja, olen toisinaan liian kuuma ja kiemurtelenkin aivan liikaa. Moisesta aliarvioimisesta johtuen olen alkanut suhtautua muihin tyynyihin yhä kasvavalla epäluulolla. Mitä sellaista niillä on, mitä minulta puuttuu? Pitääkö hän enemmän jostain toisesta tyynystä kuin minusta?

Rakkaani myös suhtautuu muihin tyynyihin varsin omistushaluisesti. Jos erehdyn käymään yöllä vessassa saan palatessani huomata, että mies on villiintynyt kaikesta siitä vapaasta tyynyriistasta ja kahmonut allensa paitsi kaikki sänkymme tyynyt myös tuplaleveän peiton. Rötköttää mahallaan korkean tyynyvuoren päällä mustasukkaisena kuin mikäkin haareminvartija, vahtimassa, ettei minulle vain jää yhtään.

Siinä sitten koetan unisena ja palelevana raivata tieltäni kaikki muut tyynyt (ne lutkat!), ja kömpiä kohti lämmintä syliä ja kainaloa ja halausta, sillä kaikesta huolimatta vietän mieluiten yöni kaikista maailman paikoista juuri siinä tiukassa syleilyssä. Mies murisee minulle, kun koetan kiskoa senhetkistä suosikkityynyä hänen käsistään vaihtaakseni vaivihkaa paikkaa sen kanssa.

Tyyny hymyilee minulle omahyväisenä.

Pelivälineet:
Henkilö, jolla on tosi paha yskä.
Henkilö, joka on menossa aamuvuoroon.
Parisänky ja vaihtoehtoinen nukkumapaikka, kuten sohva.

Pelin tarkoitus:
Kuten normaalissakin hipassa tai piilosilla olossa, eli päästä pelikumppania karkuun tai piiloon. Peliin luo aivan oman tokkuraisen tunnelmansa ja hitaan temponsa se, että molemmat pelaajista ovat omien pelivuorojensa välissä sikeässä unessa.

Pelin kulku:
Pelaajat käyvät nukkumaan. Yskäinen osapuoli alkaa yskiä ja aamuvuoroon menevä osapuoli vakuutella, ettei yskiminen lainkaan valvota häntä. Yskijä odottaa, että aamuvuoroon menijä ehtii nukahtaa ja siirtyy sitten salaa nukkumaan vaihtoehtoiselle nukkumapaikalle, esim. olohuoneen sohvalle.

Aamuvuorolainen havahtuu jossain vaiheessa unestaan huomaamaan, että yskijä on hävinnyt vuoteesta. Seuraa etsintä. Kun aamuvuoroon lähtijä löytää yskijän nukkumasta piilostaan, herättää hän tämän ja komentaa takaisin sänkyyn nukkumaan. Koska yskijä luulee aamuvuorolaisen olevan jo töihinlähtöpuuhissa, tottelee hän mukisematta.

Kierros alkaa alusta. Leikkiä voidaan halutessa toistaa useita pelivuoroja yön aikana, kunnes antibiootit alkavat purra, aamuvuorot loppuvat tai toinen pelaajista kyllästyy ja piilottaa sohvan.

Olen kahden kodin loukussa -tosin vähän eri mielessä kuin tuo ilmaisu perinteisesti käsitetään. Ollaan muruseni kanssa oltu autuaasti yhdessä pian vuosi, minkä luonnollinen jatkumo olisi mielestäni yhteen muuttaminen. Varsinkin, kun ollaan nykyiselläänkin ainakin kolme neljäsosaa ajasta jompikumpi toisen luona, toisen kodin möhöttäessä hyljättynä tyhjillään. Olenkin ruvennut kevyesti lobbaamaan asian puolesta kullalleni (joka tosin väittää, etten juuri muusta nykyään puhukaan).

Valitettavasti rakkaallani on hieman kannastani poikkeava käsitys asian kiireellisyydestä, ja ehkä sen järkevyydestä ylipäätäänkin. Hän harrastaakin ilmiselvää viivytyssotaa reagoimalla puheenaiheeseen kypsän miehekkäästi esimerkiksi työntämällä hiuksiani sieraimiini. Erään asiaa koskevan, melko tunnepitoisen keskustelun aikana, hän hätäpäissään päästi suustaan: ”Mut asutaanhan me jo yhdessä, minä sinun luonasi ja sinä minun luonani”. Hetken ajatusta mutusteltuani päädyin loogiseen johtopäätökseen: meillä onkin sitten kaksi kotia! Ihanan moderni ja innovatiivinen ajatus! Ei asutakaan erillään, vaan yhdessä, kahdessa täysin erityyppisessä asunnossa. Mikä määrä neliöitä sisustettavakseni!

Turha lie sanoakaan, että mies alkoi tässä vaiheessa vaahtoamistani näyttää lievästi pahoinvoivalta. Asiaa ei parantanut ollenkaan se, että ensi töikseni siivosin hänen alushousulaatikkonsa ja viskasin roskiin kaikki mielestäni epäkurantit yksilöt, joita tietenkin olisi hänen mielestään ihan hyvin voinut vielä käyttää. Omakin intoni laantui pikkuhiljaa tajuttuani, että a) minun oletetaan pesevän molempien kotien ikkunat b) lyön yhä pääni kaapin oveen öisille vessareissuille mennessäni, kun en puoliunessa heti tiedosta silloista olinpaikkaani c) lempirintsikkani ovat edelleen aina väärässä kodissa.

Aamu valkeni taas sateisena. Vesi oli piiskannut koko seinän mittaisia lasioviamme niin rankasti, että lattialla, juuri matkalaukkuni tuntumassa oli iso lätäkkö. Hotellin omistajan koira oli myös jälleen käynyt jättämässä terveiset terassillemme. Loistavuutta! Miten kammottavan paljon kotiinlähtö olisikaan harmittanut, jos aurinko olisi lempeästi hyväillyt, perhoset lennelleet ja linnut musisoineet. Nyt tuntui vain hyvältä vetää kosteat vaatteet päällensä, käydä syömässä viimeiset huonosti paistetut munat ja ahtaa loput tavarat matkalaukkuun.


Matkatavarat olimme taiteilleet niin, että meille yhteensä kertyneet kuusi ylikiloa, oli sijoitettu käsimatkatavaroihin, joita ei onneksemme punnittu. Säästimme noin kolmekymmentä euroa, mutta hartijat ovat hiukka jumissa nyt... Kaikilla ei ollut yhtä hyvää pelisilmää. Yksi saman hotellin pariskunta oli uskonut jonkun tuttunsa mielipidettä siitä, että kolmen viikon lomalla tavaraa saa olla +10 kg, kahteen viikkoon verrattuna. Hyväuskoisuus maksoi hänelle satakolmekymmentä euroa. Tosiasiassa kilolisäys tulee vasta neljän viikon maassaolon jälkeen, mikä lukee myös matkalipussa...


Neljäntoista tunnin lento, tunti matkalaukkujen odottamista, kolmisen tuntia unta lentokenttähotelli Pilotissa, ihan liian ahnas aamiainen seisovassa pöydässä ja nyt tien päällä matkalla kohti Kuopiota, pikkuisen Lahden pohjoispuolella. Thaimaa oli, kuten yksi ruotsalaismies, jonka kanssa Patongilla jossain pikkubaarissa juttelimme, loistavasti kiteytti: enemmän ja vähemmän kuin odotti. Ihana reissu! Olemme haikeita, väsyneitä ja onnellisia.


Matkapäiväkirja kiittää, niiaa ja lopettaa tähän.

Meillä on huoneemme terassilla automaattinen sademittari. Jos ilmankosteus on korkea, hotellin mainoskyltin ilmastointiteipillä kokoon kyhätyt johtoliitokset rätisevät ja sirittävät. Ja jos sataa ne lyövät myös kipinöitä. Tänään on sekä rätissyt että kipinöinyt ahkerasti. Miehen uhkaus: viimeisenä päivänä mennään rannalle, vaikka sataisi äkäisiä mummoja puukko hampaissa ja helmat korvissa, jäi toteuttamatta.


Sen sijaan koeponnistettiin matkalaukut, ja todettiin, että kaikki mahtuu kyllä sisään, mutta painaa liikaa. Käsimatkatavaroita ei onneksi yleensä punnita, jos hymyillen kykenee ne kantamaan, eikä näytä, että se kymmenen kiloa, sen viiden luvallisen sijasta, saa olkapäät laulamaan hoosiannaa ja thaimaalaista karaokea yhtäaikaa. Sen varaan ainakin laskemme.


Pesetimme eilen osan pyykeistä. Nyt emme millään raskisi avata ja purkaa sitä siististi muovitettua ja laskostettua vaatepakettia, joka olisi niin vaivatonta sellaisenaan sujauttaa matkalaukkuun, vaikka ne ovat ainoat puhtaat ja kuivat vaatekappaleet koko talossa. Tai no, ainakin koko meidän sviitissämme. Veimme pesuun neljä kiloa pyykkiä, ja saimme takaisin kolme ja kaksisataa. Kyse tuskin on pyykkärin innosta varastaa pikkuhousujani, vaan ylimääräisen kosteuden ja hiekan poistumisesta.


Viimeisen lomapäivän kunniaksi kävin maalauttamassa kynteni. Valkoinen kukkaköynnös punaisella pohjalla. Ne eivät ole varmaan koskaan ennen ole olleet näin hienot. Koska tuoretta kynsilakkaa ei voinut mitenkään vaarantaa esim. pukemalla kenkiä omiin jalkoihinsa, kantamalla käsilaukkuaan, raapimalla palanutta nenäänsä tms. hoiti Jani kaiken edellä mainitun puolestani. Tämä herätti kateuden sekaista hilpeyttä henkilökunnassa.

Eilinen Thai-hieronta oli miehelle melkoinen pettymys. Edellispäivänä taitavasti hieronut nainen, olikin yhtäkkiä vain keskinkertainen, ja häipyi kesken hieronnan vessaan. Sieltä tultuaan hän paljasti syynkin; oli ollut niin hiljainen ja sateinen päivä, että oli päättänyt aikansa kuluksi ruveta juopottelemaan. Ilmankos se olikin erittäin puhelias. Känninen hieroja kehtasi vielä lähtiessämme sanoa, että tulkaa huomenna aiemmin ennen kuin hän rupeaa kaatamaan kuppia!


Olen koko matkan ajan natissut, ettei Thai-ruoka ole olleenkaan niin tulista kuin luulin. Muutamia aika hotteja annoksia on kyllä vastaan tullut, muttei lähellekään kipurajaani. Eilen asiaan tuli muutos; ostettiin tutusta rantakojusta kanavartaita, joissa on myös palanen chiliä ja pieni luumutomaatti. Samaa tavaraa jota ollaan syöty iltapalaksi monta kertaa ennenkin. Tällä kertaa chili oli kuitenkin niin tulinen, että me molemmat haukoimme henkeä, valuimme hikeä ja räkää. Huulemme turposivat ja polte oli hirmuinen vielä kymmenien minuuttien päästäkin. Vesihän siihen ei auta, mitään maitotuotteita tai riisiä, jotka asiaan saattavat hiukan helpotusta tuoda, ei ollut käsillä. En pistä sellaista suuhuni enää ikinä!


Yöllä myrskysi niin kovaa, että aloin huolestuneena kysellä, ovatko hirmumyrskyt täällä kovin tavallisia. Hotellin omistajan koira ravasti läpi terassien vesilätäköissä kurvaillen. Heitin, että se varmaan vääntää vielä tortut tuonne. Aamulla saimme sitten huomata, että omaan selviä selvännäkijän lahjoja...


Ennen aamua oli kuitenkin luvassa vielä ylimääräinen yllätys, joskus aamuviiden aikaan. mies nousi tikkana ylös ja alkoi villisti tuulettaa. Katsoi vielä minua hiukan närkästyneen kysyvänä, että enkö minä aio osallistua riemuun, kaatui takaisin makuulle ja jatkoi tyytyväisenä nukkumista. Sen unen minäkin olisin totisesti halunnut nähdä!


Kuljetus Phi Phi -saarten retkelle oli taas villiä touhua. Neljä Hiace-pikkubussia intoutui ajamaan kilpaa keskenään. Välillä jo mieskin laittoi kädet silmille, että tuosta välistä ei kyllä mahdu. Yllätykseksemme bussimme ajoikin ilman mitään selitystä sairaalaan pihaan. Aloimme jo huolestua, että näinkö joudumme vastentahtoisiksi munuaisenluovuttajiksi ja elinkaupan uhriksi koko sakki. Ihan normaali asiakasnouto se sitten olikin, vaikka paikkaa jouduttiin muuttamaan kolmeen kertaan, ennen kuin löytyivät. Ilmeisesti kuski ei vain erottanut hotellia ja sairaalaa toisistaan...


Olimme ainoat suomalaiset noin viidensadan hengen laivalla. Suurin osa muista oli kiinalaisia tai japanilaisia. Voi sitä valokuvaamisen määrää! Yksi kuvaa kymmenelle kameralle, kun joukko pönöttää jossain laivan pöydässä, vaikka vieressä eksoottisia saarian ja upeita maisemia. Ajoimme ohi mm. Maya Bayn, ja näimme "The Beach"n. Näytti turistiveneruuhkineen vähän erilaiselta kuin leffassa... Sitten ankkuroiduimme lähelle Monkey Beachia ja saimme allemme kanootin, joka oikeasti olikin kumiveneen sijasta veikeä punainen kovamuovipötkylä, jossa oli vain pieni syvennys pyllylle ja jaloille. Ja saimme molemmat jopa omat melat! Ylpeänä voin kertoa, että olemme ilmeisesti synnynnäisiä melojia, loistavien yhteistyötaitojen kera, sillä eskimokäännökset jäivät tyystin väliin. Matkakin tosin oli sen verran lyhyt, että sen olisi voinut kätevästi uidakin, kuten muutama muu pelastusliivit päällä tekikin...


Magaki-apinat olivat suloisia, mutta ovelia pikku pirulaisia ja melkoisen pelottaviakin. Ne ovat ihmisiiin tottuneita, mutta eivät missään nimessä kesyjä. Omaisuuttaan sai vahtia herpaantumatta. Mela meinasin lähteä jo heti alussa apinalauman mukaan, ja ne selvästi vain vaanivat tilaisuutta napata snorkkelimme, pelastusliivimme sekä rahamme ja kameramme (jotka olivat siinä eilen ostetussa, erittäin käteväksi havaitussa vesitiiviissä kumisäkissä). Jos huomio olisi herpaantunut hetkeksikään, olisivat varmaan kantaneet miehissä kanootinkin tiehensä. Lisäksi niitä oli melkein pakko heitellä kaloille tarkoitetuilla leipäpaloilla, jotta eivät olisi käyneet liian tuttavalliseksi. Joku turisti saikin apinan jalkansa kimppuun rimpuilemaan ja yksi näytti hampaita miehelle, kun tämä ei antanut varastaa melaamme. Ja pakko myöntää, että itse hypin vähän väliä niitä pakoon veteen. Kun teimme lähtöä takaisin laivalle, koetti vielä viimeinen rottanaama napata leipäpussin kädestäni!


Snorklaus meinasi alkaa vähän nolosti, sillä tuhosin ensimmäisen lainasnorkkelin katkaisemalla sen hihnan sitä kiristäessäni. Mies väittää silloista ilmettäni retken kohokohdaksi... Mies meni sitten ihan pokkana väittämään, että tämä oli jo rikki ja sain uuden tilalle. Itse snorklaus tuntui alussa melkein kestämättömän ahdistavalta, mutta kun päääsin yli siitä "happi loppuu ihan just ja kalat syövät minut" -tunteestani, olinkin sitten aivan myyty. Satoja raidallisia kaloja joka puolella ympärillä, melkein kiinni nenässä ja alla hienot korallit. Kalat tulivat syömään leipää rohkeasti kädestä, sormiakin näykkien. Oli aivan ihanaa! Ja imaisinkin putken täyteen vettä vain kerran, kun joku neropatti nykäisi minua yllättäen varpaasta, ja luulin jo hetken olevani jonkun isomman kalan ruokalistalla.


Kotimatkalla unohdin taas varovaisuuden auringon kanssa. Muutaman sateisemman päivän jälkeen en vain malttanut siirtyä yläkannelta minnekään, minkä seurauksena minulla on nyt palaneet käsivarret, jälleen päänahka, rintojen väli sekä kainalot (kiitos uusien, eri mallisten bikinien), ja mikä miehen mielestä on tietysti ratkiriemukasta:nenä! Kun aurinkolasitkin ovat vielä jättäneet omat valkoiset merkkinsä, voitte kuvitella minkälaiselta kummituseläimeltä näytän. Noh, itseäänhän näistä vain saa syyttää, mutta ette sitten naura minulle Suomessa!


Illalliselta palatessa jaoimme tuktukin samassa hotellissa asuvan eläkeläispariskunnan kanssa. Siitä laskeutuessa oli kaikenlaista sähläystä, kun kaksi tukevaa, huonojalkaista ja hidasliikkeistä yrittää kömpiä varovasti alas ostostensa kanssa. Nainen siinä tuskailee puolisolleen, että molemmilla on kädet täynnä pusseja, kumpi nyt kaivaa rahat. Johon mies: "Otetaan juoksutaksi!" Onneksi kulta jäi kyydistä hiukan aiemmin, kaupan kohdalla, se ei millään olisi kyennyt panttaamaan nauruaan viidenteen kerrokseen.

Tänään on satanut enemmän tai vähemmän koko päivän. Aamupäivän tihkusateessa otimme kuitenkin optimistisesti tuktukin ja lähdimme käymään Kathun vesiputouksella. Tai oikeamminkin purolla. Epäilemättä se on ihan vaikuttavan näköinen sadekaudella, mutta nyt se oli oikeasti vain nätti pikku puronen viidakossa. Oli kieltämättä vähän höynäytetty olo, kun sitkeästi hikisinä kiipesimme 130 metrin korkeuteen jyrkkiä portaita ja polkuja pitkin odottaen näkevämme jotain hienoa ja viimein jouduimme myöntämään, että tultiin sitten koko pitkä matka ihan vain mitättömän puron takia, perkules.


Paikka ei kuitenkaan ollut mikään turistirysä, edes pääsymaksua ei peritty (se se vasta olisi vituttanutkin) ja keskellä metsää kävely korkokengissä keskellä viidakon ääniä, siritystä, sirkutusta, ja Janin tömistelyä(käärmeidenpelottelumielessä) oli kyllä ihan kokemus sinänsä. Puhumattakaan tuktuk-kyydistä, jonka hurja vauhti mutkaisilla, jyrkillä teillä, oli hiuksia nostattava elämys sekin.


Huomiseksi varaattin paikalliselta matkanjärjestäjältä päivän retki merellä. Käydään Phi Phi saarilla lähiympäristöineen, päästään snorklaamaan, syöttämään apinoita ja melomaan kanootilla (yhä kumivene) ihan itse.


Mies osti jo valmiiksi vedenkestävän kumisäkin, johon saadaan turvaan rahat, kamerat yms. Voi olla, että paikalliset nauravat itsensä kipeäksi, kun näkevät meidän valmistautuneen jonkun kymmenen metrin melontaan kuin pahimpaankin merenkäyntiin.


Pohdittiin myös, että kumpi on kapteeni ja kumpi meloo. Jos minä melon, tahattomien eskimokäännöksien vaara on huomattava. Jos taas minä kapteenin ominaisuudessa huolehdin paattimme navigoinnista, päädytään todennäköisesti jollekin lähisaarelle, ainakin jos siellä on yhtään houkuttelevan näköisiä myyntikojuja. Ja jos mies meloo, ne eskimokäännökset ovat tahallisia...


Ajattelin myös kokeilla ensimmäisen kerran elämässäni snorklausta. Koska uintitaitoni eivät ole kovin vakuuttavat ja pohjassa saattaa olla myrkyllisiä koralleja, merisiilejä ja muuta sellaista jonka päälle ei ole suotavaa astua, aion varmuuden vuoksi hoitaa homman pelastusliivit yllä. Mies herkuttelee jo etukäteen ajatuksella siitä, miten liivit kerta toisensa jälkeen kääntävät minut selälleen, ja miten tarvitaan parikin paikallista pitämään minua mahallaan, jotta näen muutakin kuin palan taivasta...

Juuri nyt sataa niin märästi, ettei ulos voi mennä homehtumatta, huone kun on jo ennestäänkin täynnä kosteita vaatteita. Vietetään siis aikaa hotellilla, minä kirjoitan matkapäiväkirjaa ja kulta laulaa thaimaalaista karaokea. Kuulostaa muuten pirun kamalalta!