Sain joku aika sitten pikaviestin, jossa ennestään tuntematon kehui minua blogitekstieni perusteella huipputyypiksi ja esitti saman tien osaan ottonsa siitä, että minulle sopivia kumppaneita ei ole paljoa jaossa. En kuulemma tarvitse tosimiestä vaan sellaisen sopivan erikoistapauksen.
Olen harvinaisen samaa mieltä. Harmi vain etten voi alkuunkaan luottaa omaan makuuni tai arvostelukykyyni miesasioissa. Mies, jota kaikkein eniten himoitsen, on luultavasti se kaikkein huonoin vaihtoehto minulle. Järki ja tunne vääntävät kättä keskenään ja intuitio vetäytyy nurkkaan mököttämään. Turvallisempi ja paljon vähemmän itsetuhoinen tapa olisi ottaa randomilla vaikka kymmenes kadulla vastaan kävelevä kaksilahkeinen. Tai tehdä enttententtenteelikamentten kaikkien niiden kesken, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään.
Sillä minulla on taipumus ihastua niihin kaikkein mahdottomimpiin tyyppeihin. Sellaisiin, jotka erikoisella luonteellaan, omituisella huumorintajullaan, monimutkaisuudellaan, vaikeaselkoisuudellaan, ym. yleensä muiden mielestä vähän kyseenalaisilla piirteillään, onnistuvat herättämään mielenkiintoni ja uteliaisuuteni. Harmi vain, että parhaimmillaan nuo tyypit ovat sädehtivän älykkäitä, huikean huumorintajuisia sekä hykerryttävän mielenkiintoisia, ja pahimmillaan itsekkäitä, tunnekylmiä ja empatiakyvyttömiä kusipäitä. Tarvitsen heitä yhtä paljon kuin jotain tappavaa tautia – pernaruttoa vaikka. He tekevät minulle yhtä hyvää kuin aivosyöpä.
Miksi siis? Heidän rinnallaan muut miehet vain tuntuvat niin latteilta, mielenkiinnottomilta, liian yksinkertaisilta, yksitahoisilta, yksiselitteisiltä…Törmään jatkuvasti miehiin, jotka ovat yhtä eloisia kuin mummovainaan pikkuvarpaan kynsi, sielukkaita kuin nyrkkeilyhanska ja minulle yhtä mieluisia kuin juurihoito ilman puudutusta. Ennemmin kuuntelisin kuuden tunnin luennon suolistosyöpien ennaltaehkäisystä kuin viettäisin viisi minuuttia heidän seurassaan.
Elämänhallinnasta ei ole mitään tietoakaan. Poukkoilen kuin superpallo ammeessa, kimmoten sattumanvaraisesti suunnasta toiseen, joka käänteessä itseäni kolhien. Miehiä jotka kiinnostaisivat minua aidosti ei ole paljoa, ja niitä vähiä minä taas en kiinnosta pätkääkään. Helpompi olisi tehdä elinikäinen selibaattilupaus ja luopua saman tien myös platonisesta rakkaudesta. Antoisampiakin hommia on, kuten korvakarvojen kasvattaminen ja huonekasvien sielunelämään tutustuminen. Ja jos joskus tulisi kiusaus kokea parisuhteen ”autuutta”, voisi asiaa simuloida työntämällä tikkuja varpaankynsien alle ja potkimalla kiviseinää. Vähemmän se sattuu kuin sydänsurut.
Ja jos tämän verbaalioksennuksen nyt sattuu lukemaan joku mies, jota asia syystä tai toisesta koskettaa henkilökohtaisella tasolla, niin sovitaan, että tietenkään en tarkoittanut juuri sinua. Olet ehdottomasti se virkistävä poikkeus, joka vahvistaa säännön.
