Blogi

Kävin äsken iltalenkillä. Meikittömänä, tukka ponnarilla, mutta hävyttömän pienissä shortseissa – myönnetään. Iso pakettiauto alkoi ajaa mateluvauhtia vierelläni. Kymmenen metriä, viisitoista, kaksikymmentä… Alkoi vähän hirvittää. Odotin vain, että milloin sivuovi aukeaa ja kimppuuni ryntää jenkkileffatyyliin hiihtopipoisia korstoja kloroformitupot käsissään. Hidastin vauhtiani ja käännyin katsomaan kuskia silmiin muka itsevarmalla, ”vittuako siinä mulkkaat” – ilmeellä. Kuski katsoi minua kovin kummastuneena ja saman tien auto kääntyikin sivutielle. Ei se ollutkaan pakaralihaksistani huumaantunut potentiaalinen raiskaaja. Kehnolla paikallistuntemuksella varustettu kuski siinä kai vain epäröi ennen outoa risteystä. Minä jatkoin juoksua punoittaen vähän muustakin kuin fyysisestä rasituksesta, sadatellen ylivilkasta mielikuvitustani.

Miksei sitä ikinä opi olemaan liikkumatta, hengittämättä ja tekemättä ylipäätään yhtikäs mitään niin kauan, että kynsilakka on ihan kokonaan kuivunut? Aina sitä kuvittelee, että voin minä nyt ihan varovasti riisua nämä rintsikat, soittaa yhden tuiki tärkeän puhelun tai kastella just sillä sekunnilla kuolevat (ja pyh) kukat. Sitten on lakkaa selässä, hiuksissa ja kastelukannussa, ja lakkarytty joka kynnessä. Sama juttu joka kerta.

Tänään vedin kuitenkin pohjat. Ajattelin, että menen suosiolla sänkyyn pitkälleni siksi aikaa kun kynsilakkaukset kuivuvat. Nätisti vatsalleni, kädet kyynärpäistä lähtien ilmassa. Unohtaen autuaasti, että olin lakannut myös varpaankynnet! Voilá, nyt on kymmenen hopeista puolikuuta punaisessa lakanassa…