Blogi

Joinakin päivinä päässä pyörii vaikka mitä: hassuja juttuja, kiintoisia ajatuksia, lennokkaita ideoita, kaksimielisiä aivopieruja... Sanat soljuvat aivoista sormien kautta näytölle kuin itsestään. Tämä ei ole niitä päiviä. Aivot taisivat mennä talviunille pakkasia pelästyttyään. Jos keho olisi yhtä fiksu, se ryömisi perässä ja työntäisi seuraavan kerran nenänsä ulos peitoista rakennetusta talvipesästään vasta kevätauringon herättelemänä.

Tänäänkin olen istunut puolet päivästä lämpöpatteri jalkojen välissä. On ainakin hetkellisesti mukavan lämmin, jos jaksaa olla välittämättä siitä, että piilolinssit kuivuvat silmiin kasvoille kohoavan kuuman ilman vaikutuksesta. Olen kertakaikkisen tympääntynyt ainaiseen palelemiseen. Haaveilen jopa muutamasta ylimääräisestä, suloisesti lämmittävästä vararasvakilosta. Kolmen villapaidan kanssa kyllä näytän vakuuttavasti kymmenenkin kiloa painavammalta, mutta olo ei tunnu varmasti yhtä lämpöiseltä.

Nukkumaan menokin on kamalaa, kun vieressä ei ole ihmiskuumavesipulloa, jonka alle voisi jäiset varpaansa tunkea sulamaan. Toisaalta, eipä tule kiusaustakaan pukeutua mihinkään pieneen ja pitsiseen kenenkään esteettistä silmää miellyttääkseen. Flanellipyjama ja villasukat ovat kyllin seksikäs yöasu vain itseäni ajatellen.

Makuuhuone jäähtyy yön aikana jäätävän kylmäksi, sillä sen ovi on pidettävä suljettuna. Muuten herään monta kertaa yössä siihen, että kissa tekee minulle kasvojen ihon tehokuorintakäsittelyä karhealla kielellään tyytyväisenä kehräten. Tai siihen, kun varpaani ovat nähneet unta siitä, että ovat oikeastaan vilkkaita pieniä hiiriä. Ja eläytyneet uneen hämäävän todentuntuisesti – ainakin kissani mielestä. Ovi siis on ja pysyy kiinni, ja minä palelen uskaltamatta edes kylkeä kääntää, ettei peitto vahingossakaan kohoaisi jostain reunasta ja päästäisi makuuhuoneen hyytävää koleutta allensa kylmänväreilyttämään ja kananlihoittamaan kroppaani.

Mene, mene paha talvi! Tule, tule hyvä kesä! *takoo ämpäriä lapiolla*

Auto tuli juuri korjaamolta…neljälläsadallakuudellakymmenelläkolmella eurolla kahdeksallakymmenellä sentillä upouusia hihnoja ja putkenpätkiä. Kyllä nyt kelpaa. Moottori kehrää kuin kermaa juonut kissa. Harmi vain, että pitää varmaan lähteä myymään persettään, että saan tuon maksettua (ja älkää nyt hyvänen aika tuota tosissaan ottako – mun persettä saa kyllä ihan ilmaiseksi²).

Kahden päivän linja-autopysäkillä jäätymisen ja ruuhkabussiahdistuksen jälkeen tekee mieli ihan silitellä hellästi ratin kaarta ja suukotella konepeltiä (ei kyllä uskalla, huulet jäätyis kiinni). Siedän kyllä pitkin hampain suurimman osan linja-automatkustamisen varjopuolista. Kestän tangossa roikkumisen, vaikka kipeät hartiani huutavatkin armoa koko puolituntisen jonka matka vie. Siedän joten kuten myös ”hinkkaan vieruskaveria vaikken haluaisi" – tungoksen. Kestän urheasti myös pahanhajuiset, jopa parfyymissä uineet, ihmiset. Jaksan kuunnella kärsivällisesti myös kännykkään intiimejä asioitaan huutavia henkilöitä. Ainoa asia, mitä minun on lähes mahdoton itsehillintääni menettämättä kestää, ovat mummojenpaikoillekiilaajat.

Tekee pahaa katsoa, kun varmaan satavuotias mummo, ryppyinen kuin rusina, hauras kuin lumihiutale, puristaa tangosta kaksinkäsin horjuen auton liikkeiden mukana, kävelykeppi käsivarrella holtittomasti heiluen. Kenenkään kermaperseisen penkinvaltaajan mieleen ei tunnu juolahtavan, että voisi tarjota paikkaansa mummelille.

Mummon vierestä vapautuu paikka ja hän alkaa valmistautua siirtyäkseen siihen istumaan. Mummot kuitenkin ovat hitaita; pitää siirtää keppiä kipeän jalan puolelle, oikaista hattua tipahtamasta jne. Joku treenattu, alle kolmekymppinen tyhjäpää ehtii ensin. Vaikken pidäkään itseäni väkivaltaisena ihmisenä, tekee mieli käydä mätkimässä sitä laukulla. Mummeli näyttää siltä, että kaivaisi nitron kielensä alle, jos vain uskaltaisi millään päästää irti tangosta siksi hetkeksi, että saisi käsilaukusta lääkepurkin esille. Kertaan mielessäni ensiapuohjeita.

Seuraava pysäkki; muskelimasa poistuu, ohi tunkeva teini tönäisee mummelia repullaan ja paikan valtaa kännykkään tirskuva teinityttö. Kukaan ei tunnu huomaavan mummon ahdinkoa. Koko auto täynnä ajatuksiinsa vaipuneita, tyhjäilmeisiä ihmisiä, sydäntäsärkeviin mummeleihin tottuneita. Alan jo epäillä, onko koko mummo vain minut väsyneiden, univelkaisten aivoparkojeni luoma hallusinaatio, sielua kylmäävä kangastus tylsään pakkasaamuun. Tekee ihan mieli kysyä vieressä roikkuvalta tädiltä, että näetkö sinäkin varmasti tuon muorin tuolla.

Mummo huojuu kaarteissa yhä holtittomammin, hattu roikkuu toisen silmän päällä ja leuka tärisee moottorin tahdissa. Minä mietin, pitäisikö kyynärpäätaktiikalla rynniä valmiusasemiin lähelle mummelia, jotta ehtisin varaamaan hänelle seuraavan vapautuvan paikan, tai edes antamaan sitä tekohengitystä.. Ei onneksi tarvitse. Teini poistuu ja mummo täräyttää voitonriemuisena käsilaukkunsa penkille, juuri ajoissa ennen pitkäraajainen pojanhujopin pakaroita. Minun tekee mieleni hurrata ääneen.

²…mutta vain harvat ja valitut, tuskin sinä.

Pidän itseäni ihan kohtuullisen taitavana kuskina, peruutan pieneenkin taskuun, en arastele ollenkaan ajaa pimeällä ja kurjalla säällä, enkä yleensä edes kovin paljon pelkää olla itseni kyydissä. Autojen sielunelämästä en kuitenkaan ymmärrä sen enempää kuin miestenkään. Se tuli kiusallisen selväksi, kun autoni rupesi pitämään kummallista ääntä. Kun olin viikon verran joka ajokerralla pahaenteisesti kovenevaa ääntä kuunnellut, eikä radion suuremmalle vääntäminenkään enää auttanut, uskoin viimein, ettei asian aktiivinen mielestä poissulkeminen tällä kertaa tehoaisi ja hävittäisi ongelmaa (ei se kyllä ikinä tehoa, mutta kokeilen silti aina).

Soittelin siis autokorjaamolle. Olin ajatellut viileän asiantuntevasti todeta vian olevan luultavasti jakopäänhihnassa, minkä tosin tiesin vain siitä syytä, että exäni oli edellispäivänä hassua ääntä kuunneltuaan näin arvellut (mikä myötäsyntyinen kyky miehillä on tietää tuollaisia asioita?) Korjaamonsetä esitti kuitenkin niin mystisiä kysymyksiä, että tulin hyvin nopeasti paljastautuneeksi helposti silmään kustavaksi, autoista mitään tietämättömäksi bimboksi. Auton merkin ja mallin sentään muistin, mutta sitten kävikin jo mahdottomaksi:

- Mitä vuosimallia se on?
- Ööh, en minä muista… *nolona*
- Mikä kone siinä on? *selkeästi artikuloiden*
- Tuota, en minä muista sitäkään…*vielä nolompana*
- Paljonko sitä on ajettu? *kuulostaen epätoivoiselta *
- Eh, paljon…*lattianraosta piipittäen*
- Noh, annatko rekisterinumeron… *luovuttaneena*
- Odotas, käyn pihalla katsomassa…

Tiedän minä sentään, että autoni on valkoinen ja että pelkääjän paikan häikäisylipan takana on peili (mikä on muuten ainoa asia, joka ystävätärtäni kiinnosti, kun miehensä suunnitteli autonvaihtoa). Osaan tankata ihan itse (huisia, eikö), tarkistaa jopa öljyt ja lisätä pissapoikaankin nestettä. Mutta siihen se jääkin. Nyt odottelen sitten kauhulla miten ison laskun setä lopulta lyö käteeni. Olisi vähän liian oiva tilaisuus vaihtaa (tai väittää vaihtaneensa) auton joka ikinen tiiviste, hihna ja laakeri… Seuraavan kerran taidan olla viisaampi, tehdä aikuisen naisen kypsän ratkaisun ja laittaa isin hoitamaan koko homman.

Kun irtaimisto pistetään eron myötä jakoon, saa huomata vähän väliä taloudestaan uupuvan jotain elintärkeää, itsestään selvää pikkujuttua. Sitä seisoo aamulla unenpöpperöisenä juustoköntti kädessään ja tajuaa, ettei enää omistakaan sellaista ylellisyyskapinetta kuin juustohöylä. Sitten sitä juustoa teurastaa terävällä veitsellä monta monituista päivää inhottavan lihaviksi siivuiksi, kunnes nyrhäisee jonain synkeänä aamuna viipaleen sormestaan.

Koska juustohöylä ei tule koskaan vahingossakaan mieleen tavaratalon talousosastolla, sitä siirtyy suosiolla käyttämään valmiiksi viipaloituja juustoja. Ja koska ainut lähikaupasta löytyvä uusavuttomien juustolaatu on Aamupala, huomaa jo kuukauden päästä olevansa tosi tympääntynyt kitalakeen takertuvan sulatejuuston syömiseen. Niin kypsä, että lähtee asiakseen ostamaan sitä juustohöylää ja tulee kotiin mukanaan tosi halpa tyynynpäällinen, keittiön verhoihin loistavasti sointuva maljakko ja uudet ihanat kehykset, vaikkei entisiinkään ole mitään kehystettävää, ja vaikka lupasi itselleen jo kolmet uudet kehykset sitten, ettei osta enää yksiäkään uusia kehyksiä ennen kuin entiset seitsemän kehystä on laitettu seinälle, mikä sivumennen sanoen on aika vaikeaa, sillä taloudesta uupuu, yllätys yllätys, juustohöylän lisäksi myös vasara.

Nukkumatti ei vain vieläkään saavu mun sänkyäni lämmittämään. Ei suo minulle edes pientä purskausta pussistaan. Ei vaikka kuinka viekoittelisin, maanittelisin, syyllistäisin, suostuttelisin, painostaisin… Olen kokeillut jo ihan kaikkia keinoja.

Houkutellut hienovaraisesti, vilkaissut ensin lyhyesti syvälle silmiin, kääntänyt katseeni pois hiuksia sipaisten. Katsonut kohta uudelleen, vähän pidempään tällä kertaa, hymyillen. Ei, se ei vain kiinnostu musta ollenkaan, ei vastaa viettelyyni alkuunkaan.

Olen flirtannut sille niin häpeämättömästi kuin vain osaan; iskenyt silmää ja sormella hivellyt viivytellen rinnan kaarta huuliani nautinnollisesti nuoleskellen… Ei, se ei vain lämpene mulle, en taida olla lähellekään sen tyyppiä.

Olen leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa; maannut sängyssä frigidiä leikkien ja kääntänyt sille selkää, antaen peiton samalla valahtaa alas paljailta pakaroilta… Ei mitään reaktiota. Kumma tyyppi! Tuollaisessa hiippalakissa liikkuvan kaverin ei kannattais olla noin kamalan kranttu!

Pitänyt omaa kivaa, näytellen etten edes huomaa sen läsnäoloa. Ei vois vähempää kiinnostaa, joku sininuttuinen kundi sängyn laidalla pihtaamassa pussejaan. Ei auta, ei sitäkään vois vähempää kiinnostaa, joku väsymyksestä sekopäinen ämmä yksin sängyssään kiehnäämässä.

Uhmannut sitä yllyttäen, näyttänyt kieltä ja lällättänyt: ”En mä oikeesti haluiskaan nukkua!” Pilkannut sen kyvykkyyttä: ” Et sä sais mua nukahtamaan, vaikka miten yrittäisit!” Tuloksena vain katkeria pakkeja kerta toisensa jälkeen. Saan ihan yksikseni pyöriskellä kuumana viileissä lakanoissa, valvoen…

Miehethän eivät tunnetusti voi vastustaa naisen itkua…sehän on tehokkain keino saada tahtonsa läpi. Olen nyyhkinyt tyynyni litisevän märiksi, kyynelkanavani rutisevan kuiviksi ja silmäluomeni tulehtuneiksi pannulapuiksi helpotusta anellen. Vaan, ei - Nukkumasalta ei irtoa mitään. Ihme jätkä!

Miks sä et mulle anna, vaikka muille jaat? Onko pakko olla tuollainen pihtari?

Ystävätär sanoi pitävänsä aina samaa paria olevia pikkuhousuja ja rintaliivejä, ihan siltä varalta vain, jos sattuu joskus joutumaan vaikka johonkin auto-onnettomuuteen. Ambulanssimiesten takia! Varmaan ihan yksi lysti siinä vaiheessa, kun ei tiedä jääkö edes henkiin tai jos jää, niin onko enää persettä jonka peitoksi sävysävyyn olevia pikkareitaan vetää… Vähän sama, kuin tekisi varmuuden vuoksi pedikyyrin hammaslääkäriin mennessään. Tai nukkuisi täydet meikit naamassa, jos vaikka sattuisi syttymään yöllä tulipalo ja syntyisi otollinen tilanne tehdä vaikutus komeisiin, salskeisiin palomiehiin.

Ja tämä ei tarkoita sitä, että itse kulkisin puuterinvärisissä venyneissä maxi-alkkareissa ja oksennuksenvihreissä reikäisissä rintaliiveissä (vaikka niin joskus jollekin miehelle mesessä väitinkin kaataakseni jäävettä kuumia tunteitaan sammuttamaan). Ei, kyllä ne useimmiten ovat ehjiä ja jopa samaa väriä, joskus sattumalta samaa pariakin – varsinkin, jos kuvittelen johonkin intiimihköön tilanteeseen päätyväni. Mutta niin toiveikas/puutteessa/epätoivoinen en sentään (vielä) ole, että laskisin kolareiden ja muiden onnettomuuksien varaan…

…tai sitten se tykkää muuten vain vittuilla mulle. Miksei sitä unihiekkaa voisi viskellä kohti silmiäni silloin, kun makaan lupaavan väsyneenä mukavasti omassa sängyssäni, juuri optimaalisen viileässä huoneessa, ergonomisesti oikeaoppisella joustinpatjalla, täydellisen hiljaisuuden vallitessa sopivassa pimeydessä. Vaan ei, se saatanan kitsasteleva idiootti vetää pussinsa suut tiukasti kiinni ja nauraa räkäisiä päin naamani, jättäen minut pyörimään unettomana, ajatuksieni kanssa painiskellen lakanan kiertyessä naruksi ympärilleni.

Jotta nöyryytys olisi täydellinen, ilmestyy tuo pirullinen Unimasa tupsuttelemaan nukkupuuteriaan naamalleni silloin kuin olisi pakko pysyä virkeänä ja skarppina – tai edes valveilla. On vähän turhan noloa herätä töissä siihen kolahdukseen joka syntyy päästäni lattialle tipahtavista silmälaseista…

Ja minkälainen edesvastuuton sadisti yrittää nukuttaa ihmisiä jotka ajavat autoa sadan kilometrin tuntinopeudella? Väärään aikaan töitään tekevän Nukkumatin syytä ovat siis myös kohtuuttomat puhelinlaskuni: kerran vältin rattiin nukkumisen puhumalla puhelimessa koko matkan ajaessani yöllä Jyväskylästä Kuopioon. Oli pakko, sillä muuten olisin nukkunut kesken matkan huolimatta kurjasta ajokelistä, hirvivaara-alueesta ja täysillä päin kasvoja puhaltavasta viileästä ilmasta. Melkein kyllä harkitsin kokeilevani erään miespuolisen tuttuni ratkaisua asiaan. Kertoi runkanneensa ratissa pysyäkseen varmasti hereillä. Hmm, toimisi varmaan ainakin automaattivaihteisella autolla ajaessa…

Ja mitä tulee unien laatuun, senkin Painajaispaavo. Oli varmaan olevinaan hyvä vitsi, että ensimmäinen minulle viikkokausiin suotu uni oli lesbopornoa. Enemmin sentään vaikka sitä, kuin niitä painajaisia joissa itikat munivat ihoni alle ja puremia raapiessa niistä alkaa purkautua iljettäviä valkoisia toukkia. Mieluummin kuitenkin jatkossa niihin uniin edes vähän naisellisempia naisia. Bulgarialaisten kuulantyöntäjien näköiset, karvaiset naiset eivät ihan jaksa sytyttää. Kiitos.

Arggh, tajusin juuri, että siviilisäätyni on nyt sitten eronnut – aina ja ikuisesti. Eronnut kuulostaa samalta kuin epäonnistunut. Luuserin leimasta pääsee vain uusimalla virheensä. Miksi muinaisen avioliitonsa mukaan pitää määritellä siviilisäätynsä pahimmassa tapauksessa loppuelämänsä ajan? Jokaiseen viralliseen lipukkeeseen rustaat sitten sanan eronnut vielä viidentoista tai kolmenkymmenen vuodenkin päästä…julmaa touhua tulla muistutetuksi elämän suurista mokista kerta toisensa jälkeen. Inhimillisempää olisi palata naimattomuuden autuaaseen tilaan.

Urputin ystävälle asiasta, ja hän ehdotti lakonisesti, että nai joku kuolemansairas ja olet pian leski. Mutta ei sekään kuulosta hyvälle, leskihän on synonyymi sanalle vanha.

Ennemmin olisin siviilisäädyltäni vaikka kierrättäjä. Antaa paljon positiivisemman kuvan, kun on ystävällisesti pistänyt kiertoon vielä käyttökelpoisen, tavoille koulutetun äijän. Buaahhahaa. No, jospa tuosta iloa jollekin vielä olisi, kun älysin viimein pistää vahingon kiertämään.

Sadun viimeinen rivi kirjoitettiin juuri, eikä se ollut suinkaan: ”He elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.” Tosi elämässä harvoin on onnellisia loppuja. Ilkeitä noitia, pahoja äitipuolia ja kieroja menninkäisiä sen sijaan riittää. Oikeassa elämässä mummoa näyttelevä susi saa sulattaa pikku Punahilkan ihan rauhassa, 7 kääpiötä telkeää Lumikin kellariin seksiorjakseen eikä Pinocchiosta koskaan tule oikeaa poikaa.

Elämä ei ole satua. Onnelliset loput ovat utopiaa. Todellisuudessa Hannu ja Kerttu päätyvät hapanimeläkastikkeeseen, prinsessa Ruusunen raiskataan ja Tuhkimo joutuu kadulle myymään persettään. Ja jos joku joskus prinssinsä kohtaakin, ei siitä kummoistakaan onnea seuraa. Jos prinssi ei hakkaa prinsessaa henkihieveriin jokaviikkoisen perjantaipullon jälkeen, niin ainakin hän nussii kamarineitoja minkä ehtii.

Sadun viimeinen rivi kuuluu: ”Puolisot tuomitaan avioeroon.”

Nyt kun olen hiukan nuoleskellut (kuvainnollisesti miehet, kuvainnollisesti) henkisiä haavojani, kerron teille nolojen mokailujeni totaalisen huipentuman. Olen joskus keskustelussa jo valottanut hajamielisyyteni aiheuttamaa sinnikästä taipumusta ajautua mitä kummallisimpiin noloihin
tilanteisiin, mutta tämä vetää kyllä pohjat – vai pitäisikö sanoa kannat.

Vietimme siis lauantaina ystävättäreni kanssa mukavaa tyttöjen iltaa. Olimme saunoneet rauhassa, syöneet hyvin, meikanneet huolella ja ottaneet pikkuriikkisen pohjiakin (niin vähän, ettei alkoholi mitenkään riitä selittämään töppäilyäni). Suuntasimme kohti keskustan yöelämää. Torilla kävellessäni viimein havaitsin jotain outoa…katsoin alaspäin. Minulla oli jaloissani kaksi saapasta, molemmat mustia, samaa materiaalia ja kärjistäänkin hämäävän samanmallista. Harmi vain, että kengät olivat erehdyttävästä yhdennäköisyydestään huolimatta eri paria! Toisessa piikkikanta, toisessa tolppakanta… Repeämisen määrää on vaikea kuvailla, mutta en sentään ihan pissinyt housuihini.

Nopea laskutoimitus, uhratako 1½ tuntia hyvää biletysaikaa (bussi) vai 40 euroa ryyppäysrahaa (taksi) kenkien vaihtoreissuun. Olkoot. Kengät peittyivät suurimmaksi osaksi lahkeiden alle kuitenkin. Eri asia, jos olisivat olleet eri väriä keskenään tai saman jalan kenkiä molemmat.

Vaikka tanssin tappiin asti, kukaan ei huomannut mitään. Korjaus: kukaan ei ainakaa iljennyt sanoa mitään… Pistääkö joku paremmaksi? Anybody?