Blogi

Sen tehtävä on juottaa antimorsian tukevaan humalaan, pitää sitten kiinni tiellä roikkuvaa tukkaa, kun tämä ryynää pyttyyn ja huolehtia siitä, ettei antimorsian vietä eroyötä jonkun tuntemattoman baaripokan kanssa, vaan sammuu rauhassa omaan sänkyynsä. (Joten siis yhden rakkaan ystävän erojuhlaidea: ”siellä pitäisi sit panna ennen aamua”, on nyt virallisesti hyllytetty.)

Antikaason kuuluu myös pitää juhlava eropuhe, jossa ei säästellä sanansäilää kuvailtaessa juhlinnan kohteen entisen puolison kaikenkattavaa kelvottomuutta, uskomattomia hajuhaittoja, moninaisia vikoja ja epäsopivuutta ihanaiselle antimorsiamelle.

Ennen kaason tehtävänä oli toimia morsiamen pukijana, joten määriteltäköön, että antikaaso riisuu antimorsiamelta edes kengät ja mahdollisesti konttaamisesta likaantuneet sukkahousut, ennen kuin antaa tämän sammua puhtaisiin lakanoihin (joihin on ruusunterälehtien sijasta ripoteltu kondomeja). Suotavaa on myös varata ämpäri kyllin lähelle sänkyä. Huomenlahjaksi antikaaso voi halutessaan toimittaa antimorsiamen yöpöydälle särkylääkettä seuraavaa aamua varten.

Ennen oli tärkeää, että kaaso oli naimisissa, jotta hän ei kateellisuuttaan yrittäisi myrkyttää tulevan avioparin välejä. Antikaason taas kuuluu olla kunniallisesti naimisissa, jotta hän ei kilpaile antimorsiamen kanssa miesten huomiosta ja napsi otollisia antimiesehdokkaita tämän nenän edestä.

Yleensä kuoliaaksi vaiettu avioero ansaitsee omat seremoniansa, riittinsä ja juhlansa siinä missä muutkin isot elämänmuutokset.

Tarkoituksena on jättää eron käsitteleminen sivuosaan ja keskittyä hauskanpitoon ja sinkkuajan juhlistamiseen, sisällyttäen kuitenkin mukaan terapeuttisia, syvää symboliikkaa sisältäviä rituaaleja. Ja toki on myös sallittua morkata ”sitä sikaa, josta pääsit eroon” ja erityisen suositeltavaa on hokea: ”ansaitset parempaa”…

Koska mitään valmista erojuhlakaavaa ei ole olemassa (olisi oikeastaan aika pelottavaa, jos olisi), olen keräillyt ideoita sieltä sun täältä, keksinyt itse, lainannut kavereilta, varastanut muilta saman kokeneilta. Lisää saa lahjoittaa…

Tarjolla on ainakin suklaata ja prinssinakkeja (ensin ajattelin tuorejuustoa ja patonkia, mutta…ei nyt sentään! *hirn*) Erokakku tulee olemaan ihan jotain muuta kuin valkoinen romanttinen kermaunelma (ei kuitenkaan mikään särkynyt sydän). Sen päällä seisoo pelkkä morsian, muovisulhanen on hukutettu boolimaljaan. Erokakkua leikatessa antimorsian hyppää tasajalkaa ilmaan, sillä päätäntävalta kaapinpaikan suhteen on nyt yksin itsellä.

Erojuhlan kaikki naimissa olevat naiset kerääntyvät antimorsiamen taakse. Juhlakalu heittää olan yli entiset vihki- ja kihlasormukset, ja se joka saa ne kiinni eroaa seuraavaksi.

Jos sää sallii pistäydytään välillä pihalla kokeilemassa montako tikkaa saadaan heitettyä hääkuvaan, moniko häviää hankeen ja moniko osuu naapurin katolle.

Entisen morsiuspuvun kohtalo on vielä mietinnässä. Mahdollisesti antimorsian pukee sen päällensä alkuillasta ja ojentaa vieraille pensselit ja silkkivärejä… Mitä komeampia kirkkoveneitä sen parempi… Loppuillasta kuitenkin asu vaihtuu, sillä antimorsiamen asussa pitää tietysti olla jotain punaista, jotain seksikästä, jotain itse ostettua, jotain mieheltä saatua (eikä tietenkään SILTÄ ex-mieheltä, jonka takia erojuhlaa vietetään). Korsettitoppia, pvc-minihametta ja mustaa huntua on ehdotettu…lisää ideoita, pliis!

Siirryttäessä juhlapaikalta baanalle, ottaa morsian mukaan Axe mainoksesta tutun kappalelaskurin ja kerää siihen ”täkyinä” mahdollisimman moninumeroisen luvun illan aikana flirttaillen hävyttömästi jokaisen vastaan kävelevän kaksilahkeisen kanssa. Komeimmat kuvataan antikaason kamerakännykällä ja liitetään eroalbumiin. Tässä vaiheessa antimorsian voi myös heittää sukkanauhansa ympärillä pyörivien miesten joukkoon. Uskomuksen mukaan sen kiinni saanut on antimorsiamen seuraava ex-mies.

Kissallani taitaa viirata pahasti. Mitä ihmettä sen päässä on liikkunut kannellessaan sukkaani suussaan läpi öisen asunnon? ”Hyh, hyh, kun emännän sukka haisee hiirelle, viedään se tänne pestäväksi.”

Vai olenko itse tehnyt koomaisen unissavaelluksen Sirdaludpöhnässä?

Otava, Pikku Karhu ja Kassiopeia - öh ne olivatkin katulamppuja...

Niska on niin helkkarin jumissa, että täytynee antaa periksi yli vuorokauden jatkuneelle piinaavan itsepintaiselle päänsärylle ja ottaa yöksi joku lihasrelaksanttilääke. Paha vain, että kolmiolääkkeet saavat minut niin sekaisin, etten tahdo yöpissille mennessäni mahtua vessanovesta sisälle. Ja jos mahdun, istun sulavasti ohi pytyn. Tai unohdan avata pytyn kannen. Tai vetää housut alas.

Olen aina muutenkin suhtautunut kyseiseen lääkeryhmään pienellä ennakkoluulolla. Rentouttavat siis lihaksia – mistä hitosta ne tietää mitä lihaksia niiden pitää rentouttaa? Ettei ne vahingossa rentoutakin vaikka sydänlihasta tai – vielä pahempaa, sulkijalihasta. Kiva olisi sitten aamulla herätä kuolleena paskalätäköstä.

Minulta puuttuu täysin siivousgeeni. Sotkemisgeeni sen sijaan on vahva ja elinvoimainen. Kyllä minä vilpittömästi tykkäisin siististä kodista, mutta olen vain niin onnettoman HUONO siivoamaan. Jotta ette luulisi, että kyseessä on vain tekosyy jonka tarkoitus on peitellä laiskuuttani, kerron esimerkin.

Aikomuksenani on ihan vain viedä roskat. Huomaan, että roskiskaappi vaatii puhdistamista. Vedän lattialle kaiken sen sisällön, muovipussit yms. Huomaan, että roskasankoa kannatteleva ruuvi kaipaisi kiristämistä. Lähden etsimään ruuvimeisseliä siivouskomerosta. En löydä meisseliä, sen sijaan hoksaan kloriittipullon ja päätän laittaa saman tien wc-pytyn likoamaan pestäkseni sen kunnolla myöhemmin. Vessassa vilkaisen itseäni ohimennen peilistä ja huomaan peilissä olevat hammastahnapärskeet. Tyhjennän peilin edessä olevan tason wc-pytyn kannen päälle pestäkseni peilin. Tajuan, ettei kloriitin laittaminen nyt jonkun lahopäisyydestä johtuen onnistukaan. Menen hakemaan lasipinnoille tarkoitettua siivousliinaa kylpyhuoneesta ja huomaan, että kuivaustelineellä roikkuvat pyykit ovat kuivia. Kasaan sylini täyteen puhtaita vaatteita ja kannan ne lajiteltavaksi makuuhuoneen sängylle. Vaatekaappi on kuitenkin niin sekaisin, etteivät vaatteet millään mahdu sinne, joten päätän siivota sen. Vedän vaatteet alas hyllyltä. Huomaan, yhdet ison näköiset housut, joita on ihan pakko sovittaa…jne. jne. jne.

Mitä sain aikaan?

- Roskapussit odottavat yhä viemistä oven pielessä.
- Keittiön lattia on täynnä muovipusseja.
- Kloriittipullo on vessanpytyn vieressä.
- WC-pytyn päällys on täynnä kosmetiikkapurnukoita.
- Sänky on täynnä ryppyisiä vaatteita.
- Roskiskaappi on siivoamatta, pytty ja peili pesemättä, vaatteet viikkaamatta, eikä minulla ole edes housuja jalassani!

Miksi rumat astiat eivät ikinä säry? Esimerkiksi exän ukkivainaalta perityt kammottavat ruskearaitaiset lautaset eivät hajonneet millään edes minun ”ei niin hellävaraisessa” käsittelyssäni. Sen sijaan kuuden ihanan punaisen lasin sarjasta onnistuin hajottamaan yhden jo ensimmäisessä pesussa. Loput viisi osoittautuivat pintavärjätyiksi ja hilseilivät kauniin värinsä pois parissa kuukaudessa.

Sama homma vaatteissa. Se harkitsematon, hetkellisessä mielenhäiriössä tehty heräteostos, joka kotona tarkemmin katsottuna olikin joko ihan liian iso, liian tyrkky tai muuten vain mauton, ja kelpaa näin ollen asuksi vain ”maleksin kotona yksin suklaata syöden” - päiviin, ei millään reikiinny, katoa pyykkinarulta, veny pilalle tai kutistu edes 90 asteen valkopesuohjelmalla pestessä. Mutta annas olla, jos ostan ihanat uudet housut joihin rakastun oikein tunteenpalolla, niin totta kai niiden vetskari hajoaa viimeistään kolmannella vessakäynnillä, koneen pohjalle unohtunut ruman vihreä virheostos värjää ne oksennuksen värisiksi tai vähintäänkin lahkeelle hulahtaa loraus kloriittia.

Entäs sitten huulipunat. Rumat värit, väärät sävyt, selvät virheostokset pyörivät meikkipussissa ikuisuuden, pois niitä ei raski heittää ja kenellekään ystävättärelle ne eivät kelpaa edes ilmaiseksi. Käyttääkään niitä ei voi ja roskiin ne voi hyvällä omatunnolla viskata vasta sitten, kun ei enää muista paljonko niistä oikein maksoi. Vaan, jos löydän juuri sen itselleni täydellisen värin, joka korostaa ihoni hehkua juuri oikealla tavalla ja saa silmäni näyttämään vihreämmiltä, se totta kai poistuu myynnistä ja häviää kauppojen kosmetiikkaosastoilta nopeammin kuin ehdin nuolla ensimmäisen kerroksen pois huuliltani.

Summa summarum: Jos haluaa säästää rahaa kannattaa ostaa vain sellaisia tuotteita joita inhoaa…

Viikonloppu nettivapaalla, puhelinkin hyljättynä mykistettynä laukun pohjalla, poiki toistakymmentä puhelua sekä huolestunutta teksti- ja sähköpostiviestiä. ”Jotain vialla?”, ”Mikä on kun et vastaa?”, ”Elossa?”. Ihanaa tietysti, että ystävät välittävät. Parempi näin, kuin että makaisin raatona kuukauden ja kissani ehtisi kaluta sormeni ja varpaani (ne hiiret!) ennen kuin kukaan huomaisi kaivata. Herää vain kysymys, että miten ongelmahakuisena, onnettomuusalttiina ja itselleni vaarallisena yksilönä minua oikein pidetään? Jos en vastaa viesteihin alle vuorokaudessa tai näyttäydy mesessä tai cityssä iltana parina, ei se vielä tarkoita, että olisin joutunut joukkoraiskauksen uhriksi, sairastunut hengenvaaralliseen aivokuumeeseen tai vajonnut vakavaan psykoosiin.

Satunnainen blogimerkintöjeni lukija saattaa kyllä olla vahvasti sitä mieltä, että turvallisin ja sopivin loppusijoituspaikka minulle olisi pehmustettu huone vailla teräviä nurkkauksia. Mutta ihmisten jotka tuntevat minut pitäisi kyllä tietää, etten lentele kriisistä toiseen kuin mehiläinen kukasta kukkaan. Toivottavasti kyse on vain siitä, että olen opettanut ystäväni ”liian hyvälle” olemalla aina ja kaikkialla puhelimen tavoitettavissa, reagoimalla viesteihin silmänräpäyksessä ja viettämällä ihan liikaa aikaa online – tilassa. Älkääkä käsittäkö väärin, en minä valita. On ihanaa, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä jotka jaksavat minusta välittää. Tiedän, että se ei ole suinkaan helppoa. Halit teille, olette rakkaita, ynnä muuta lässynlässyä…kyllä te tiedätte!

Välillä sitä vain tekee mieli rimpuilla nettikoukussaan ja keskittyä ihan oikeaan elämään. Haistella miltä aito maailma maistuu. Kuunnella miltä netin ulkopuolella tuntuu. Nähdä autenttisia makuja IRL. Olen kuitenkin jo niin vanha, että muistan vielä ajan ennen matkapuhelimia ja nettiyhteyksiä. Joskus sitä vain arvostaa tavoittamattomissa olemisen huumaavaa vapautta ja sietämätöntä keveyttä.

Ja älkää ystävät hyvät surko, ei addiktiostaan noin vain pääse irti. Kyllä minä yhä jatkan nettielämääni, mutta vain silloin, kun todellinen elämä ei tarjoa houkuttelevampia, nautittavampia ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja. Ja kun elämä potkii seuraavan kerran päähäni metsurinsaappaalla kiinantossun sijaan ja paskakipponi täyttyy äärimmilleen, kyllä minä sen niskaanne kippaan ihan pyytämättäkin. Sori jo etukäteen…

En halua pitää mitään ”paistoin tänään kananmunan” – tyyppistä blogia, joten blogimerkintöjä ei synny ihan joka päivä. Ystävätär kuitenkin vinkuu, ruikuttaa ja vänisee tekstien perään taukoamatta. Ainaiseen kärttämiseen kyllästyneenä taisin luvata, että tänään blogissani olisi jotain odottamassa hänen palatessaan töistä, joten luvassa on pelottavia juonenkäänteitä, huikeaa dramatiikkaa ja piinaavaa jännitystä veden varassa…

Kauhunhetkiä porealtaassa

Ajatuksena on viettää kuntosalitreenin jälkeen rentouttava tuokio porealtaan helmeilevässä syleilyssä. Suloisen veden lämpimään syliin vajotessani en aavista pinnan alla vaanivaa kauhua. Odottamatta tunnen jalassani kevyen hipaisun. Tähyilen veden läpi ja näen pohjan tuntumassa leijailevan jonkun roskan tapaisen. Valkea, pitkulainen, noin pikkusormeni mittainen…veden sitä kieputtaessa paljastuu, että toisella puolella on häivähdys jotain punaista... Tarkemmin katsottuna se näyttää aivan…käytetyltä tamponilta! Kiljaisten hyppään ylös altaasta, enkä mitenkään siististi pitkin rappuja, vaan pakokauhuissani suoraan turvakaiteen yli.

Kylmähermoisempi ystävättäreni yrittää huitoa roskaa kohti pintaa päästäkseen selville pötkylän koostumuksesta ja saadakseen sen käsin koskettamatta altaan reunalle. Lähempää katsottaessa se muistuttaa etäisesti limaista leukaluun kappaletta. Minä tärisen altaan reunalla bikineissäni varoen edes varpaalla nykäisemästä vettä jossa epämääräinen inhotus kelluu. Muutkin altaassa olevat naiset alkavat paeta veden virtauksen mukana poukkoilevan kappaleen tieltä inhon ilme kasvoillaan. Tunnen outoa sisaruutta ja syvää sympatiaa heitä kohtaan.

Uinninvalvoja havahtuu viimein ahdinkoomme ja saapuu paikalle huvittuneen näköisenä kysymään, että mitäs te sieltä muka löysitte. Vilkaisee nopeasti roskaa, poimii sen tyynesti pois ja toteaa kuivasti kyseessä olevan vain kappale altaan saumasta irronnutta silikonia. Laskeudun nolona takaisin altaaseen tuntien itseni kamalaksi paniikin lietsojaksi ja hysteerikoksi. Viimeiset arvokkuuden rippeeni keräten käännyn ystävättäreni puoleen ja kysyn, että joko lähdettäisiin saunaan?

Viime blogimerkinnässäni olin valmis ottamaan taakakseni kolmekin miestä – onneksi tulin järkiini! (Ei sillä, että hakemuksetkaan olisivat varsinaisesti runsaudellaan tai laadukkuudellaan häikäisseet)Totta kai olisi kätevää, jos olisi joku, joka edes esittäisi tietävänsä miten hajanaisesta kasasta levyjä, ruuveja ja tappeja saa kasattua kirjahyllyn. Ja jos yli jäisikin taas kerran pussillinen ”ei mihinkään kuuluvia” ruuveja, voisin ainakin syyttää asiasta jotain muuta kuin itseäni. Mutta jos kaipaa miestä eniten silloin, kun on pakko puhdistaa tukkeutunut kylpyhuoneen viemäri, on paljon helpompi ostaa pullo viemärinavaajaa ja putkimiehiäkin on keltaiset sivut pullollaan, puhelinsoiton päässä. Sitä varten ei tarvitse sitoutua kuuntelemaan eliniäksi yhdenkään putkiaivoisen testosteronisonnin uhoiluja.

Eikä kaikilla miehilläkään edes ole selkäytimessään tietoa siitä miten digiboxi viritetään, miksi auton moottori kuulostaa keuhkotautiparantolan saatto-osastolta tai miten kovalevyn bios päivitetään. Epäilen vahvasti, että suurin osa miehistä ei tiedä näistä yhtään sen enempää kuin minäkään, mutta ei joko ilkeä sitä sanoa tai malta vastustaa oivaa pätemisen mahdollisuutta ja hienoa tilaisuutta vaikuttaa naisen silmissä jumalaisen etevältä ja kaikkitietävältä asiantuntijalta vain aukaisemalla konepelti ja tuijottamalla hetkisen moottoria kulmiaan kurtistellen ja jotain epämääräisen ympäripyöreää mutisten.

Miksi miehen edes oletetaan olevan yleispätevä remonttireiska, talonmies ja automekaanikko vain sen takia, että haarojen välissä roikkuu pari kulkusia? En minäkään ole mikään kävelevä reseptikirja, synnynnäinen lastenhoitaja tai universaali pesukonemanuaali vain sen takia, että minulla on tissit. On aina piristävää törmätä ihmisiin jotka uskaltavat rimpuilla kivikautisia sukupuolirooleja vastaan. Naisiin, jotka purkavat ja kasaavat moottorisahan alle puolessa tunnissa, mutta eivät osaa keittää teevettä polttamatta sitä pohjaan tai miehiä, jotka ovat vapaita miehisestä ylpeydestä ja pätemisenhalusta, ja suoraan myöntävät etteivät jotain hallitse, sen sijaan, että esittäisivät aina tietävänsä kaikesta kaiken.

Suurin haaste mitä miehelle esitän, ei sitä paitsi ole rintaliivin kaarituen poistaminen pesukoneen sisuksista, auton renkaiden vaihtaminen tai tiskikoneen roskasihdin tyhjentäminen. Ei sinne päinkään. Tärkeintä, ja monin verroin vaikeampaa on, että mies kestää minua, sietää kaikkia omituisia oikkujani, äärilaidasta toiseen pompahtelevaa mielialaani ja lukuisia ärsyttäviä luonteenpiirteitäni, ja jaksaa vielä senkin jälkeen tykätä minusta. Sen rinnalla hiuksien tukkima viemäri, kolaamaton piha tai korjaamista kaipaava auto ovat pikkujuttuja.

Pienenä tasoituksena paljastettakoon, että minulle on herttaisen yhdentekevää mistä kohdasta hammastahnatuubia puristetaan, hikisukat lattialla eivät sanottavammin häiritse ja piereskelläkin saa, kunhan ei löyhyttele kaasujaan tahallaan päin naamaani.

Kaikesta tästä uhosta huolimatta olen itse asiassa helposti pompoteltava nössö, jonka oikea mies saa milloin vain ompelemaan irronneet paidannappinsa, hieromaan kipeitä hartioitaan tai tuomaan aamupalaa sänkyyn. Putkimiestäkään ei viitsi välttämättä raahata kylmiä lakanoita lämmittämään, dildo ei silittele minua uneen ja ruoantähteitä on sääli viskata roskiin, kun ei ole miestä (tai koiraa) joka tekisi niistä selvää. Kissakin vähän huonosti vastailee, kun juttelen sille. Että ehkä miehelle kuitenkin vielä jotain käyttöä olisi.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä syvemmin moniavioisuuden kannalle käännyn. En itse lähtisi yhdeksi kolmesta vaimosta, mutta voisin mainiosti ottaa kolme miestä. Monesti on käynyt mielessä miten kätevää olisi, jos saisi noukittua ominaisuuksia tuntemistaan miehistä kuin rusinoita pullista. Yhdestä miehestä kun harvemmin löytyy kaikkia niitä piirteitä joita ihmisissä arvostan. Moniavioisuus ratkaisisi koko dilemman.

Yksi saisi olla jumalaisen komea, sellainen edustusuros jota tosiaan kelpaisi kavereille näytellä. Yhden pitäisi olla loistavaa seuraa ja saada minut aina nauramaan eli olla sopiva yhdistelmä säkenöivää älyä ja hersyvää huumoria. Ja sitten yksi sellainen joka olisi loistava sängyssä; sen kaltainen mies, joka antaa naiselle monta orgasmia pelkästään puhaltamalla polvitaipeeseen. Erityisen rikkaita ei tarvitsisi välttämättä olla yhdenkään – kai nyt kolme miestä yhden tuhlailevaisenkin naisen elättäisi.

Jos olisi kolme miestä olisi kai kolme kertaa todennäköisempää, että edes joku niistä jossain vaiheessa poraisi pyytämäni ruuvin seinään, korjaisi notkuvan pöydänjalan tai puhdistaisi hiuksistani tukkeutuneen viemärin hajulukon. Tai sitten kaikki vain olettaisivat jonkun toisista miehistä hoitavan homman… Mutta ainakin olisi kolme kertaa todennäköisempää, että edes yksi kolmesta muistaisi syntymäpäiväni. Eikä tarvitsisi ainakaan koskaan olla puutteessa: jos yksi jättäisi homman kesken, voisi aina pyytää toista jatkamaan! Haastavinta tulisi varmaan olemaan se, että osaa huokaista oikean nimen orgasmin hetkellä. Ja ajatelkaa – voisi todella käyttää ”Ota kolme, maksa kaksi” –tarjoukset hyödykseen! Vaarana tosin olisi se, että miehet alkaisivat pian samanhajuisine partavesineen ja alushousuineen muistuttaa liikaa toisiaan, se siitä vaihtelusta!

Mutta kävisikö siinä helposti sitten niin, että miehet katsoisivat lätkää keskenään sohvalla piereskellen ja minä kantaisin kaljaa niille kaikille? Kolme putkiaivoa jättämässä hikisiä sukkiaan lattialle… Ja jos oikein huonosti kävisi, olisi talossa kolme miestä jotka eivät osaa tähdätä pönttöön. Kaikkein pahinta asiaa ei myöskään voi jättää huomiotta. Jos on kolme puolisoa, on myös kolme anoppia! Hrrrr!

Olen kuitenkin valmis ottamaan riskin. Joten ykkös-, kakkos- ja kolmosmiehen paikkaa hakevat voivat ilmoittautua karsintaan vapaamuotoisella hakemuksella. Muista mainita oletko ensisijaisesti komea, fiksu vai hyvä panemaan. Plussaa on, jos tuleva anoppi on jo edesmennyt, tosi mukava (myös ex-tyttöystävien mielestä) tai asuu mahdollisimman kaukana esim. ulkomailla ja vierailee meillä vain kerran viidessä vuodessa.