Blogi

Valkea pilvi
varjosti aurinkoni.
Miljoonat kuoli.

Ps. Tulkitsijalle tikkari…

Olen viime aikoina saanut moitteita siitä, että olen muka liian kranttu miesten suhteen. Nirsoilija, joka ei anna edes mahdollisuutta ihan mukaville kavereille. Ensinnäkään, tuo ei ihan pidä edes paikkaansa; katsokaa exiäni – kuinka ronkeli muka voin olla...? Ja muutenkin, mitä minun sitten pitäisi tehdä? Suudella tuhatta sammakkoa ja toivoa parasta? Mieluummin säästän huuliani vain niihin kaikkein potentiaalisimpiin räpyläjalkoihin.

Vain saduissa käy sellainen tuuri, että ensimmäinen kohdalle kävelevä on se, jonka hikisukkia jaksaa kantaa pyykkikoriin vielä vuosienkin päästä. Entä jos Prinsessa Ruusunen ei olisikaan yhtään tykännyt prinssistä, joka hänet suudelmallaan herätti? Että Prinssi Uljas näytti kyllä hyvälle, mutta sen henki haisi pahemmalle kuin linnan lantatunkio. Tai, että Lumikille kyllä kelpaisi mainiosti puoli valtakuntaa, mutta onko sitten pakko kestää sen hölmön prinssin tylsiä juttuja koko elämänsä loppuun asti? Ajan kuluessa ”prinssi oikeankin” naama alkaa väistämättä tympiä rankasti. Asiaa ei ainakaan auttaisi, jos olisi antikranttuuttaan ja epänirsouttaan tullut tyytyneeksi yhteen seitsemästä kääpiöstä…

En minä kyllä ole koskaan ymmärtänyt sitäkään, miksi kaikkea ruokaa muka pitäisi opetella syömään. Niin kuin vaikka simpukat, näyttävät ihan siltä kuin ne illistäisivät kieltään, tuntuvat suussa sitkeältä räältä, maistuvat pahemmalta kuin viimeksi kolme viikkoa sitten pesty pillu ja saavat aikaan korventavaa närästystä, hillittömiä ilmavaivoja ja valtavia mahakipuja, mutta kun urheasti oksennusta pidätellen syö niitä sen neljäkymmentä kertaa, tajuaakin yhtäkkiä miten ihanaa herkkua ne ovatkaan? Voi olla, vaikka vahvasti sitä epäilenkin, mutta onko se kaiken sen vaivan arvoista? Ja mitä miehiin tulee: yleensä se mikä vaikuttaa nilviäiseltä, myös on nilviäinen.

Vaikka olenkin kaukana prinsessasta, omaan sen verran itseluottamusta ja omanarvontuntoa, että ajattelen ansaitsevansa itselleni sopivan ihmisen. Eikä sen tarvitse mikään prinssi olla edes. Yhtä hyvin saattaa sykähdyttää linnan kokin apupoika, prinssin haarniskankiillottaja tai - minun tapauksessani todennäköisin vaihtoehto; hovinarri.

Sanotaan myös, että ihannekumppanikriteerit loivenevat sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee. Minusta asia on päinvastoin. Nuorena ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä halusi, tarvitsi tai etsi. Lasikenkä, lenkkitossu vai kumisaapas? Liian paljon valinnanvaraa ja liian vähän itsetuntemusta. Nykyään valinnanvaraa on vähemmän ja itsetuntemusta enemmän. Oikean, hiertämättömän mallin löytäminen vie aikaa, mutta ainakin sen tunnistaa, kun jalkaansa sujauttaa… Voihan toki olla, että jo kahdenkymmenen sinkkuvuoden jälkeen minulle riittää, että mies pidättää pissinsä, ei piereskele vieraiden läsnä ollessa ja suussa on edes muutama oma hammas…

Aamulla ostaessani cherimoyahedelmän (www.melissas.com/images/products/56a.jpg)
makuista siideriä baari-illan etkoja varten, pelasti nuori kassatyttönen tahtomattaan päiväni kysymällä minulta tiukkana papereita tarkastaakseen täysi-ikäisyyteni neljän siideritölkin ostoa varten. Sattuuhan tuota silloin tällöin baarien hämärillä ovilla, mutta että kirkkaassa loisteputkivalossa, niukassa työmeikissä! Virnettäni ei pyyhkinyt pois edes se, että kassatyttö vaihtoi ajokorttiani hämillään vilkaistuaan sujuvasti sinuttelusta teitittelyyn.

Vai onko mulla vain tavallista vilkkaampi mielikuvitus…?

Raamatun sananlaskuja

”Olkoon kultaa, olkoon helmiä paljon, kallein kalu ovat taidolliset huulet.” Snl 20, 15

”Rietas suullansa turmelee lähimmäisensä, mutta taito on vanhurskaitten pelastus.” Snl 11, 25

”Aina on hartaasti haluavia, mutta vanhurskas antaa säästelemättä.” Snl 22, 9

”Irstaitten vaimojen suu on syvä kuoppa, Herran vihan alainen kaatuu siihen.” Snl 22, 14

”Oma halu laiskan tappaa, sillä hänen kätensä eivät tahdo työtä tehdä.” Snl 21, 25

Ja loppuhuipennuksena (sillä tässä on jopa järkeä):

”Liika hunajan syönti ei ole hyväksi ja raskaitten asioiden tutkiminen on raskasta.” Snl 25, 27

Kertokaa mulle mikä v***u tuo on olevinaan? Siis tuo miehekkään jykevä metallinen kahva keskellä kuvaa. Turha tulla väittämään, että joku kassinaulakko tai sateenvarjokoukku mukamas, sillä siinä on pöytätasot molemmin puolin sellaisia varten. Ja juuri niiden sivupöytien takia apteekin tiskiä ei pääse mitenkään lähestymään joutumatta intiimiin kontaktiin kuvassa olevan tolpan kanssa. Minä väitän, että se on pervon miessuunnittelijan käytännönpila koko naissukupuolelle! Pitkäjalkaiset naiset saavat haluamattaan kunnollisen lähituntuman jalkoväliinsä ja persjalkaisetkin varmaan tuntevat vaativan painalluksen alavatsaansa vasten. Ainut vaihtoehto, jos ei halua jonkun mystisen tapin raiskaavan kesken buranaostosten, on joko seisoa niin kaukana tiskistä, ettei kuule mitään, (Miksi muuten kaikki farmaseutit puhuvat niin hiljaa? Tai ehkä parempi kuitenkin niin kuin että kailottaisivat kovaan ääneen, että tässä on nyt sitten tämä herran peräpukamavoide!) tai könöttää tiskiä vasten luonnottomassa asennossa pylly epäesteettisen pitkällä jonossa seuraavien miesasiakkaiden iloksi. Ehkä koko tapin tarkoitus onkin vain edistää kondominmenekkiä ja nostaa Viagran myyntilukuja?

Lauantaisen baari-illan satoa siis…

Huomaan parin metrin päässä seisovan miehen katselevan minua kiinteäsi. Eikä se ole mitään vaivihkaista vilkuilua tai edes järeää flirttiä, vaan räpäyksetöntä tuijotusta. Koska sitä on niin vaikea jättää huomiotta, päätän testata kumpi räpäyttää silmiään ensin. Voitan ensimmäisen erän. Toisen erän häviän, sillä alkaa naurattaa ja räpäytän väkisinkin. Kolmannessa erässä olen häviämäisilläni, silmät huutavat armoa, kunnes keksin ottaa naiselliset keinot käyttööni. Nostan käteni – ja korjaan toppiani. Mies herpaantuu ja räpyttää välittömästi.

Vaikka tyyppi ei järin kiinnostavalta vaikutakaan, ajattelen kuitenkin käydä leuhkimassa voitollani:
– Hei, onko meillä joku tuijotuskisa?
– Mitä?
– Onko meillä tuijotuskisa?
– MITÄ?
– ONKO MEILLÄ JOKU TUIJOTUSKISA?
– Mitä?
– Antaa olla, meni ohi…
– MITÄ?
Repeän lievästi ja käännyn lähteäkseni. Mies tarttuu käsivarteeni.
– Ei, kun sano vielä kerran, kyllä minä nyt kuulen!
– En usko…
– MITÄ?
Mainittakoon, ettei kyseistä keskustelua käyty kuiskaamalla kaiuttimen vieressä…

Tilaan pizzan aamuyöllä paikallisesta turkkilaispizzeriasta. Vaihtorahaa ojentaessaan keski-ikäinen pizzanpaistaja antaa minulle sydämenmuotoisen tikkukaramellin.
– Rakkausalennus!
Pizzan valmistuttua olen syventynyt keskusteluun tuntemattomien kanssa, enkä heti kuule, kun nimeäni huudellaan. En ennen kuin:
– Anastasia! RAKKAUSPIZZA!
Kaikki kääntyvät katsomaan huvittuneena, kun menen lievästi punoittaen noutamaan pizzani. Pizzanpaistaja kirjoittaa puhelinnumeronsa pizzalaatikon kanteen.
– Soita minulle!
Laatikon päällä on toinen sydäntikkari. Jonolla on hilpeää…

Eli Kuopiomiitti lauantaina syyskuun 22. päivä! Miitti hakee vielä muotoaan (ja ideoita otetaan vastaan enemmän kuin mielellään), joten mm paikka ja tarkempi aika ovat vielä hakusessa. Järkkäilytiimi infoaa suunnitelmien edistymisestä tässä ketjussa: http://www.city.fi/keskustelut/view.php?id=35534

Merkitkää päivä kalenteriin ja siirtäkää vähemmän tärkeät menot, kuten siskon häät, mummon hautajaiset ja omat umpilisäkeleikkaukset, johonkin joutavampaan ajankohtaan…

Mukana jo:
Addi,
Hatsuh
Olakrez,
Ilkkarabies

Eikä pidä unohtaa, että kyseessä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä Anastasia_ ilmielävänä! (no tulkaa nyt siitä huolimatta…)

Kaikkihan tietävät, että sinkkuja ei mielellään kutsuta pariskuntien bileisiin. En tiedä onko se pelkoa siitä, että paheellinen sinkku napsii silkkaa ahneuttaan ja miehenkipeyttään muiden puolisot vai pelkästään epäily siitä, ettei sinkku kuitenkaan viihtyisi pariutuneiden kutemista katselemassa? Että viimeistään siinä vaiheessa, täydellistä pariskuntaonnea seuratessaan, sinkku tajuaisi menetyksensä koko laajuuden ja vaipuisi syvään depressioon kurjan elämäntynkänsä jäännöksille?

Tai jos sinkku joskus armosta pariutuneiden sekaan huolitaankin, kokevat kutsujat ainakin velvollisuudekseen hankkia paikalle muita, vastakkaista sukupuolta olevia sinkkuja. Mikä sinällään ei ole vielä ollenkaan paha asia. Ainakaan, jos kutsujalla on minkäänlaista käsitystä siitä, millaisista ihmisistä noin ylipäätään viehätyt. Itsekin olen muutaman kerran ollut kutsuilla edustamassa ”huikeaa naiskauneutta” (ja pah) sekä vapaata riistaa pariaan yhä etsiville. Eräätkin naisystävättäreni aviomiehen neljäkymmenvuotissynttärit juhlin sujuvasti salskeiden palomiehien seurassa, vaikka en ollut itse päivänsankaria edes nähnyt koskaan aikaisemmin. En juuri suunnittele tulevaisuutta viikkoa pidemmälle, mutta kyseisen miehen viisikymmenvuotispäivät olen jo merkinnyt kalenteriini…

Parhaimmillaan siis vietät hauskan illan jonkun komistuksen ihailun loisteessa (sillä ketäpä muutakaan se ihailisi, kun kaikki muut ovat varattuja). Pahimmillaan on kuin sinut heitettäisiin varoittamatta pakollisille sokkotreffeille jonkun vielä jämemmän jämäpalan kanssa. Siinä sitä sitten käydään sielukasta velvollisuuskeskustelua säätilan vaihteluista. Parhaassa tapauksessa viinaa on kylliksi tarjolla, ja yrität tarmokkaasti juoda sinuun paritettua riesaa mukavammaksi (tai ainakin itseäsi muistamattomaan tilaan, mikä olisi suuri helpotus) ja päädytte keskustelemaan henkeviä vaikka joulupukin ja hammaspeikon olemassaolosta. Voin kokemuksesta kertoa, että tekee lähtemättömän vaikutuksen koko muuhun juhlaväkeen, kun täräyttää humalaisen kovaäänisyydellä: ”Pääsiäispupu on ainakin olemassa. Se on ainut jolta minä saan munaa nykyisin!”

Jos treffikumppani olisi yhtä härskisti myöhässä kuin kesä (se narttujen narttu), olisin jo aikoja sitten häipynyt paikalta ja poistanut mokoman petturin numeronkin kännykästäni. Ihan sama, kuin tyyppi ilmaantuisi treffeille vasta sitten, kun olet jo pessyt meikkisi pois, riisunut herutushameen, tyrkkytopin ja ne seksikkäimmät, optimismin kourissa päälle puetut alusvaatteet, ja makaat sohvalla virttyneessä aamutakissa kurkkukasvonaamion peittämä nenääsi kaivelemassa. Kiva siinä sitten keskustella säästä ja yrittää vaivautuneena poimia tippuneita kurkunviipaleita tissien päältä… Kaikelle on vain oikea ajoituksensa, ja törkeästi myöhässä saapuminen on melkein pahempaa kuin saapumatta jättäminen – ainakin mitä kesään tulee.

Kesän vittumaisuudesta ja kaikinpuolisesta epäsopivuudesta kertoo paljon se, että se innostui heruttelemaan vasta nyt, kun minun pitäisi jaksaa motivoitua työnteosta, muka levänneenä ja lomasta virkistyneenä. Pah. Kertaakaan en päässyt edes rannalle öljyttyjä rintalihaksia ihailemaan. Ja mitä loma muka on ilman sitä? Nyt mietin vain, että voisinko mitenkään mennä töihin bikineissä. Eikö se kävisi jo jonkinlaisesta myynninedistämisestä (mitä siitä, että suurin osa asiakkaista on heteronaisia)? Minä vain pelkään, että miten paljon tahansa nyt ottaakin päähän, tulen kaipaamaan sitä uskotonta narttua kovasti jälkikäteen, kun se pakit saatuaan häipyy syksyn matkaan. Itken sen perään sydän särkyneenä, vaikka tiedänkin sen palaavan takaisin ajallaan, kuten kurjat exät aina tekevät.

Torikirppiksen saldo: 2 x takki, palaneet olkapäät, 3 x neule, nestehukka, 3 x toppi, auringonpistos, 2 x pusero, rakko kantapäässä, saappaat, punoittava dekoltee, hame, 32 euroa keveämpi lompsa ja vyö.