Blogi

”Nainen on siitä jännittävän pelottava, että usein tuntuu kuin Damokleen miekka roikkuisi pään päällä”, kommentoitiin edelliseen blogiini. Jäin miettimään miten totta tuo onkaan. Naiset esimerkiksi kysyvät kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta olemassakaan. Ei edes turvallista vastausta. Esim. painoon liittyvät kysymykset sisältävät aina jonkinlaisen feminiinisen komman. Ja kun kysymys on ääneen lausuttu, ei mies voi enää kuin mokata. Pahasti. Perääntymisen, karkuun pääsemisen tai onnistumisen mahdollisuutta ei ole olemassakaan.

Esimerkiksi ”Olenko mä liian laiha?” – kysymykseen ei ole mahdollista vastata naista tyydyttävällä tavalla. Aina voi kuitenkin yrittää:

Tapa 1
– Et suinkaan, saa täältä vielä kiinni. *nipistää vyötäröstä*
– Eli mä olenkin sun mielestä liian lihava?!?! Onko siellä muka
jotain ylimääräistä, häh? Voi apua, nyt mun on pakko ryhtyä
laihdutuskuurille! Miten mä ikinä ilkeän mennä kesällä
bikineissä rantsuun…jne. jne. jne.

Tapa 2
– No voisit sä pikkaisen pyöristyäkin.
– Eli sä et tykkää mun vartalosta vai? Pidätkö sä mua rumana
luuviuluna? Vai haluatko sä lihottaa mut turvallisen pönäkäksi,
ettei kukaan muu enää katsois muhun päinkään? Senkin itsekäs kusipää!

Tapa 3
– Sä olet juuri sopiva, pidän susta just tuollaisena.
– Ethän sä edes katsonut minuun päin! Sä vain sanot noin, kun et
uskalla sanoa mitä mieltä oikeasti olet! Toi on just tuollaista
tyypillistä miehistä kiertelyä, että sanot vain sen minkä
luulet mun haluavan kuulla. Kerro nyt mitä mieltä sä oikeasti
olet? En mä suutu! (Ja jos mies uskaltaa vastata, siirrymmekin
kätevästi kohtaan 1 tai 2...)

Kun ex muutti pois, yksi asian harvoista pelkästään positiivisista puolista oli se, että yhtäkkiä minulla olikin puolet enemmän vaatekaappitilaa käytössäni. Sitä ennen vaatekaapin oveni ei ollut koskaan mahtunut kiinni, vaan muistutti enemmän viikkokausia tyhjentämättä ollutta, pahasti ylitse tursuilevaa jäteastiaa.

Oli ihana levittää vaatteensa kerrankin oikein laveasti: yksi hylly hameille, toinen mekoille, yksi pelkästään huiveille ja vöille. Kului vajaa kuukausi, ja minulla oli kaksi vaatekaappia, joiden kummankaan ovi ei mahtunut kiinni!

Osittain vaatepaljouteni johtuu hillittömästä shoppailuinnnostani ja kirpputorienkoluamistaipumuksestani, mutta pääsyy on se, etten ikinä raski siirtää vaatteita roskiin tai kierrätykseen silloinkaan kuin yhteinen taipaleemme on ollut ohi jo kauan sitten. Osaan vaatteista liittyy myös tarinoita. On esimerkiksi:

- Nostalgiapaita ”Tämä paita mulla on ollut AINA, se oli ylläni jopa silloin, kun join ekat kännini 13-vuotiaana!”
- Painoheijarihousut ”Jos lihon 6-7 kiloa, nämä istuvat jälleen kuin valettu.”
- Tärppihame ”Tämä hame päällä en ole kertaakaan tullut baarista yksin kotiin.”

Eihän sellaisia kerta kaikkiaan VOI pistää roskiin! Noiden lisäksi on vielä iso joukko vaatteita, joita en enää käyttäisi julkisesti, mutta jotka olisivat juuri sopivia asuja suursiivoukseen tai mökkiviikonloppuun jossain korvessa. Turha lienee sanoakaan, etten viihdy mökillä, enkä juurikaan siivoa…

Jos joku tapaa minut yli viidentoista asteen lämpötilassa ulkona housut jalassa (paitsi lenkillä ollessa), saa luvan kanssa tulla kysymään, miksi ihmeessä ylläni ei ole yhtä niistä neljästäkymmenestäkahdeksasta hameestani tai kuudestatoista mekostani...

…sillä on sentään kupeissaan herkullisia, tasapainoisia, terveellisiä ja kiehtovan nimisiä ruoka-annoksia. Ankkaa kastikkeessa, taimenmureketta, häränlihahöystöä... Hitto, mä en ole varmaan koskaan edes maistanut ankkaa! Jääkaapissa ei juuri nyt ole margariinin ja valon lisäksi kuin parhaat päivänsä joskus alkuvuonna nähnyt jugurtti ja leipäkin oli kasvattanut viehkeän vihreän turkin. Niinpä minä nyt sitten syön aamupalaksi nachojuustopalleroita ja suklaapähkinöitä kahvin kera. Kissanruoka ei ole koskaan tuoksunut yhtä hyvältä kuin tänä aamuna… Pitäisi käydä ehkä kaupassakin välillä.

Oi tekniikan ihmeuroot, synnynnäiset automekaanikot, mutterigurut, auton alla sunnuntaipäiviä viettävät miestenmiehet, nyt pääsette loistamaan tietämyksellänne ja säkenöimään taidoillanne! Kertokaa, arvatkaa, ennustakaa, mikä autossani taas vaihteeksi on vikana?

Auto pom-pah-te-lee. Hy-päh-te-lee! Nyt-käh-te-lee! Vain pienillä kierroksilla, ykkös- ja kakkosvaihteella. Ja oirehdinta tuntuu pahenevan ajokerta ajokerralta. Kytkintä luistattamalla pystyn petraamaan vähän, mutta silti vaikutelma on kuin ratissa olisi juuri korttinsa saanut kuski, jolla on vain hämärä aavistus kytkimen käyttötarkoituksesta. Alkaa jo hävettää olla itsensä kyydissä, kun kanssa-autoilijat luovat sellaisia ”jestas, miten avuton naiskuski”- katseita suuntaani.

Oma päätelmäni on, että autolla on hikka. Säikyttelyhän yleensä auttaa hikkaan. Mutta ei se lopu, vaikka olen jo useaan otteeseen uhannut ajaa koko romun alas sillalta, jos se vielä ni-kot-te-lee!

Ostinpa tuossa hetken mielijohteesta polkupyörän. Eväsostoksilla ollessani aamutuimaan sisäinen sulovilenini tarttui minua napakasti hihasta ja sanoi: ”Kato, saat halavalla!” Niin minä sitten hellästi tartuin sen tankoon ja talutin kassalle riisipiirakoiden ja mandariinieni kera.

Minulla on iso, viistoperäinen henkilöauto, jonka takapenkit kaatuvat, joten kuvittelin, että vain avaan takaluukun, kaadan penkit ja laitan pyörän autoon. Tietenkään se ei ollut noin yksinkertaista. Kymmenen minuutin pungertamisen jälkeen autossa oli etupyörä ja sekin kiilautuneena ikävästi rengaskotelon ja katon väliin. Töiden alkamisaika alkoi uhkaavasti lähestyä. Yhtään avuliasta miestä, jolle esittää avutonta pikkublondia, ei näkynyt koko valtavalla parkkialueella. Nykypyörissä ei ole edes lukkoja vakiovarusteena, jotta olisin voinut jättää pyörän päiväksi kauppakeskuksen pihaan varkaita houkuttelemaan.

Kun työntäminen ei kerran tuottanut tulosta, siirryin vetämään pyörää takaoven kautta. Viidentoista minuutin ähkimisen jälkeen pyörä oli viimein autossa ja minä olin hikinen, ärtynyt ja lähes myöhässä. Ajoin keskustaan, ja löysin kuin ihmeen kautta parkkipaikan vain huomatakseni, että keskuslukitus valitsi juuri tämän hetken alkaakseen temppuilla. Takaluukku ei lukkiutunut ollenkaan. Eikä takaluukun rapainen avaimenreikä, jota ei ole käytetty varmaan ikinä, huolinut avainta kuin puoliväliin. Niinpä jouduin kiipeämään takaovesta pyörän yli taiteillen, painamaan takaluukuin napin kiinni. Se oli omituisen jäykkä ja vaati lievää väkivaltaa painuakseen alas.

Kaikki hyvin, vähän aikaa…kun sitten illalla, henkisesti raskaan työpäivän ja fyysisesti raskaiden treenien jälkeen, nälkäisenä, väsyneenä ja kovasti suihkun tarpeessa aloin poistaa pyörää autosta, kohtasin uusia vaikeuksia. Keskuslukitus ei edelleenkään avannut jumittavaa takaluukunlukitusta, joten toistin pyörän yli kiipeilytemppuni. Nuppi vain ei suostunut nousemaan näppivoimillani. Joten nyt minulla oli autossa pyörä, jota ei saanut sieltä pois. Nice! Nyt minä siis ajeluttaisin pyörää mukanani, eikä pyörä minua! Lievää törkeämpää pahoinpitelyä ja muutama vääntävä työkalu onneksi auttoivat. Luukku aukesi ja sain pyörän keploteltua ulos autosta jopa puolet nopeammin kuin sen laittaminen sinne kesti.

Nostin penkit pystyyn ja totesin, että minulla on jälleen ongelma takaluukun lukkiutumisen suhteen. Ja nyt isompi, sillä takapenkkien ollessa pystyssä, jouduin ryömien kiemurtelemaan niiden ja katon välisestä raosta yltääkseni painamaan napin käsin alas. Kerrankin jotain hyötyä pienestä koosta. Ja eihän se nappula tietenkään halunnut painua yhtään minnekään. Käytin lisää voimaa ja plops, koko samperin namikka painui oven sisään. Sormien, meisseleiden, pihtien ja manauksien tavoittamattomiin. Eipä tarvinnut pitkään siis odotella seuraavaa rikkoutuvaa kohdetta. Seitsemälle rekisteröity autoni muuttui yhdellä sormen painalluksella viidelle rekisteröidyksi, ja tajusin, että saan seuraavaksi tutustua lukkoseppien komeaan (?) ammattikuntaan. Vai minne tuollaiset tapaukset on tapana viedä? Tiedän ainoastaan minne minut saa tällä menolla toimittaa...

Pitäisi koputella puuta, sirotella suolaa silmään ja sylkeä seinille sormet ristissä ennen kuin menee ääneen manaamaan, että mikähän vehje se seuraavaksi hajoaa. Kännykkäni nimittäin kuuli/vaistosi/luki sen blogista, ja päätti mennä saman tien särki. Oletettavasti päästäkseen pitämään pienen loman kieltämättä rankasta duunistaan komeiden (niinhän se luuli…) huoltomiesten hellässä hoivassa

Tietäisin kyllä tuhansia mukavampia sunnuntai-illanviettotapoja kuin takuukuitin etsiminen. Epäjärjestelmällisen luonteeni vastaisesti laitan aina kyseiset kuitit yhden tietyn lipaston oikeanpuoleiseen ylälaatikkoon. Sieltä löytyy huolellisesti arkistoituna takuukuitit mm. kymmenen vuotta sitten ostetuista rullaverhoista sekä alle kahdenkympin arvoisesta termospullosta, mutta reilut puoli vuotta vanhan puhelimeni kuittia siellä ei ole. Eikä ole missään muuallakaan – minä tiedän sen varmasti, sillä kulutin 2,5 tuntia vanhojen laskujen, asiapapereiden ym. joutavanpäiväisen paperisilpun seulomiseen. Ärsyttävintä asiassa on se, että kun aamulla kiikutin puhelimen takuuhuoltoon, ei kuittia edes kysytty.

Ja kun nyt en viitsi yli 300 numeroani siirtää lainakännykän muistiin, parhaassa tapauksessa vuorokauden (eli todennäköisesti kuukauden) takia, en tiedä kuka milloinkin soittaa ja
a) vastaan turhan virallisesti ystävättärille, jotka haluavat vain kertoa minkä väristä räkää lapsensa nenästä tänään tuli.
b) en voi seuloa ja vastaamatta jättää ikäviin puheluihin. Joten, ulosottomies¹, ex-hoidot ja yliuteliaat sukulaistädit, tilaisuutenne on koittanut!

Jos nyt jotain positiivista haluaa asiassa nähdä, niin tuleepahan puhelin resetoitua samalla ja ne kaikki exien lähettämät katkeransuloiset tekstiviestit ja jälkikäteen kiusalliset halipusivideopätkät, joita ei jonkun kumman hellämielisyyden puuskassa ole raskinut poistaa, häviävät samalla kivuttomasti ilman sen suurempia tunnekuohuja.

¹No ei oikeesti, en mä vielä ihan vararikossa ole, mutta jos koneet hajoaa tätä vauhtia niin…*tekee ristinmerkkejä suolatulla jäniksenkäpälällä hakaten päätään hevosenkengällä neliapiloita sieraimista tursuten*