Blogi

Aion nyt tehdä kärpäsestä, jos en härkästä, niin ainakin tämän blogimerkinnän päähenkilön. Sikäli kun kärpästä nyt voi kutsua henkilöksi. Mutta jos sitä määritelmää voi ikinä jostain hyönteisestä käyttää, niin se on tämä. Tämän kärpäsen ego on nimittäin valtava!

Se tuli kutsumatta kylään työpaikalleni toissapäivänä ja aikoo ilmeisesti jäädä asumaan. Se ei surise, se pörisee kammottavan kovaäänisesti kuin minikokoinen lehtipuhallin. Se ei lentele, se syöksähtelee ympäriinsä kamikaze-lentäjän hyytävällä määrätietoisuudella. Se ei myöskään väistä ihmistä, vaan lentää päin naamaa kuin joku lämpöhakuinen ohjus.

Se on iso, ilkeä ja karvainen, ja se on selväsikin ottanut elämäntehtäväkseen ajaa minut hulluuden partaalle! Ja mikä pahinta; sitä ei voi tappaa. Se ei nimittäin istu, tai seiso, tai mitä kärpäset nyt sitten tekevätkin -pysähdy, koskaan. Tai jos pysähtyy, sen tietää vain sen helvetillisen metelin hetkellisestä taukoamisesta, sillä mihinkään läimäytettävään paikkaan se ei vahingossakaan seisahdu. Tekisi mieli polttaa koko talo, vain päästäkseeni tuosta vittumaisesta
oliosta eroon!

Ainut lohtuni on se, että Googlen mukaan kärpäset elävät korkeintaan kolme viikkoa. En tosin tiedä kestäävätkö hermoni luhistumatta yhtä pitkään...

Nyt on käynyt niin, että aurinko on vaalentanut ja raidoittanut ennen mahonginvärisen tukkani niin, että nykyään sen sävyt vaihtelevat jossain kulahtaneen ladonseinän, rappauslaastin ja rintamaidolla ruokitun vauvan tuotoksien välillä. Puolessa välissä matkalla kohti henkistä olotilaani vastaavaa hiusväriä siis.

Koska luonnollista vaaleaa hiussävyäni en ole vuosikausiin nähnyt kuin korkeintaan tyvikasvussa, aloin miettiä, palatako takaisin vaaleaveriköksi vai tuunaanko vain tukkani tummaksi edelleenkin? Itse en kerta kaikkiaan osaa päättää, ja kun olen kiusannut kavereita tivaamalla heidän painavia mielipiteitään asiasta, on puolet sanonut, että tumma, puolet vaalea. Ja yksi, että ihan vitun sama.

Teidän mielipiteillänne tulee siis olemaan varsin ratkaiseva merkitys loppuelämäni, tai ainakin seuraavan kahden tai kolmen kuukauden kannalta. Vain äänestämällä voit vaikuttaa!

Tiedän, kuvat näyttävät siltä kuin päässäni olisi huonolaatuinen peruukki, mutta en jaksanut uhrata photoshoppaamiseen koko iltaa. Käyttäkää mielikuvitustanne!

Uuden auton omistaminen on sitten jännää. Ja uudella tarkoitan nyt tosiaankin vain minulle itselleni uutta, sillä ”uuden” autoni tehtaantuoksuisista ajoista on aikaa. Roimasti.

Niin, jännää tämä on. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että on niin paljon uusia nappuloita joilla leikkiä. Äskenkin oli nimittäin tosi jännää, kun yritin löytää autoani isolta parkkipaikalta painavaa ruokakassia raahaten. Asiaa ei auttanut yhtään se, että ensimmäiset viisi minuuttia etsin vanhaa autoani.

Ja jännää on sekin, että tankki on lähes tyhjä enkä edes tiedä millä nesteellä se tulisi täyttää. Siis tiedän toki, että bensaa eikä dieseliä, mutta 95 vai 98 oktaanista? Saan auton ohjekirjan myöhemmin, samalla kuin talvirenkaatkin, joten en voi tarkastaa asiaa sieltäkään. Kyllä on taas jännää olla nainen. Tosin, ei sitä kyllä tiennyt isä eikä ex-mieskään, joten ilmeisesti kyseessä ei ole mikään miesten salatiedon piiriin kuuluva asia.

Ja jänniä on myös kaikki ne pikkuiset hurmaavat oikut, jotka löytyvät vain tutustumalla. Oikeastaan uusi auto on monella tapaa kuin uusi mies (osaa tässä muutkin tehdä rinnastuksia kuin Audin Kiesi…) Samalla lailla sitä pitää auton kuin miehenkin kanssa opetella minkälaisesta kosketuksesta se pitää, miten nopeasti kiihtyy ja millä sen saa kehräämään…

Ja kaikkein jännintä tässä on tietysti se, että miten kauan tästä kuherruskuukaudesta saa nauttia ennen kuin piilevät viat väistämättä tappavat rakkauteni.