Blogi

Miksi rumat astiat eivät ikinä säry? Esimerkiksi exän ukkivainaalta perityt kammottavat ruskearaitaiset lautaset eivät hajonneet millään edes minun ”ei niin hellävaraisessa” käsittelyssäni. Sen sijaan kuuden ihanan punaisen lasin sarjasta onnistuin hajottamaan yhden jo ensimmäisessä pesussa. Loput viisi osoittautuivat pintavärjätyiksi ja hilseilivät kauniin värinsä pois parissa kuukaudessa.

Sama homma vaatteissa. Se harkitsematon, hetkellisessä mielenhäiriössä tehty heräteostos, joka kotona tarkemmin katsottuna olikin joko ihan liian iso, liian tyrkky tai muuten vain mauton, ja kelpaa näin ollen asuksi vain ”maleksin kotona yksin suklaata syöden” - päiviin, ei millään reikiinny, katoa pyykkinarulta, veny pilalle tai kutistu edes 90 asteen valkopesuohjelmalla pestessä. Mutta annas olla, jos ostan ihanat uudet housut joihin rakastun oikein tunteenpalolla, niin totta kai niiden vetskari hajoaa viimeistään kolmannella vessakäynnillä, koneen pohjalle unohtunut ruman vihreä virheostos värjää ne oksennuksen värisiksi tai vähintäänkin lahkeelle hulahtaa loraus kloriittia.

Entäs sitten huulipunat. Rumat värit, väärät sävyt, selvät virheostokset pyörivät meikkipussissa ikuisuuden, pois niitä ei raski heittää ja kenellekään ystävättärelle ne eivät kelpaa edes ilmaiseksi. Käyttääkään niitä ei voi ja roskiin ne voi hyvällä omatunnolla viskata vasta sitten, kun ei enää muista paljonko niistä oikein maksoi. Vaan, jos löydän juuri sen itselleni täydellisen värin, joka korostaa ihoni hehkua juuri oikealla tavalla ja saa silmäni näyttämään vihreämmiltä, se totta kai poistuu myynnistä ja häviää kauppojen kosmetiikkaosastoilta nopeammin kuin ehdin nuolla ensimmäisen kerroksen pois huuliltani.

Summa summarum: Jos haluaa säästää rahaa kannattaa ostaa vain sellaisia tuotteita joita inhoaa…

Viikonloppu nettivapaalla, puhelinkin hyljättynä mykistettynä laukun pohjalla, poiki toistakymmentä puhelua sekä huolestunutta teksti- ja sähköpostiviestiä. ”Jotain vialla?”, ”Mikä on kun et vastaa?”, ”Elossa?”. Ihanaa tietysti, että ystävät välittävät. Parempi näin, kuin että makaisin raatona kuukauden ja kissani ehtisi kaluta sormeni ja varpaani (ne hiiret!) ennen kuin kukaan huomaisi kaivata. Herää vain kysymys, että miten ongelmahakuisena, onnettomuusalttiina ja itselleni vaarallisena yksilönä minua oikein pidetään? Jos en vastaa viesteihin alle vuorokaudessa tai näyttäydy mesessä tai cityssä iltana parina, ei se vielä tarkoita, että olisin joutunut joukkoraiskauksen uhriksi, sairastunut hengenvaaralliseen aivokuumeeseen tai vajonnut vakavaan psykoosiin.

Satunnainen blogimerkintöjeni lukija saattaa kyllä olla vahvasti sitä mieltä, että turvallisin ja sopivin loppusijoituspaikka minulle olisi pehmustettu huone vailla teräviä nurkkauksia. Mutta ihmisten jotka tuntevat minut pitäisi kyllä tietää, etten lentele kriisistä toiseen kuin mehiläinen kukasta kukkaan. Toivottavasti kyse on vain siitä, että olen opettanut ystäväni ”liian hyvälle” olemalla aina ja kaikkialla puhelimen tavoitettavissa, reagoimalla viesteihin silmänräpäyksessä ja viettämällä ihan liikaa aikaa online – tilassa. Älkääkä käsittäkö väärin, en minä valita. On ihanaa, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä jotka jaksavat minusta välittää. Tiedän, että se ei ole suinkaan helppoa. Halit teille, olette rakkaita, ynnä muuta lässynlässyä…kyllä te tiedätte!

Välillä sitä vain tekee mieli rimpuilla nettikoukussaan ja keskittyä ihan oikeaan elämään. Haistella miltä aito maailma maistuu. Kuunnella miltä netin ulkopuolella tuntuu. Nähdä autenttisia makuja IRL. Olen kuitenkin jo niin vanha, että muistan vielä ajan ennen matkapuhelimia ja nettiyhteyksiä. Joskus sitä vain arvostaa tavoittamattomissa olemisen huumaavaa vapautta ja sietämätöntä keveyttä.

Ja älkää ystävät hyvät surko, ei addiktiostaan noin vain pääse irti. Kyllä minä yhä jatkan nettielämääni, mutta vain silloin, kun todellinen elämä ei tarjoa houkuttelevampia, nautittavampia ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja. Ja kun elämä potkii seuraavan kerran päähäni metsurinsaappaalla kiinantossun sijaan ja paskakipponi täyttyy äärimmilleen, kyllä minä sen niskaanne kippaan ihan pyytämättäkin. Sori jo etukäteen…

En halua pitää mitään ”paistoin tänään kananmunan” – tyyppistä blogia, joten blogimerkintöjä ei synny ihan joka päivä. Ystävätär kuitenkin vinkuu, ruikuttaa ja vänisee tekstien perään taukoamatta. Ainaiseen kärttämiseen kyllästyneenä taisin luvata, että tänään blogissani olisi jotain odottamassa hänen palatessaan töistä, joten luvassa on pelottavia juonenkäänteitä, huikeaa dramatiikkaa ja piinaavaa jännitystä veden varassa…

Kauhunhetkiä porealtaassa

Ajatuksena on viettää kuntosalitreenin jälkeen rentouttava tuokio porealtaan helmeilevässä syleilyssä. Suloisen veden lämpimään syliin vajotessani en aavista pinnan alla vaanivaa kauhua. Odottamatta tunnen jalassani kevyen hipaisun. Tähyilen veden läpi ja näen pohjan tuntumassa leijailevan jonkun roskan tapaisen. Valkea, pitkulainen, noin pikkusormeni mittainen…veden sitä kieputtaessa paljastuu, että toisella puolella on häivähdys jotain punaista... Tarkemmin katsottuna se näyttää aivan…käytetyltä tamponilta! Kiljaisten hyppään ylös altaasta, enkä mitenkään siististi pitkin rappuja, vaan pakokauhuissani suoraan turvakaiteen yli.

Kylmähermoisempi ystävättäreni yrittää huitoa roskaa kohti pintaa päästäkseen selville pötkylän koostumuksesta ja saadakseen sen käsin koskettamatta altaan reunalle. Lähempää katsottaessa se muistuttaa etäisesti limaista leukaluun kappaletta. Minä tärisen altaan reunalla bikineissäni varoen edes varpaalla nykäisemästä vettä jossa epämääräinen inhotus kelluu. Muutkin altaassa olevat naiset alkavat paeta veden virtauksen mukana poukkoilevan kappaleen tieltä inhon ilme kasvoillaan. Tunnen outoa sisaruutta ja syvää sympatiaa heitä kohtaan.

Uinninvalvoja havahtuu viimein ahdinkoomme ja saapuu paikalle huvittuneen näköisenä kysymään, että mitäs te sieltä muka löysitte. Vilkaisee nopeasti roskaa, poimii sen tyynesti pois ja toteaa kuivasti kyseessä olevan vain kappale altaan saumasta irronnutta silikonia. Laskeudun nolona takaisin altaaseen tuntien itseni kamalaksi paniikin lietsojaksi ja hysteerikoksi. Viimeiset arvokkuuden rippeeni keräten käännyn ystävättäreni puoleen ja kysyn, että joko lähdettäisiin saunaan?

Viime blogimerkinnässäni olin valmis ottamaan taakakseni kolmekin miestä – onneksi tulin järkiini! (Ei sillä, että hakemuksetkaan olisivat varsinaisesti runsaudellaan tai laadukkuudellaan häikäisseet)Totta kai olisi kätevää, jos olisi joku, joka edes esittäisi tietävänsä miten hajanaisesta kasasta levyjä, ruuveja ja tappeja saa kasattua kirjahyllyn. Ja jos yli jäisikin taas kerran pussillinen ”ei mihinkään kuuluvia” ruuveja, voisin ainakin syyttää asiasta jotain muuta kuin itseäni. Mutta jos kaipaa miestä eniten silloin, kun on pakko puhdistaa tukkeutunut kylpyhuoneen viemäri, on paljon helpompi ostaa pullo viemärinavaajaa ja putkimiehiäkin on keltaiset sivut pullollaan, puhelinsoiton päässä. Sitä varten ei tarvitse sitoutua kuuntelemaan eliniäksi yhdenkään putkiaivoisen testosteronisonnin uhoiluja.

Eikä kaikilla miehilläkään edes ole selkäytimessään tietoa siitä miten digiboxi viritetään, miksi auton moottori kuulostaa keuhkotautiparantolan saatto-osastolta tai miten kovalevyn bios päivitetään. Epäilen vahvasti, että suurin osa miehistä ei tiedä näistä yhtään sen enempää kuin minäkään, mutta ei joko ilkeä sitä sanoa tai malta vastustaa oivaa pätemisen mahdollisuutta ja hienoa tilaisuutta vaikuttaa naisen silmissä jumalaisen etevältä ja kaikkitietävältä asiantuntijalta vain aukaisemalla konepelti ja tuijottamalla hetkisen moottoria kulmiaan kurtistellen ja jotain epämääräisen ympäripyöreää mutisten.

Miksi miehen edes oletetaan olevan yleispätevä remonttireiska, talonmies ja automekaanikko vain sen takia, että haarojen välissä roikkuu pari kulkusia? En minäkään ole mikään kävelevä reseptikirja, synnynnäinen lastenhoitaja tai universaali pesukonemanuaali vain sen takia, että minulla on tissit. On aina piristävää törmätä ihmisiin jotka uskaltavat rimpuilla kivikautisia sukupuolirooleja vastaan. Naisiin, jotka purkavat ja kasaavat moottorisahan alle puolessa tunnissa, mutta eivät osaa keittää teevettä polttamatta sitä pohjaan tai miehiä, jotka ovat vapaita miehisestä ylpeydestä ja pätemisenhalusta, ja suoraan myöntävät etteivät jotain hallitse, sen sijaan, että esittäisivät aina tietävänsä kaikesta kaiken.

Suurin haaste mitä miehelle esitän, ei sitä paitsi ole rintaliivin kaarituen poistaminen pesukoneen sisuksista, auton renkaiden vaihtaminen tai tiskikoneen roskasihdin tyhjentäminen. Ei sinne päinkään. Tärkeintä, ja monin verroin vaikeampaa on, että mies kestää minua, sietää kaikkia omituisia oikkujani, äärilaidasta toiseen pompahtelevaa mielialaani ja lukuisia ärsyttäviä luonteenpiirteitäni, ja jaksaa vielä senkin jälkeen tykätä minusta. Sen rinnalla hiuksien tukkima viemäri, kolaamaton piha tai korjaamista kaipaava auto ovat pikkujuttuja.

Pienenä tasoituksena paljastettakoon, että minulle on herttaisen yhdentekevää mistä kohdasta hammastahnatuubia puristetaan, hikisukat lattialla eivät sanottavammin häiritse ja piereskelläkin saa, kunhan ei löyhyttele kaasujaan tahallaan päin naamaani.

Kaikesta tästä uhosta huolimatta olen itse asiassa helposti pompoteltava nössö, jonka oikea mies saa milloin vain ompelemaan irronneet paidannappinsa, hieromaan kipeitä hartioitaan tai tuomaan aamupalaa sänkyyn. Putkimiestäkään ei viitsi välttämättä raahata kylmiä lakanoita lämmittämään, dildo ei silittele minua uneen ja ruoantähteitä on sääli viskata roskiin, kun ei ole miestä (tai koiraa) joka tekisi niistä selvää. Kissakin vähän huonosti vastailee, kun juttelen sille. Että ehkä miehelle kuitenkin vielä jotain käyttöä olisi.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä syvemmin moniavioisuuden kannalle käännyn. En itse lähtisi yhdeksi kolmesta vaimosta, mutta voisin mainiosti ottaa kolme miestä. Monesti on käynyt mielessä miten kätevää olisi, jos saisi noukittua ominaisuuksia tuntemistaan miehistä kuin rusinoita pullista. Yhdestä miehestä kun harvemmin löytyy kaikkia niitä piirteitä joita ihmisissä arvostan. Moniavioisuus ratkaisisi koko dilemman.

Yksi saisi olla jumalaisen komea, sellainen edustusuros jota tosiaan kelpaisi kavereille näytellä. Yhden pitäisi olla loistavaa seuraa ja saada minut aina nauramaan eli olla sopiva yhdistelmä säkenöivää älyä ja hersyvää huumoria. Ja sitten yksi sellainen joka olisi loistava sängyssä; sen kaltainen mies, joka antaa naiselle monta orgasmia pelkästään puhaltamalla polvitaipeeseen. Erityisen rikkaita ei tarvitsisi välttämättä olla yhdenkään – kai nyt kolme miestä yhden tuhlailevaisenkin naisen elättäisi.

Jos olisi kolme miestä olisi kai kolme kertaa todennäköisempää, että edes joku niistä jossain vaiheessa poraisi pyytämäni ruuvin seinään, korjaisi notkuvan pöydänjalan tai puhdistaisi hiuksistani tukkeutuneen viemärin hajulukon. Tai sitten kaikki vain olettaisivat jonkun toisista miehistä hoitavan homman… Mutta ainakin olisi kolme kertaa todennäköisempää, että edes yksi kolmesta muistaisi syntymäpäiväni. Eikä tarvitsisi ainakaan koskaan olla puutteessa: jos yksi jättäisi homman kesken, voisi aina pyytää toista jatkamaan! Haastavinta tulisi varmaan olemaan se, että osaa huokaista oikean nimen orgasmin hetkellä. Ja ajatelkaa – voisi todella käyttää ”Ota kolme, maksa kaksi” –tarjoukset hyödykseen! Vaarana tosin olisi se, että miehet alkaisivat pian samanhajuisine partavesineen ja alushousuineen muistuttaa liikaa toisiaan, se siitä vaihtelusta!

Mutta kävisikö siinä helposti sitten niin, että miehet katsoisivat lätkää keskenään sohvalla piereskellen ja minä kantaisin kaljaa niille kaikille? Kolme putkiaivoa jättämässä hikisiä sukkiaan lattialle… Ja jos oikein huonosti kävisi, olisi talossa kolme miestä jotka eivät osaa tähdätä pönttöön. Kaikkein pahinta asiaa ei myöskään voi jättää huomiotta. Jos on kolme puolisoa, on myös kolme anoppia! Hrrrr!

Olen kuitenkin valmis ottamaan riskin. Joten ykkös-, kakkos- ja kolmosmiehen paikkaa hakevat voivat ilmoittautua karsintaan vapaamuotoisella hakemuksella. Muista mainita oletko ensisijaisesti komea, fiksu vai hyvä panemaan. Plussaa on, jos tuleva anoppi on jo edesmennyt, tosi mukava (myös ex-tyttöystävien mielestä) tai asuu mahdollisimman kaukana esim. ulkomailla ja vierailee meillä vain kerran viidessä vuodessa.

Joinakin päivinä päässä pyörii vaikka mitä: hassuja juttuja, kiintoisia ajatuksia, lennokkaita ideoita, kaksimielisiä aivopieruja... Sanat soljuvat aivoista sormien kautta näytölle kuin itsestään. Tämä ei ole niitä päiviä. Aivot taisivat mennä talviunille pakkasia pelästyttyään. Jos keho olisi yhtä fiksu, se ryömisi perässä ja työntäisi seuraavan kerran nenänsä ulos peitoista rakennetusta talvipesästään vasta kevätauringon herättelemänä.

Tänäänkin olen istunut puolet päivästä lämpöpatteri jalkojen välissä. On ainakin hetkellisesti mukavan lämmin, jos jaksaa olla välittämättä siitä, että piilolinssit kuivuvat silmiin kasvoille kohoavan kuuman ilman vaikutuksesta. Olen kertakaikkisen tympääntynyt ainaiseen palelemiseen. Haaveilen jopa muutamasta ylimääräisestä, suloisesti lämmittävästä vararasvakilosta. Kolmen villapaidan kanssa kyllä näytän vakuuttavasti kymmenenkin kiloa painavammalta, mutta olo ei tunnu varmasti yhtä lämpöiseltä.

Nukkumaan menokin on kamalaa, kun vieressä ei ole ihmiskuumavesipulloa, jonka alle voisi jäiset varpaansa tunkea sulamaan. Toisaalta, eipä tule kiusaustakaan pukeutua mihinkään pieneen ja pitsiseen kenenkään esteettistä silmää miellyttääkseen. Flanellipyjama ja villasukat ovat kyllin seksikäs yöasu vain itseäni ajatellen.

Makuuhuone jäähtyy yön aikana jäätävän kylmäksi, sillä sen ovi on pidettävä suljettuna. Muuten herään monta kertaa yössä siihen, että kissa tekee minulle kasvojen ihon tehokuorintakäsittelyä karhealla kielellään tyytyväisenä kehräten. Tai siihen, kun varpaani ovat nähneet unta siitä, että ovat oikeastaan vilkkaita pieniä hiiriä. Ja eläytyneet uneen hämäävän todentuntuisesti – ainakin kissani mielestä. Ovi siis on ja pysyy kiinni, ja minä palelen uskaltamatta edes kylkeä kääntää, ettei peitto vahingossakaan kohoaisi jostain reunasta ja päästäisi makuuhuoneen hyytävää koleutta allensa kylmänväreilyttämään ja kananlihoittamaan kroppaani.

Mene, mene paha talvi! Tule, tule hyvä kesä! *takoo ämpäriä lapiolla*

Auto tuli juuri korjaamolta…neljälläsadallakuudellakymmenelläkolmella eurolla kahdeksallakymmenellä sentillä upouusia hihnoja ja putkenpätkiä. Kyllä nyt kelpaa. Moottori kehrää kuin kermaa juonut kissa. Harmi vain, että pitää varmaan lähteä myymään persettään, että saan tuon maksettua (ja älkää nyt hyvänen aika tuota tosissaan ottako – mun persettä saa kyllä ihan ilmaiseksi²).

Kahden päivän linja-autopysäkillä jäätymisen ja ruuhkabussiahdistuksen jälkeen tekee mieli ihan silitellä hellästi ratin kaarta ja suukotella konepeltiä (ei kyllä uskalla, huulet jäätyis kiinni). Siedän kyllä pitkin hampain suurimman osan linja-automatkustamisen varjopuolista. Kestän tangossa roikkumisen, vaikka kipeät hartiani huutavatkin armoa koko puolituntisen jonka matka vie. Siedän joten kuten myös ”hinkkaan vieruskaveria vaikken haluaisi" – tungoksen. Kestän urheasti myös pahanhajuiset, jopa parfyymissä uineet, ihmiset. Jaksan kuunnella kärsivällisesti myös kännykkään intiimejä asioitaan huutavia henkilöitä. Ainoa asia, mitä minun on lähes mahdoton itsehillintääni menettämättä kestää, ovat mummojenpaikoillekiilaajat.

Tekee pahaa katsoa, kun varmaan satavuotias mummo, ryppyinen kuin rusina, hauras kuin lumihiutale, puristaa tangosta kaksinkäsin horjuen auton liikkeiden mukana, kävelykeppi käsivarrella holtittomasti heiluen. Kenenkään kermaperseisen penkinvaltaajan mieleen ei tunnu juolahtavan, että voisi tarjota paikkaansa mummelille.

Mummon vierestä vapautuu paikka ja hän alkaa valmistautua siirtyäkseen siihen istumaan. Mummot kuitenkin ovat hitaita; pitää siirtää keppiä kipeän jalan puolelle, oikaista hattua tipahtamasta jne. Joku treenattu, alle kolmekymppinen tyhjäpää ehtii ensin. Vaikken pidäkään itseäni väkivaltaisena ihmisenä, tekee mieli käydä mätkimässä sitä laukulla. Mummeli näyttää siltä, että kaivaisi nitron kielensä alle, jos vain uskaltaisi millään päästää irti tangosta siksi hetkeksi, että saisi käsilaukusta lääkepurkin esille. Kertaan mielessäni ensiapuohjeita.

Seuraava pysäkki; muskelimasa poistuu, ohi tunkeva teini tönäisee mummelia repullaan ja paikan valtaa kännykkään tirskuva teinityttö. Kukaan ei tunnu huomaavan mummon ahdinkoa. Koko auto täynnä ajatuksiinsa vaipuneita, tyhjäilmeisiä ihmisiä, sydäntäsärkeviin mummeleihin tottuneita. Alan jo epäillä, onko koko mummo vain minut väsyneiden, univelkaisten aivoparkojeni luoma hallusinaatio, sielua kylmäävä kangastus tylsään pakkasaamuun. Tekee ihan mieli kysyä vieressä roikkuvalta tädiltä, että näetkö sinäkin varmasti tuon muorin tuolla.

Mummo huojuu kaarteissa yhä holtittomammin, hattu roikkuu toisen silmän päällä ja leuka tärisee moottorin tahdissa. Minä mietin, pitäisikö kyynärpäätaktiikalla rynniä valmiusasemiin lähelle mummelia, jotta ehtisin varaamaan hänelle seuraavan vapautuvan paikan, tai edes antamaan sitä tekohengitystä.. Ei onneksi tarvitse. Teini poistuu ja mummo täräyttää voitonriemuisena käsilaukkunsa penkille, juuri ajoissa ennen pitkäraajainen pojanhujopin pakaroita. Minun tekee mieleni hurrata ääneen.

²…mutta vain harvat ja valitut, tuskin sinä.

Pidän itseäni ihan kohtuullisen taitavana kuskina, peruutan pieneenkin taskuun, en arastele ollenkaan ajaa pimeällä ja kurjalla säällä, enkä yleensä edes kovin paljon pelkää olla itseni kyydissä. Autojen sielunelämästä en kuitenkaan ymmärrä sen enempää kuin miestenkään. Se tuli kiusallisen selväksi, kun autoni rupesi pitämään kummallista ääntä. Kun olin viikon verran joka ajokerralla pahaenteisesti kovenevaa ääntä kuunnellut, eikä radion suuremmalle vääntäminenkään enää auttanut, uskoin viimein, ettei asian aktiivinen mielestä poissulkeminen tällä kertaa tehoaisi ja hävittäisi ongelmaa (ei se kyllä ikinä tehoa, mutta kokeilen silti aina).

Soittelin siis autokorjaamolle. Olin ajatellut viileän asiantuntevasti todeta vian olevan luultavasti jakopäänhihnassa, minkä tosin tiesin vain siitä syytä, että exäni oli edellispäivänä hassua ääntä kuunneltuaan näin arvellut (mikä myötäsyntyinen kyky miehillä on tietää tuollaisia asioita?) Korjaamonsetä esitti kuitenkin niin mystisiä kysymyksiä, että tulin hyvin nopeasti paljastautuneeksi helposti silmään kustavaksi, autoista mitään tietämättömäksi bimboksi. Auton merkin ja mallin sentään muistin, mutta sitten kävikin jo mahdottomaksi:

- Mitä vuosimallia se on?
- Ööh, en minä muista… *nolona*
- Mikä kone siinä on? *selkeästi artikuloiden*
- Tuota, en minä muista sitäkään…*vielä nolompana*
- Paljonko sitä on ajettu? *kuulostaen epätoivoiselta *
- Eh, paljon…*lattianraosta piipittäen*
- Noh, annatko rekisterinumeron… *luovuttaneena*
- Odotas, käyn pihalla katsomassa…

Tiedän minä sentään, että autoni on valkoinen ja että pelkääjän paikan häikäisylipan takana on peili (mikä on muuten ainoa asia, joka ystävätärtäni kiinnosti, kun miehensä suunnitteli autonvaihtoa). Osaan tankata ihan itse (huisia, eikö), tarkistaa jopa öljyt ja lisätä pissapoikaankin nestettä. Mutta siihen se jääkin. Nyt odottelen sitten kauhulla miten ison laskun setä lopulta lyö käteeni. Olisi vähän liian oiva tilaisuus vaihtaa (tai väittää vaihtaneensa) auton joka ikinen tiiviste, hihna ja laakeri… Seuraavan kerran taidan olla viisaampi, tehdä aikuisen naisen kypsän ratkaisun ja laittaa isin hoitamaan koko homman.

Kun irtaimisto pistetään eron myötä jakoon, saa huomata vähän väliä taloudestaan uupuvan jotain elintärkeää, itsestään selvää pikkujuttua. Sitä seisoo aamulla unenpöpperöisenä juustoköntti kädessään ja tajuaa, ettei enää omistakaan sellaista ylellisyyskapinetta kuin juustohöylä. Sitten sitä juustoa teurastaa terävällä veitsellä monta monituista päivää inhottavan lihaviksi siivuiksi, kunnes nyrhäisee jonain synkeänä aamuna viipaleen sormestaan.

Koska juustohöylä ei tule koskaan vahingossakaan mieleen tavaratalon talousosastolla, sitä siirtyy suosiolla käyttämään valmiiksi viipaloituja juustoja. Ja koska ainut lähikaupasta löytyvä uusavuttomien juustolaatu on Aamupala, huomaa jo kuukauden päästä olevansa tosi tympääntynyt kitalakeen takertuvan sulatejuuston syömiseen. Niin kypsä, että lähtee asiakseen ostamaan sitä juustohöylää ja tulee kotiin mukanaan tosi halpa tyynynpäällinen, keittiön verhoihin loistavasti sointuva maljakko ja uudet ihanat kehykset, vaikkei entisiinkään ole mitään kehystettävää, ja vaikka lupasi itselleen jo kolmet uudet kehykset sitten, ettei osta enää yksiäkään uusia kehyksiä ennen kuin entiset seitsemän kehystä on laitettu seinälle, mikä sivumennen sanoen on aika vaikeaa, sillä taloudesta uupuu, yllätys yllätys, juustohöylän lisäksi myös vasara.