Blogi

Kun ex muutti pois, yksi asian harvoista pelkästään positiivisista puolista oli se, että yhtäkkiä minulla olikin puolet enemmän vaatekaappitilaa käytössäni. Sitä ennen vaatekaapin oveni ei ollut koskaan mahtunut kiinni, vaan muistutti enemmän viikkokausia tyhjentämättä ollutta, pahasti ylitse tursuilevaa jäteastiaa.

Oli ihana levittää vaatteensa kerrankin oikein laveasti: yksi hylly hameille, toinen mekoille, yksi pelkästään huiveille ja vöille. Kului vajaa kuukausi, ja minulla oli kaksi vaatekaappia, joiden kummankaan ovi ei mahtunut kiinni!

Osittain vaatepaljouteni johtuu hillittömästä shoppailuinnnostani ja kirpputorienkoluamistaipumuksestani, mutta pääsyy on se, etten ikinä raski siirtää vaatteita roskiin tai kierrätykseen silloinkaan kuin yhteinen taipaleemme on ollut ohi jo kauan sitten. Osaan vaatteista liittyy myös tarinoita. On esimerkiksi:

- Nostalgiapaita ”Tämä paita mulla on ollut AINA, se oli ylläni jopa silloin, kun join ekat kännini 13-vuotiaana!”
- Painoheijarihousut ”Jos lihon 6-7 kiloa, nämä istuvat jälleen kuin valettu.”
- Tärppihame ”Tämä hame päällä en ole kertaakaan tullut baarista yksin kotiin.”

Eihän sellaisia kerta kaikkiaan VOI pistää roskiin! Noiden lisäksi on vielä iso joukko vaatteita, joita en enää käyttäisi julkisesti, mutta jotka olisivat juuri sopivia asuja suursiivoukseen tai mökkiviikonloppuun jossain korvessa. Turha lienee sanoakaan, etten viihdy mökillä, enkä juurikaan siivoa…

Jos joku tapaa minut yli viidentoista asteen lämpötilassa ulkona housut jalassa (paitsi lenkillä ollessa), saa luvan kanssa tulla kysymään, miksi ihmeessä ylläni ei ole yhtä niistä neljästäkymmenestäkahdeksasta hameestani tai kuudestatoista mekostani...

…sillä on sentään kupeissaan herkullisia, tasapainoisia, terveellisiä ja kiehtovan nimisiä ruoka-annoksia. Ankkaa kastikkeessa, taimenmureketta, häränlihahöystöä... Hitto, mä en ole varmaan koskaan edes maistanut ankkaa! Jääkaapissa ei juuri nyt ole margariinin ja valon lisäksi kuin parhaat päivänsä joskus alkuvuonna nähnyt jugurtti ja leipäkin oli kasvattanut viehkeän vihreän turkin. Niinpä minä nyt sitten syön aamupalaksi nachojuustopalleroita ja suklaapähkinöitä kahvin kera. Kissanruoka ei ole koskaan tuoksunut yhtä hyvältä kuin tänä aamuna… Pitäisi käydä ehkä kaupassakin välillä.

Oi tekniikan ihmeuroot, synnynnäiset automekaanikot, mutterigurut, auton alla sunnuntaipäiviä viettävät miestenmiehet, nyt pääsette loistamaan tietämyksellänne ja säkenöimään taidoillanne! Kertokaa, arvatkaa, ennustakaa, mikä autossani taas vaihteeksi on vikana?

Auto pom-pah-te-lee. Hy-päh-te-lee! Nyt-käh-te-lee! Vain pienillä kierroksilla, ykkös- ja kakkosvaihteella. Ja oirehdinta tuntuu pahenevan ajokerta ajokerralta. Kytkintä luistattamalla pystyn petraamaan vähän, mutta silti vaikutelma on kuin ratissa olisi juuri korttinsa saanut kuski, jolla on vain hämärä aavistus kytkimen käyttötarkoituksesta. Alkaa jo hävettää olla itsensä kyydissä, kun kanssa-autoilijat luovat sellaisia ”jestas, miten avuton naiskuski”- katseita suuntaani.

Oma päätelmäni on, että autolla on hikka. Säikyttelyhän yleensä auttaa hikkaan. Mutta ei se lopu, vaikka olen jo useaan otteeseen uhannut ajaa koko romun alas sillalta, jos se vielä ni-kot-te-lee!

Ostinpa tuossa hetken mielijohteesta polkupyörän. Eväsostoksilla ollessani aamutuimaan sisäinen sulovilenini tarttui minua napakasti hihasta ja sanoi: ”Kato, saat halavalla!” Niin minä sitten hellästi tartuin sen tankoon ja talutin kassalle riisipiirakoiden ja mandariinieni kera.

Minulla on iso, viistoperäinen henkilöauto, jonka takapenkit kaatuvat, joten kuvittelin, että vain avaan takaluukun, kaadan penkit ja laitan pyörän autoon. Tietenkään se ei ollut noin yksinkertaista. Kymmenen minuutin pungertamisen jälkeen autossa oli etupyörä ja sekin kiilautuneena ikävästi rengaskotelon ja katon väliin. Töiden alkamisaika alkoi uhkaavasti lähestyä. Yhtään avuliasta miestä, jolle esittää avutonta pikkublondia, ei näkynyt koko valtavalla parkkialueella. Nykypyörissä ei ole edes lukkoja vakiovarusteena, jotta olisin voinut jättää pyörän päiväksi kauppakeskuksen pihaan varkaita houkuttelemaan.

Kun työntäminen ei kerran tuottanut tulosta, siirryin vetämään pyörää takaoven kautta. Viidentoista minuutin ähkimisen jälkeen pyörä oli viimein autossa ja minä olin hikinen, ärtynyt ja lähes myöhässä. Ajoin keskustaan, ja löysin kuin ihmeen kautta parkkipaikan vain huomatakseni, että keskuslukitus valitsi juuri tämän hetken alkaakseen temppuilla. Takaluukku ei lukkiutunut ollenkaan. Eikä takaluukun rapainen avaimenreikä, jota ei ole käytetty varmaan ikinä, huolinut avainta kuin puoliväliin. Niinpä jouduin kiipeämään takaovesta pyörän yli taiteillen, painamaan takaluukuin napin kiinni. Se oli omituisen jäykkä ja vaati lievää väkivaltaa painuakseen alas.

Kaikki hyvin, vähän aikaa…kun sitten illalla, henkisesti raskaan työpäivän ja fyysisesti raskaiden treenien jälkeen, nälkäisenä, väsyneenä ja kovasti suihkun tarpeessa aloin poistaa pyörää autosta, kohtasin uusia vaikeuksia. Keskuslukitus ei edelleenkään avannut jumittavaa takaluukunlukitusta, joten toistin pyörän yli kiipeilytemppuni. Nuppi vain ei suostunut nousemaan näppivoimillani. Joten nyt minulla oli autossa pyörä, jota ei saanut sieltä pois. Nice! Nyt minä siis ajeluttaisin pyörää mukanani, eikä pyörä minua! Lievää törkeämpää pahoinpitelyä ja muutama vääntävä työkalu onneksi auttoivat. Luukku aukesi ja sain pyörän keploteltua ulos autosta jopa puolet nopeammin kuin sen laittaminen sinne kesti.

Nostin penkit pystyyn ja totesin, että minulla on jälleen ongelma takaluukun lukkiutumisen suhteen. Ja nyt isompi, sillä takapenkkien ollessa pystyssä, jouduin ryömien kiemurtelemaan niiden ja katon välisestä raosta yltääkseni painamaan napin käsin alas. Kerrankin jotain hyötyä pienestä koosta. Ja eihän se nappula tietenkään halunnut painua yhtään minnekään. Käytin lisää voimaa ja plops, koko samperin namikka painui oven sisään. Sormien, meisseleiden, pihtien ja manauksien tavoittamattomiin. Eipä tarvinnut pitkään siis odotella seuraavaa rikkoutuvaa kohdetta. Seitsemälle rekisteröity autoni muuttui yhdellä sormen painalluksella viidelle rekisteröidyksi, ja tajusin, että saan seuraavaksi tutustua lukkoseppien komeaan (?) ammattikuntaan. Vai minne tuollaiset tapaukset on tapana viedä? Tiedän ainoastaan minne minut saa tällä menolla toimittaa...

Pitäisi koputella puuta, sirotella suolaa silmään ja sylkeä seinille sormet ristissä ennen kuin menee ääneen manaamaan, että mikähän vehje se seuraavaksi hajoaa. Kännykkäni nimittäin kuuli/vaistosi/luki sen blogista, ja päätti mennä saman tien särki. Oletettavasti päästäkseen pitämään pienen loman kieltämättä rankasta duunistaan komeiden (niinhän se luuli…) huoltomiesten hellässä hoivassa

Tietäisin kyllä tuhansia mukavampia sunnuntai-illanviettotapoja kuin takuukuitin etsiminen. Epäjärjestelmällisen luonteeni vastaisesti laitan aina kyseiset kuitit yhden tietyn lipaston oikeanpuoleiseen ylälaatikkoon. Sieltä löytyy huolellisesti arkistoituna takuukuitit mm. kymmenen vuotta sitten ostetuista rullaverhoista sekä alle kahdenkympin arvoisesta termospullosta, mutta reilut puoli vuotta vanhan puhelimeni kuittia siellä ei ole. Eikä ole missään muuallakaan – minä tiedän sen varmasti, sillä kulutin 2,5 tuntia vanhojen laskujen, asiapapereiden ym. joutavanpäiväisen paperisilpun seulomiseen. Ärsyttävintä asiassa on se, että kun aamulla kiikutin puhelimen takuuhuoltoon, ei kuittia edes kysytty.

Ja kun nyt en viitsi yli 300 numeroani siirtää lainakännykän muistiin, parhaassa tapauksessa vuorokauden (eli todennäköisesti kuukauden) takia, en tiedä kuka milloinkin soittaa ja
a) vastaan turhan virallisesti ystävättärille, jotka haluavat vain kertoa minkä väristä räkää lapsensa nenästä tänään tuli.
b) en voi seuloa ja vastaamatta jättää ikäviin puheluihin. Joten, ulosottomies¹, ex-hoidot ja yliuteliaat sukulaistädit, tilaisuutenne on koittanut!

Jos nyt jotain positiivista haluaa asiassa nähdä, niin tuleepahan puhelin resetoitua samalla ja ne kaikki exien lähettämät katkeransuloiset tekstiviestit ja jälkikäteen kiusalliset halipusivideopätkät, joita ei jonkun kumman hellämielisyyden puuskassa ole raskinut poistaa, häviävät samalla kivuttomasti ilman sen suurempia tunnekuohuja.

¹No ei oikeesti, en mä vielä ihan vararikossa ole, mutta jos koneet hajoaa tätä vauhtia niin…*tekee ristinmerkkejä suolatulla jäniksenkäpälällä hakaten päätään hevosenkengällä neliapiloita sieraimista tursuten*

Älä auo päätäsi koutsille! (Ihan vain henkilökohtaiseksi muistilapuksi lisämustelmien välttämiseksi)

Kun kerrankin malttaisi pitää suuren suunsa kiinni, niin pääsisi paljon helpommalla, eikä joutuisi jokaiseen juttuun harjoitusheittopussiksi. Siinä vaiheessa kun makaa tatamilla ja ainakin 90-kiloinen lihaskimppu painaa polvella kaulaa ja vääntää rannelukkoa yhä tiukemmalle, ei tee mieli sanoa enää yhtään mitään nasevaa. Mut maltanko mä pitää naamani kiinni…ehei. Mä nousen ylös, suoristan pukua ja sanon, että sä se tiedät miten naisia kaadetaan.

En pidä itseäni erityisen taikauskoisena. En sylje olan yli nähdessäni mustan kissan, enkä välttele tikapuiden alitse kulkemista, ellei niillä satu seisomaan humalassa oleva maalari valuvan maalipöntön kanssa. Silti olen havainnut, että tiettyjen asioiden suhteen kannattaa noudattaa tervettä varovaisuutta. Esimerkiksi, jos kaikki ansaitsemani raha ei jostain syystä pakenekaan käsistäni päivittäiseen elämiseen tai edes viikoittaiseen juhlimiseen, ei siitä kannata mainita ääneen ainakaan kodinkoneiden lähellä. Se on silkkaa ongelmien kerjäämistä, sillä kaikenlaisilla koneilla on taipumusta laueta silkkaa kateuttaan, jos ne kuulevat huhunkin ylimääräisistä rahavaroista. Hyvin pian mikro alkaa kipinöidä tai televisio näyttää pelkkää räntäsadetta. Tai jos mainitset autossa saamastasi pienestä lottovoitosta, voit olla varma, että auton alla on seuraavana aamuna iso öljylätäkkö.

Valitettavasti eroamisella tuntuu olevan aivan samantyylinen vaikutus. Pahansuovat kodinkoneet ja ilkeä viihde-elektroniikka yrittää silkkaa piruuttaan sysätä minut taloudelliseen ahdinkoon. Eron jälkeen, pelkästään tämän vuoden puolella, minulta on lauennut mm. auto, videonauhuri ja pesukone. Pahinta on, että koneiden romuttumisen tahti tuntuu vain kiihtyvän. Pian kaikki osituksessa minulle jääneet koneet ovat temppuilleet tavalla tai toisella. Onko niillä eroahdistusta tai vain ikävä ”isiä”? Huomaan tarkkailevani yhä lisääntyvällä epäluuloisuudella televisiota ja astianpesukonetta odottaen milloin ne liittyvät korpilakkoon.

No, aukeaapahan hyviä tilanteita tutustua automekaanikkoihin ja kodinkonekorjaajiin. Harmi vain, etten innostu öljyisistä haalareista ja yli 50-vuotiaista hikisistä miehistä. No, jospa tv-korjaajat ovat komeampia…

Niksipirkkaa kaikille jotka eivät omista lihaksikasta purkinavaajaa.

Mansikkahillopurkki joka ei halua aueta ei aukea vaikka sille kiroilisi. Kuumalla vedellä hautominen ei auta. Purkinpohjan napauttaminen vasten kyynärpäätä ei auta. Purkille huutaminen ei auta. Silikoninen liukueste kädessä vääntäminen niin lujaa, että silmät pullistuvat ja verisuonen poksahtaminen päässä alkaa vaikuttaa todennäköiseltä ei auta. Purkin iskeminen päin pöydänkulmaa ei auta.

Naapurin mies varmaan auttaisi – mielelläänkin, jos pokka riittäisi mennä anomaan apua hiukset märkinä, kasvot meikittöminä, pelkkään aamutakkiin verhoutuneena, välittämättä muutenkin kyseenalaisesta maineestaan naapurien silmissä: ”Kuule hei, saanko lainata sun miestäs…”

ABC:kin auttaisi. Voisivat itse asiassa ottaa uudeksi sloganikseen: ”Myynnissä hilloa helposti avautuvissa muovipurkeissa avuttomille uusiosinkuille ympäri vuorokauden!”

Kannen teurastaminen puukolla saattaisi myös auttaa. Ainakin se tuottaisi brutaalia nautintoa. Ennen sitä kannattaa kuitenkin työntää veitsen kärki kannen ja purkin väliin ja vääntää. Umpioon virtaa ilmaa ja sen jälkeen purkin avaa viisivuotiaskin. Ja jopa minä.

Eli mihis niitä miehiä tarvittiinkaan?

Sain joku aika sitten pikaviestin, jossa ennestään tuntematon kehui minua blogitekstieni perusteella huipputyypiksi ja esitti saman tien osaan ottonsa siitä, että minulle sopivia kumppaneita ei ole paljoa jaossa. En kuulemma tarvitse tosimiestä vaan sellaisen sopivan erikoistapauksen.

Olen harvinaisen samaa mieltä. Harmi vain etten voi alkuunkaan luottaa omaan makuuni tai arvostelukykyyni miesasioissa. Mies, jota kaikkein eniten himoitsen, on luultavasti se kaikkein huonoin vaihtoehto minulle. Järki ja tunne vääntävät kättä keskenään ja intuitio vetäytyy nurkkaan mököttämään. Turvallisempi ja paljon vähemmän itsetuhoinen tapa olisi ottaa randomilla vaikka kymmenes kadulla vastaan kävelevä kaksilahkeinen. Tai tehdä enttententtenteelikamentten kaikkien niiden kesken, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään.

Sillä minulla on taipumus ihastua niihin kaikkein mahdottomimpiin tyyppeihin. Sellaisiin, jotka erikoisella luonteellaan, omituisella huumorintajullaan, monimutkaisuudellaan, vaikeaselkoisuudellaan, ym. yleensä muiden mielestä vähän kyseenalaisilla piirteillään, onnistuvat herättämään mielenkiintoni ja uteliaisuuteni. Harmi vain, että parhaimmillaan nuo tyypit ovat sädehtivän älykkäitä, huikean huumorintajuisia sekä hykerryttävän mielenkiintoisia, ja pahimmillaan itsekkäitä, tunnekylmiä ja empatiakyvyttömiä kusipäitä. Tarvitsen heitä yhtä paljon kuin jotain tappavaa tautia – pernaruttoa vaikka. He tekevät minulle yhtä hyvää kuin aivosyöpä.

Miksi siis? Heidän rinnallaan muut miehet vain tuntuvat niin latteilta, mielenkiinnottomilta, liian yksinkertaisilta, yksitahoisilta, yksiselitteisiltä…Törmään jatkuvasti miehiin, jotka ovat yhtä eloisia kuin mummovainaan pikkuvarpaan kynsi, sielukkaita kuin nyrkkeilyhanska ja minulle yhtä mieluisia kuin juurihoito ilman puudutusta. Ennemmin kuuntelisin kuuden tunnin luennon suolistosyöpien ennaltaehkäisystä kuin viettäisin viisi minuuttia heidän seurassaan.

Elämänhallinnasta ei ole mitään tietoakaan. Poukkoilen kuin superpallo ammeessa, kimmoten sattumanvaraisesti suunnasta toiseen, joka käänteessä itseäni kolhien. Miehiä jotka kiinnostaisivat minua aidosti ei ole paljoa, ja niitä vähiä minä taas en kiinnosta pätkääkään. Helpompi olisi tehdä elinikäinen selibaattilupaus ja luopua saman tien myös platonisesta rakkaudesta. Antoisampiakin hommia on, kuten korvakarvojen kasvattaminen ja huonekasvien sielunelämään tutustuminen. Ja jos joskus tulisi kiusaus kokea parisuhteen ”autuutta”, voisi asiaa simuloida työntämällä tikkuja varpaankynsien alle ja potkimalla kiviseinää. Vähemmän se sattuu kuin sydänsurut.

Ja jos tämän verbaalioksennuksen nyt sattuu lukemaan joku mies, jota asia syystä tai toisesta koskettaa henkilökohtaisella tasolla, niin sovitaan, että tietenkään en tarkoittanut juuri sinua. Olet ehdottomasti se virkistävä poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Oikean silmäni alla on jo kaksi päivää ollut ärsyttävä elohiiri – tai elorotta oikeastaan. Kiusalliseksi asian tekee se, että jokainen elojyrsijän liikahdus näyttää siltä, kuin vinkkaisin irstaasti silmää. Olen herättänyt epäuskoista huomiota kaikkialla missä liikun. Kestän hyvin sen, että Anttilan komea miesmyyjä iski hymyillen silmää takaisin (vaikka olikin ihan liian nuori minulle). Nielen senkin, että kassajonossa keski-ikäinen nainen virnisteli minulle paljonpuhuvasti. Mutta se vähän kävi itsetunnon päälle, kun joukko kadulla vastaan tulleita teinejä sai hillittömän naurukohtauksen.