Blogi

Hitaasti kuluvaa työpäivää hengiltä ottaessani nitkutin sen valtimoita auki Jonas Gardell:n kirjalla ”Kummajainen astuu kehiin”. Jestas, mieshän on oikea sukulaissieluni mitä kyynisyyteen tulee: ”Lumikki on vitun huora. Tuhkimo antoi teloittaa rumat sisarensa ja äitipuolensa heti, kun sai siihen mahdollisuuden. Prinssi nussi nukkuvaa Ruususta. Susi söi Punahilkan, joka muuttui sudenpaskaksi.” Viittaan tähän: http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=22579 Plagioiko jätkä minua vai kuvittelenko vain?

– Anastasia Alaviiva
– Jorma Maanvaiva sieltä ja sieltä (loppu asiaankuuluvan epäselvästi mumisten, etten missään nimessä heti tajuaisi kyseessä olevan puhelinmyyjä)
– Niin?
– Onko teillä hetki aikaa, haluaisin keskustella kanssanne yrityksenne vakuutusasioista…
– Tuota, en minä ole yrittäjä…
– Yrityksenne vakuutusten kattavuutta on hyvä aika ajoin…
– Mutta kun minulla ei ole yritystä!
– Onko siis niin, ettei yrityksenne vakuutusasioiden ajan tasalle saattaminen…
– Ei, minä en ole yrittäjä…
– …ole tällä hetkellä ajankohtaista?
– …ENKÄ MYÖSKÄÄN VASTAA MINKÄÄN YRITYKSEN VAKUUTUSASIOISTA!
– Ai. *ymmärtää viimein*

Voiko pahempaa yhdistelmää muuten olla olemassakaan kuin puhelinmyyjä-vakuutusvirkailija? No ehkä hammaslääkäri, joka poraisi purukalustoa samalla, kun yrittäisi myydä tietosanakirjasarjaa. Huh! Siinä sitä sitten vaan nyökkäilisit suu täynnä rautaa peläten tyypin poraavan reiän kieleesi, jos et tilaa mitään.

Tai tatuoija-lehtimyyjä:
– Tässähän piti lukea Mari!
– Mutta Anna on nyt niin hyvässä tarjouksessa! Saat puoli vuotta ”ilmaiseksi”…

Tajusin juuri, etten taida olla enää ollenkaan herkästi pariutuvaa tyyppiä. Tai ainakaan helposti yhteenmuuttavaa tyyppiä. Ajatuksella leikkiminenkin nostaa kutisevia näppylöitä korvanlehtiin, vihloo syvälle poskionteloihin ja saa silmämunat kuivumaan kuoppiinsa.

Ei niinkään se, että joku ripottelisi likaisia sukkiaan pitkin asuntoa, sihtaisi ohi vessanpytyn (mikä siinä pyttyyn osumisessa muka voi olla niin vaikeaa?) tai tekisi kahvikupillaan ruskeita renkaita pitkin olohuoneen pöytää.

Ei se, että joku ryöstäisi koko täkin itselleen, työntäisi sen jalkojensa väliin ja kehtaisi vielä suuttua, kun vaatisin omaa osaani. Ei sekään, että joku kuorsaisi moottorisahan äänenvoimakkuudella jopa mahallaan nukkuessaan.

Eikä edes se, että pitäisi luovuttaa puolet erolla ansaitusta vaatekaappitilastani jollekin toiselle, huolia astiakaappeihin paripuolikuppeja ja tehdä suuria ja kipeitä sisustuskompromisseja.

Mutta sekoaisin, jos en voisi silloin tällöin viettää laiskaa sunnuntaita nukkuen vaikka ohi koko päivän tiukasti täkkiin kääriytyneenä, vaikka ulkona on niiiin ihana ilma, lintuset laulaa ja aurinko paistaa, titityy.

Pimahtaisin, jos koko ajan pitäisi taistella kaukosäätimen herruudesta ja katsoa urheiluruutua silloinkin kun toiselta kanavalta tulee…öh…mitä tahansa muuta paitsi Anna-Kaisa Hermunen.

Ja ennen kaikkea tulisin hulluksi, jos en voisi enää istua koneella hyvällä omallatunnolla vaikka tiskipöydällä on haarukka (…ja kuuden hengen ruokailuvälineet, puoliksi syöty sämpylä ja hyvin pahasti pohjaanpalanut kattila).

Nyt menen etsimään kortisonivoidetta, ottamaan höyryhengitystä ja riisumaan piilolinssit…tai jotain. Tiskaamaan en ainakaan.

Tie miehen sydämeen käy kuulemma vatsan kautta (eikä rintakehän läpi, kuten luulin). Eli tämä jos mikä on varsinainen herutuskuva!

Olisi varmaan viisainta jättää mainitsematta, että näitä pullanleipomiskohtauksia sattuu ehkä kaksi kertaa vuodessa…

Vaikka eroni surutyö on jo kaukana takanapäin, viimeiset itkut itketty ja räät niistetty jo aikoja sitten, kavahdan yhä vieläkin vastaantulevia vanhoja tuttuja. Sellaisia, jotka kenties eivät erosta vielä tiedä. Tai tietävät, ja haluavat juuri siksi sieraimet juoruntuoksusta väristen päästä esittämään sen maagisen kysymyksen: Miksi?

Minun on vaikea kestää sitä, että jokainen kaukainenkin naamatuttu, kerran hissiin yhtä aikaa sattunut entinen naapuri tai luokkakaveri ala-asteen neljänneltä, katsoo erosta kuullessaan voivansa ilman muuta tiedustella sen syytä. Sääli vain ettei siihen mitään helposti pureskeltavaa, sujuvasti nieltävää ja kepeästi sulavaa yksittäistä motiivia ole. Ja vaikka joku sellainen olisikin, niin tahtoisinkohan tosiaan kertoa jollekin, jonka nimeä en edes muista ja jonka kanssa kommunikointi on aiemmin ollut vain säätilaan liittyvää diipadaapaa, että joo, erottiin, kun ex-ukko pani kaikkea liikkuvaa… On vai hampaissa narskahtelevia, nielurisoihin takertuvia, vatsan pohjalle kipeänä möykkynä keräytyviä syitä ja seurauksia. Sellaisia joista puhutaan vain kaikkein lähimpien kanssa. Henkilökohtaisia.

Jossain vaiheessa leikittelin jo ajatuksella, että sanoisin vain iloisesti hymyillen: ”No, kun ex onkin homo!” Vain, jotta saisin kysyjän hämmentymään edes hetkeksi. Edes puoliksi niin paljon, kuin minä näistä tunkeilevista kysymyksistä yhä hämmennyn.

Vähän sama homma, kun neljässä kuukaudessa kuusi kiloa tahtomattani laihduttuani, kaikki, siis aivan kaikki, mukaan lukien naapurin rouvan siskon kaverin koiranulkoiluttajan tuuraaja, tulivat asiaa päivittelemään. ”Hyvänen aika sentään miten olet laihtunut! Syötkö sinä yhtään mitään? Onko sinulla lihaa muualla kuin kielessä! Ettei vain olisi anoreksiaa?!” Silloin teki monta kertaa mieli sanoa, että se johtuu tästä aivosyövästä joka minulla on. No, se ehkä olisi vähän liian rankkaa leikkiä, ja luultavasti päässäni joku tatti kostoksi kasvaakin, kun olen iljennyt moista edes leikilläni ajatella. Silti.

Voin vain kuvitella miltä lapsettomuudesta kärsivästä tuntuu, kun joku kurvaa nurkan takaa ostoskärryn renkaat ulvahtaen, hyökkää taputtelemaan mahaa ja kyselemään, että jokos sitä on perheenlisäystä tulossa vai oletko vain lihonut?

Tajusin juuri että karkauspäivähän on ihan pian käsillä. Tuo nurinkurisuuksien päivä, jolloin on oiva mahdollisuus hyödyntää vanhaa perinnettä naisten kosimisoikeudesta ja saada kasapäin hamekankaita lohdutukseksi kieltävästä vastauksesta.

Koska hamekankaan antaminen on jotenkin vähän vanhahtavaa (lue = en ole käsityöihminen), vinkattakoon kaikille mahdollisille uhrei…eh sulhasehdokkaille, että valmiiksi ommellut vaatekappaleetkin käyvät vallan mainiosti. Suhtaudun rukkasten saamiseen sen verran luottavaisena, että olen jo vähän kierrellyt vaatekauppoja ja katsellut mitä tarvitsisin... Myös lahjakortti käy oikein hyvin.

Jos rahanmenetys harmittaa, niin uskokaa pois, jopa satasen tai parin lahjakortti on pieni hinta siitä, ettei joudu naimisiin kanssani!

Jos minun elämäni olisi elokuva, sitä käytettäisiin taatusti nukutusmenetelmänä päiväkodeissa, unettomuudesta kärsivien hoitokeinona tai henkisen kidutuksen muotona kiinalaisen vesikidutuksen rinnalla. Huonokin elokuva herättää tunteita enemmän kuin tällainen; vanupuikkoakin tylsempi.

Elämäni on yksi tahaton farssi, näyttelijät korkeintaan keskinkertaisia, tarina ikävystyttävä ja rakennekin ihan perseestä. Draaman kaareni muistuttaa enemmänkin kuoppaa kuin vuorta. Ainoa mistä ei ole pulaa ovat typerät konfliktit.

Tahdon elämääni vauhdikkaamman juonen, peripeteiaa, värikkäämpiä roolihahmoja; korskeita sankareita ja salaperäisiä sivuhenkilöitä, voimakkaampia tunnelatauksia, lisää suspencea, nokkelampaa dialogia, kiihkeän romanttisia kohtauksia... Ja ennen kaikkea mielenkiintoisemman pääosanesittäjän!