Herätyskello sivaltaa korville.
Sarastus sohaisee silmään terävällä kynnellä.
Matto koettaa kampata.
Lattia on selvästikin jäässä.
Sukka ryöminyt pakoon sängyn alle.
Kissa oksentanut kynnykselle.
Peilikuva läimäyttää avokämmenellä poskelle.
Hana sylkee päälle.
Hammasharjakin näyttää jotenkin hyökkäävältä.
Olenko vainoharhainen vai onko tämä aamu jotenkin vihamielinen?
Leivoin viikonloppuna pullaa, siivosin, kävin kuntosalilla ja jopa porasin kattoon sen yhden koukun, joka on odottanut kiinnittämistään erosta lähtien. Hetken tunsin itseni varsin tehokkaaksi ja päteväksi naiseksi, sellaiseksi jolla on elämä hallinnassa ja kaikki langat tukevasti käsissään. Tietenkin se oli illuusiota. Salin jälkeen menin nälissäni tonkimaan jääkaappia ja löysin yllätyksekseni rasiallisen graavilohta. Sisältö näytti rasian läpikin epämääräisen harmaalta ja voin vaikka vannoa, että se murisi minulle varoittavasti. Niin. Arvasitte aivan oikein, se oli ollut siellä joulusta asti. Koska minulla ei ole miestä jota lahjoa aukaisemaan, tyhjentämään ja puhdistamaan rasia mahdollisimman kaukana minusta, eikä oma rohkeuteni riittänyt edes sen avaamiseen, jouduin heittämään kalanjäänteet pois rasioineen päivineen.
Tässä ei ole mitään uutta. Löydän silloin tällöin jääkaapistani kaikkea epämääräistä roinaa, veteliä kurkkuja jotka pysyvät kasassa pelkän muovikuorensa avulla, tuuheaturkkista hilloa jne. Aloin kuitenkin miettiä miten vaikea olisi asua, tai edes seurustella sellaisen miehen kanssa joka olisi oleellisesti kodinhoidollisesti kätevämpi tai pedantimpi kuin minä. Kai sitä alussa voisi nauttiakin siitä, kun joku toinen touhottaisi imurin kanssa pölykoirajahdissa, mutta miten epäkelvoksi naiseksi sitä itsensä tuntisi, jos mies olisikin se, joka nalkuttaa hiuksistani lavuaarin pohjalla? Ja vaikkei nalkuttaisikaan, niin miten muka voisin keskittyä lempiharrastukseeni laiskotteluun, toisen silittäessä lakanoita? Alkaisiko sitä toimia itselleen epätyypillisellä tavalla? Viedä sukkansa suoraan pyykkikoriin, vaikka menettäisikin siten kohokohdan illan elokuvasta. Pyyhkiä pölyjä velvollisuudentuntoisesti silloin kun tekisi mieli vain lukea kirjaa. Tai entä jos itse haluaisi naida, mutta toinen haluaisi tiskata tiskit ensin?
Ja luultavasti jossain vaiheessa sitä siistimpää osapuolta alkaisi kuitenkin ärsyttää. Jos alussa olisikin vain ihanan boheemia se, että riisuessa heittelen vaatteitani sinne tänne, niin ensi-ihastuksen haihduttua se huomaisikin enää vain sen, että olen taas tehnyt kahvimukillani ärsyttäviä renkaita tietokonepöytään.
Toisaalta, ei mies minua sotkuisempikaan saa olla. Ainakaan paljon. Yksikin minunlaiseni saa järjestettyä siivouspäiville ihan tarpeeksi tekemistä. Kyllin siistin ja liian sotkuisen välinen tasapaino on kodissani jo muutenkin horjuva. Enkä missään nimessä halua ottaa sitä riskiä, että muutun nalkuttavaksi akaksi. Minun ärsytyskynnykseni on melkoisen korkea, mutta kyllä sillekin kipuamaan pystyy, jos oikein yrittää. Kestän kyllä hyvin olohuoneen pöydällä yön yli lojuvat banaaninkuoret, mutta grillikanan tähteet sohvan takana ovat liikaa. Likaiset sukat lattialla eivät juuri häiritse, mutta pöydällä en niitä kestä. Ainakaan PMS:n aikaan.
Eli tilauksessa olisi mies, joka on perussiisti, muttei mikään siivousfanaatikko. Oikeastaan riittää, ettet säikähdä jääkaapista kuuluvaa meteliä. Joku tunnistamattomaksi muuttunut ruoka-aine siellä vain huutelee sinua hoitamaan ongelman Anastasian puolesta.
Poikamiesten pedit ovat vaarallisia. Enkä nyt tarkoita sukupuolitauteja. En maineen menettämistä. Enkä edes sitä, että itse jää ilman. Puhun nyt poikamieslakanoista ja niihin liittyvistä suurista riskeistä.
Yövyin miespuolisen henkilön (sanoisin kaverin, mutta ette te sitä kuitenkaan uskoisi) luona, ja luonnollisestikin tulin olleeksi lähikontaktissa hänen lakanoidensa kanssa. Herätessä ylähuuleni tuntui jotenkin hassulta. Ylitäyteläiseltä. Törröttävältä. Kummaa, sillä takana ei muistaakseni ollut intohimoista suutelua kiihkeine imaisuine saati näykkäilyineen.
Vessan peiliin katsoessa teki mieli itkeä. Jos sitä ei muutenkaan aamun raa’assa valossa, muutaman hassun yöunitunnin jälkeen, meikittä, tukka pörrössä ja tyynyliinaryttyjä poskessaan näytä ihan (*kolkkoa naurua*) yhtä hehkeältä kuin illalla, niin tämä oli jo aivan liikaa: silmät olivat muurautuneet melkein umpeen ja huulet turvoksissa kuin kaksi kumivenettä. Eikä suinkaan sillä viehättävällä tavalla kuin Angelina Joliella, vaan kuin jonkun pahasti epäonnistuneen kauneuskirurgisen operaation jäljiltä. Jotain tuohon suuntaan: http://i114.photobucket.com/albums/n271/stirringconclusion/o519.jpg
Kyseessä ei ollut valtaisan pölypunkkipopulaation invaasio. Eikä syynä ollut myöskään herkän hipiäni reagointi liian kauan vaihtamatta olleisiin petivaatteisiin. Ehei, lakanat olivat käytössä ihka ensimmäistä kertaa (ihmettelinkin miten ne olivat niin sileät…), ja minä sain allergisen reaktion tärkistä, tai mistä lie viimeistelykäsittelymyrkystä, jonka suurin osa naisista, tai naisen tavoille kouluttamista miehistä, olisi ilman muuta tajunnut pestä pois ennen käyttöönottoa.
No, tein mitä jokainen turhamainen nainen siinä tilanteessa tekisi. Pakenin kotiin antihistamiinieni luo ensimmäisellä mahdollisella bussilla. Takapenkissä.
