”Peitollani on kämmenen kokoinen lukki! Ainakin kuusitoistajalkainen ja aivan liian iso ollakseen totta. Vaikka tajuan sen painajaisessanikin pelkäksi unihallusinaatioksi, en kykene estämään paniikkireaktiotani ja havahdun kunnolla vasta ovensuussa, valokatkaisijan luona, sydän pamppaillen sänkyä kauhuissani tuijottaen ja rivakasti yöpukuani ravistellen. Olen täysin hereillä nyt, mutta en silti pysty palaamaan nukkumaan ennen kuin olen huolella tarkistanut lakanani mahdollisten kutsumattomien hämähäkkieläinten varalta. Kun viimein sängyn hämähäkittömyydestä vakuutettuna pujahdan takaisin peiton alle, tunnen silti hyvin uskottavaa kahdeksanjalkaista kutitusta säärelläni…”
Stressiin liittyvä lempipainajaiskauhu-uneni on aina yhtä ällöttävä, mutta en rakasta hämähäkkejä valveillakaan. Alle kolmemilliset vielä menevät – jopa hämähäkit ovat vauvoina söpöjä. Myös tarantellat ovat siedettäviä – nehän ovat karvoineen kuin kahdeksanjalkaisia hiiriä (ja hiiriä en, yllätys yllätys, pelkää tai inhoa). Mutta kaikki siltä väliltä aiheuttaa väristyksiä, inhoa, hypähtelyä ja holtitonta huitomista. Hämähäkit ovat julmia, häijyjä ja ihan liian vikkeliä. Sitä paitsi niillä on liikaa jalkoja!
Seittiensä lisäksi ne punovat julmia juonia pääni menoksi. Tehokkain niistä on julkinen nolaaminen. Mikäs sen hauskempaa kuin panna aikuinen nainen sätkimään kiljahdellen ja hiuksiaan villisti pörröttäen. Huutamaan kimeästi ja säntäilemään epärationaalisesti ympäriinsä kiskoen samalla hametta pois yltään. Paukuttamaan lähimmällä käteensä osuneella esineellä (ex-anopin uusi silmälasikotelo) juuri tapetoitua seinää. Voin kertoa, että sen jälkeen kanssaihmiset tuijottavat sinua kuin avohoitopotilasta. Epäluuloinen, joskus jopa toiveikkaan odottava, ilme kasvoillaan. Arvellen, että kohta tuo taas sekoaa, alkaa kenties iloksemme syödä pikkukiviä ja kaakattaa kuin kana…
PS. Mutta ei tämä vielä mitään…tiedän erään joka pelkää perhosia!
