Yritän vaientaa sisäisen pula-ajan mummoni ja siivota kaapeista kaiken turhan rojun pois. Kirpputoripöytä on jo varattuna, mutta tuo mummeli tarvitsee selvästi suukapulan! ”Sitä voi vielä joskus tarvita”, se kuiskuttaa korvaan, kun mietin laittaisinko kierrätykseen sen lahjaksi saadun, ihan väärän värisen maton, jota en ole käyttänyt ikinä. ”Saatat lihoa vielä”, se ilkkuu, kun pakkaan kaikki isoiksi käyneet farkkuni kirpputorilaatikkoon. ”Entä jos tulee paha päivä?” se huolestuneena kyselee, kun luovun ihan ehjästä, pois muodista menneestä takistani. ”Niitä voi käyttää vaikka siivotessa”, se piipittää minun viskatessani roskiin vanuneita t-paitojani. ”Ne voi lyhentää, kaventaa, niistä voi tehdä vaikka peflettejä!”, se inttää. Ihan kuin ei tietäisi, etten saa aikaiseksi ommeltua takaisin edes irronnutta nappia. ”Entä, jos saat vielä tyttären, jolle voisit ne antaa?” jne. jne. jne. Kaappien raivaaminen olisi paljon mukavampaa ihan ilman jatkuvaa sisäistä mutinaa.
Tämän täytyy olla periytyvää. Kun mummoni kuoli, löytyi hänen jäämistöstään mm. tiukalle kerälle rullattuja narunpätkiä, kauniisti laskostettuja hedelmäpusseja, vain kerran tai pari käytettyjä leivinpaperiarkkeja, satoja säästettyjä kumilenkkejä, vuosia vanhoja, jo haurastuneita… Mummo ei selvästikään ollut pistänyt yhtään vastaan.
Minä yritän olla vähän kovempi luu. Joistakin asioista en vain raski luopua vaikken niillä mitään enää teekään. Siitä melkein harson ohueksi kuluneesta froteepyyhkeestä, joka minulla oli jo lapsena. Siinä on mummoni käsin virkkaamat pitsit reunoissa, ja muistan miten sitä lämmitettiin saunan jälkeen kiukaan päällä, ettei pikkuista minua palelisi niin paljon viileässä pukuhuoneessa. Ihan ensimmäisistä rintsikoistani. Hellyttävää kokoa 70 AA, jolla oli selvästikin enemmän tekemistä murrosikäisen itsetuntoni kuin todellisen tuentarpeen kanssa. Ja niistä ihan sairaan ihanista kengistä, joilla ei voi ollenkaan kävellä, mutta jotka näyttävät niin makeilta. ”Jos vaikka valokuvissa joskus!” Äh, menkööt!
Amputoikaa tärykalvoni!
