Blogi

Kaikki blogini lukijat eivät aina tiedä miten näihin verbaalioksennuksiini pitäisi suhtautua. Itkeä vaiko nauraa… Siinä vaiheessa tulee aina mietittyä, että onko tekstieni pakinamainen tyylilaji tosiaan niin vaikea aukeamaan, lukijani vihoviimeisiä tosikkoja vai olenko itse tyystin epäonnistunut koko hommassa. Koska viimeisin vaihtoehto on todennäköisin, enkä edelleenkään aio höystää tekstejäni kilolla tulkintaa helpottavia hymiötä, kerron tässä nyt ihan yleisenä anastasianlukuohjeena, että juttuihini pitää suhtautua kuolemanvakavasti – naura tai kuole!

tokaisin ystävälleni joka kyseli aidosti huolestuneena (koukkuuntumiseni on selvästikin yleisesti tiedossa) miten kestän nettiyhteyteni kaatumisesta johtuvia vieroitusoireita. Minä yritin kyllä aluksi kestää sen kuin mies. Eli purin hammasta ilmeettömänä näyttämättä vilaustakaan tunteistani, vaikka huimaus alkoi lähes välittömästi kun tajusin, ettei kaapelimodeemin buuttaaminen tällä kertaa auttaisikaan. Yritin urheasti nieleskellen korviketoimintaa, ja sainkin jatkettua aiemmin aloittamaani kirjoitusprojektia parin virkkeen verran. Siihen asti kunnes tajusin, etten kykenisikään tarkistamaan faktoja googlettamalla. Alkoi vapisuttaa ankarasti.

Kun lähipiiriini kuuluvista henkilökohtaisista atk-tukihenkilöistäni oli yhtä vähän hyötyä kuin eloisasta satiaispolulaatiosta, aloin saada yhä pahenevia vieroitusoireita (ummetus, verenpaineen lasku, hikoilu, väsymys, pääkipu, yleinen rauhattomuus, ärtyisyys, hermostuneisuus, unettomuus, keskittymisvaikeudet, masennus jne.) ja oli pakko siirtyä naisellisempiin reagointitapoihin.

Kestän sen kuin nainen…eli huudan, nalkutan ja puran kiukkua läheisiini. Kestän kuin nainen, eli syytän kuukautisia ja hormonitoimintaa. Tai miestä. Ja lopulta teen itsestäni marttyyrin.

Ai kauanko nettini oli särki? Noin puoli vuorokautta…

...eikä edes esinaisiksi. Minä olen aivan surkea pomo. Kerrassaan epäonnistunut. Olen ihan liian lepsu, enkä osaa edes kyykyttää ollenkaan. En ole kyllin etäinen viileäksi jääkuningattareksi. En tarpeeksi päällepäsmäröivä orjapiiskuriksi. En kyllin arvovaltainen herättääkseni minkäänlaista kunnioitusta. Päinvastoin...en vaadi, enkä edes odota liikoja. Jos alainen haluaa käyttää työaikaa virittääkseen pöytätuulettimeen kiharrettuja lahjanauhoja, niin siitä vain… Työhaastattelussakin tärkein kriteerini on, että haastateltava nauraa vitseilleni. Plussaa on jos saa minutkin nauramaan. Kahdella viimeisimmällä haastattelukerralla en ole edes katsonut mitään todistuksia, vaan keskittynyt olennaiseen. Eli siihen, miten itse jaksan viettää seuraavat kuukaudet kyseisen henkilön kanssa.

Nykyinen orjani on ihana. Koska en omaa luontaista auktoriteettia lainkaan, se hyppii silmille minkä ehtii. Näyttää keskaria, jos käsken sen tiskaamaan kahvikuppini. Niin pitääkin. Koska se on äärimmäisen vahingoniloinen, se nauraa kippurassa, jos potkaisen varpaani seinään, piirrän tussilla sormeeni tai tiputan keksini lattialle (jos tipahtaisin tikkailta suoraan pää edellä kivilattiaan, tappaisin sen varmaan nauruun). Niin pitääkin. Ja koska se on ihan yhtä reikäpäinen kuin minäkin, kuluvat päivämme hysteerisen hihityksen, tukahdutettujen tyrskähdysten (=asiakkaita paikalla) ja purskahtelevien nauruhepuleiden vallassa. Ihan niin kuin pitääkin.

En tiedä pitäisikö kehua hienoa ihmistuntemustani vai upeita esimiestaitoja, mutta ainoastaan itseäni aion tästä joka tapauksessa kiittää, ettei orjani blogiani lukiessaan ylpistyisi liikaa. Se on kyllin sietämätön tuollaisenaankin…

…sanoi joku jolle valitin yleistä saamattomuuttani, laiskuuttani ja epäkelpoisuuttani. Enkä voi olla eri mieltä. Jotkut naiset tuntuvat pelkästään olemassaolollaan saavan kodin hohtamaan puhtautta, raikkautta ja rakastavaa kosketusta. Pytyllä istuessaankin he putsaavat tyynellä vaivattomuudella pesualtaan hajulukon ja iloiten pyyhkivät nukkumaan mennessään vielä pölyt makuuhuoneen katosta. Minä en kuulu niihin naisiin…

Olen mestari keksimään tekosyitä joiden vuoksi lykätä siivoamista. Esimerkiksi, jos istahdan sohvalle tuumimaan mistä aloittaisin ja kissa sattuu asettumaan mukavasti syliini, niin eihän siitä nyt voi minnekään enää lemmikin sielunelämää järkyttämättä lähteä. Joku tärkeysjärjestys asioilla sentään. Tarvittaessa kissan voi myös nostaa syliin ja houkutella jäämään siihen sopivilla makupaloilla. Hätätilassa napakka niskaotekin ajaa saman asian.

Osaan myös tarvittaessa kehittää sangen vakuuttavia, jopa omasta mielestänikin uskottavia, päänsärkykohtauksia. Kai sitä vähemmästäkin saa jysärin, kun miettii miten monta roskaista mattoa pitäisi kantaa pihalle piiskaa saamaan, miten monta räksyttävää villakoirakenneliä sängyn alla odottaa kauhusta vapisevana imurin suutinta ja…AUUUH! *pitelee päätään*

Olen kokeillut itseeni jopa lastenkasvatuksesta tuttuja manipulointikeinoja: uhkailua, kiristystä ja lahjontaa. Hyvää tarkoittavat, lupaavasti alkavat lauseeni vain kaatuvat yleiseen hedonistisuuteeni.
”Jos et nyt ala heti siivota, et ehdi istua koneella ollenkaan…ai niin, pitääkin tarkistaa yksi pikku juttu verkkopankista (=suuntaa cityyn)” tai ” Jos alat heti siivota saat siiderin palkinnoksi…ai siiderin kivakiva! (=suuntaa jääkaapille)". Siideri ei muuten edesauta siivoamista yhtään. Se aiheuttaa vain sen, etteivät sotkut vituta enää ollenkaan…

Ja uusin ylpeyttä herättävä keksintöni; siivouksenvälttelyblogin kirjoittaminen on myös oiva tapa vältellä siivousta…

Poltergeist pyykinpesukoneessa? Tavallista koppuraisempaa pyykkiä? Mitään ihan noin likaista koneessa ei sentään pitäisi olla… Kurkistan luukusta näkemättä ensin mitään tavallisesta poikkeavaa. Vain musta paita heiluttamassa hihaansa ja ottamassa matsia retrokuvioisten legginsien kanssa, joiden lahje yrittää vielä epätoivoisesti halata yksinäistä sukkaa. Klonk, klonk, klonk…rummun pyörähdysten tahtiin. Kännykkähän se siellä viettää rattoisaa vaahtokylpyä.

Tulin siis pesseeksi kännykän 40ºc:n kirjopesuohjelmalla. Hellävarainen vedenpoisto tuhatkierroksisen linkouksen sijaan tuntui lievästi sanoen yltiöoptimistiselta. Olen minä kaikkea kummaa pessyt ennenkin. Pakettitolkulla paperinenäliinoja, muutaman kondomin, tusinan mustekyniä ja muutamia purukumipaketteja. Enkä ole selvästikään oppinut mitään. Ainakaan tarkistamaan housuntaskuja ennen pesua.

Konsultoin exää, joka käski purkaa kännykän atomeiksi, kuivata minkä pystyn ja toivoa parasta… Kuka ääliö muuten keksi tähtikantaiset erikoisruuvit, joiden ansiosta kännykän hajottaminen jäi varsin vaillinaiseksi, ja sen kosteissa sisuksissa kasvaa parhaillaan luultavasti elinvoimainen tattiviljelmä? Toisaalta, ehkä hyvä niin, sillä jo nytkin saattaa tulla ylitsepääsemättömiä kokoamisongelmia…

Montako pannulappua saa kiimaisesta kissaneidosta, joka ei anna emäntänsä nukkua? Neljä isoa tai kahdeksan pientä?

Mikään ei piristä vielä puoliksi unen sylissä vanuvaa aamuzombia nopeammin ja tehokkaammin kuin kissan oksennukseen astuminen. (Hyvänä kakkosena tulee kyllä se kääkkö-reaktio, kun makean unen jälkeen venyttelee raukeasti, vilkaisee kelloa ja tajuaa, että on nukkunut tunnin verran pommiin.) Varpaiden välistä tursuava limaisen kylmä kissan sappineste jossa törröttää heinänpätkiä on kahvia monin verroin tehokkaampi ja nopeampi herätyskeino. Uskokaa pois! Sitä seuraava kiljaisu, inhon irvistys ja yhdellä jalalla suihkuun pomppinen herättää kätevästi myös naapurit.

Tiuskaisi ystävättäreni viime yönä mesessä. Ystävättäreni lisävarusteena pitäisi tulla tulkki, tai ainakin kattava sanakirja. Myöskin telepatian hallitseminen auttaisi luetunymmärtämisessä.

Hän kirjoittaa nopeasti ja yhden sormen tekniikalla – ilmeisesti vasemman käden peukalolla. Puhekielessä Savon murre ei hänellä juuri kuulu, mutta kirjoittaessa se näkyy sitäkin enemmän. Kun yhtälöön lisätään vielä tukeva känni ja irrotetaan repliikki alkuperäisestä asiayhteydestään, on tulkinta jo aika vaikeaa. Arvauksia? Oikein arvannut saa pillimehun…

En väitä itsekään nopeasti kirjoittaessani olevani täydellisen virheettömän tekstin tuottaja, mutta kylä mnun krijoitukestani ylensö sellv’n ass!

”Ota sitten sellainen kuva missä silmäpussit ei näy”, tokaisin tänä aamuna minusta passikuvaa nappaavalle valokuvaajalle. Monimielisestä virnistyksestä päättelin, että moinen ei liene alkuunkaan mahdollista (tai sitten se vain piti minua totaalikahjona, eikä järin väärässä edes ollut). En lainkaan ihmettele, sillä vappuvalvomisen aiheuttamat silmäpussit muistuttivat erehdyttävästi silmien alle liimattuja vesi-ilmapalloja. Olin jo vähällä siirtää koko kuvattavana käynnin virkeämpään aamuun, sellaiseen, jona en näytä siltä kuin olisin nukkunut sata vuotta, ja toisin kuin Ruusunen, vanhentunut koko ajan…mutta sitten totesin, että ulkona satoi nenäliinan kokoisia räntähiutaleita; pitkin naamaa valuvat meikit kyllä peittäisivät sopivasti pahimmat silmäpussit!

Ja tuskinpa olisi edes mahdollista alittaa rimaa niin pahasti, että kuvasta tulisi surkeampi kuin edellisen passini kuva, jota ei voinut rankasti vaivautumatta ja terhakasti punastumatta missään esittää. Näytin kuvassa erehdyttävästi narkkarin, pakkolaitosvangin ja zombin risteytykseltä. Se etu siitä kyllä oli, ettei tarvinnut yhtään skarpata, hymyillä, meikata tai kammata tukkaa muistuttaakseen passikuvaansa. Ei edes silloin, kun kuva alkoi olla kymmenen vuotta aiemmin otettu. Päinvastoin. Hurjan biletysyön jälkeen, baarin vessan lattialle sammuttuaan, rinnuksilleen oksennettuaan ja ojan kautta passitarkastukseen kontattuaan yhdennäköisyys olisi ollut parhaimmillaan.

Niin, siitä uudesta kuvasta tuli edelliseen verrattuna tosi hyvä – mikä ei kyllä vielä paljoa kerro. No, ainakin voin mennä koska vain passitarkastukseen suoraan sängystä peiliin katsomatta…

”Nainen on siitä jännittävän pelottava, että usein tuntuu kuin Damokleen miekka roikkuisi pään päällä”, kommentoitiin edelliseen blogiini. Jäin miettimään miten totta tuo onkaan. Naiset esimerkiksi kysyvät kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta olemassakaan. Ei edes turvallista vastausta. Esim. painoon liittyvät kysymykset sisältävät aina jonkinlaisen feminiinisen komman. Ja kun kysymys on ääneen lausuttu, ei mies voi enää kuin mokata. Pahasti. Perääntymisen, karkuun pääsemisen tai onnistumisen mahdollisuutta ei ole olemassakaan.

Esimerkiksi ”Olenko mä liian laiha?” – kysymykseen ei ole mahdollista vastata naista tyydyttävällä tavalla. Aina voi kuitenkin yrittää:

Tapa 1
– Et suinkaan, saa täältä vielä kiinni. *nipistää vyötäröstä*
– Eli mä olenkin sun mielestä liian lihava?!?! Onko siellä muka
jotain ylimääräistä, häh? Voi apua, nyt mun on pakko ryhtyä
laihdutuskuurille! Miten mä ikinä ilkeän mennä kesällä
bikineissä rantsuun…jne. jne. jne.

Tapa 2
– No voisit sä pikkaisen pyöristyäkin.
– Eli sä et tykkää mun vartalosta vai? Pidätkö sä mua rumana
luuviuluna? Vai haluatko sä lihottaa mut turvallisen pönäkäksi,
ettei kukaan muu enää katsois muhun päinkään? Senkin itsekäs kusipää!

Tapa 3
– Sä olet juuri sopiva, pidän susta just tuollaisena.
– Ethän sä edes katsonut minuun päin! Sä vain sanot noin, kun et
uskalla sanoa mitä mieltä oikeasti olet! Toi on just tuollaista
tyypillistä miehistä kiertelyä, että sanot vain sen minkä
luulet mun haluavan kuulla. Kerro nyt mitä mieltä sä oikeasti
olet? En mä suutu! (Ja jos mies uskaltaa vastata, siirrymmekin
kätevästi kohtaan 1 tai 2...)