Blogi

Näin unta että kävelin yöllä Kuopion keskustassa vaaleanpunaiseen peittoon kääriytyneenä kuin mikäkin turpea toukka. Olin unohtanut paitani ja takkini jonnekin, ja päälläni oli farkkujen lisäksi vain mustat rintsikat. Niinpä olin nokkelasti kietoutunut täkkiin peittääkseni ylävartaloni vajavaisen asun. Herätin hilpeää huomiota kaikkialla ympäristössäni. Kunnes vastaan käveli kaltaiseni. Mies, jolla oli päällään raidallinen, vanhanaikainen flanellipyjama, unimyssy ja kainalossaan peitto. Ajattelin, että vain nallekarhu uupui ja sanoinkin sen hänelle.

Lähdimme kävelemään yhdessä. Kaikki vaivautuneisuus oli tiessään, eikä minua ujostuttanut enää yhtään hassu pukeutumiseni. Yhtäkkiä Sokoksen edessä taivaasta alkoi tipahdella muovisia, vihreitä, kissan kokoisia dinosaurusleluja sinne tänne, ja yritimme paniikissa väistellä niitä. Heräsin siihen, kun kelloradio alkoi naukua: ”Tytöt tykkää pojista….”

Unikirjani mukaan uni, johon liittyy alastomuutta, on seksuaalisesti virittynyt. (Jukra, ihanko totta!)
Yöpaita unessa taas kertoo, että joku lähestyy minua intohimoisin ajatuksin. (Flanellipyjamat ovatkin tosi seksikkäitä…)

Unitulkitsijat hoi? Onko ihan harhaoppista tulkita, että tulen kohtaamaan minunlaiseni miehen? Sellaisen jonka tunnistaa yhtä omituiseksi kuin minäkin heti ensi silmäyksellä. Ja pitääkö minun nyt mennä tepastelemaan pitkin kaupunkia puolialasti vai voinko luottaa siihen, että uni oli puhtaasti symbolinen…? Pitäisikö kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa peitto mukaan, kun seuraavan kerran lähden baariin? Vai onko univajeeni vain viimein sysännyt minut yli sen hataran rajan joka erottaa terveet ja hullut toisistaan…

…istua yksin koneella tyhjässä asunnossa ja kuulla aivan selvästi jääkaapinoven sulkeutumisen ääni keittiöstä. Koska olen ypöyksin, ja se ei voi olla mitenkään mahdollista, syytän kissaa. Se ehkä jotenkin, pehmeillä tassuillaan keittiönpöydältä alas hypätessään, voisi aiheuttaa samanlaisen tussahduksen kuin jääkaappi, eikö vain? Ääni toistuu…aivan selvästi jääkaapin ovi aukeaa ja sulkeutuu kevyesti. Katsahdan ympärilleni ja samassa kissa kipittää ohitseni makuuhuoneesta, aivan eri suunnasta kuin ääni. Ja alkaa tuijottaa ihmeissään ja epäluuloissaan, häntä vähän pörhöllään, kohti keittiötä… Murtovaras joka haluaa varastaa jääkaapista valon?

Sitten seuraa kohtaus kuin suoraan elokuvasta, jolloin kaikki katsojat huutaisivat mielessään, että älä nyt tyhmä mene sinne yksin. Soita poliisi, siellä on hammaslankamurhaaja valmiina viipaloimaan sinut juustohöylällä! Minä kuitenkin tutkin pimeän asunnon aivan itse, pelkällä uskomattomalla urheudellani (tai tyhmänrohkeudella) varustettuna, enkä löydä äänelle mitään järkevää selitystä. Ellei se ole vain joku ruokaperäinen tähde, limainen alkuaine, joka potkii epätoivoissaan jääkaappini ovea päästäkseen valumaan itse kohti biojäteroskista...

Miksi puhelimessa puhuminen on toisille niin vaikeaa? Sehän on helpoimpia tapoja kommunikoida. Ei tarvitse pitää pokkaa kuin äänensä osalta. Saa illistää kieltä pomolle ihan vapaasti, näyttää iloiselta kun ystävätär itkee pahoinpitelevän miehensä jättäneen hänet ja näyttää keskaria sukulaistädille, joka ilmoitta tulevansa ihan vain piipahtamaan, että ei tarvitse ollenkaan nähdä vaivaa..(Miten niin muka ei tarvii? Sänky petaamatta, tiskipöytä täynnä haisevia astioita ja kaapissa vain ikivanhaa näkkileipää!)

Minulla on ystävätär jolla riittää rohkeus soittamiseen vain sopivalla määrällä siidereitä vahvistettuna. Kiva, että edes silloin, vaikka ne serenadit joskus ovatkin korviariipiviä… Kerran hän laittoi tekstiviestiä, jossa kehui jo melkein soittaneensa mulle. Vastasin viestillä olevani MELKEIN otettu. ”Sähän vittuilet mulle!” Älä, ihanko totta…

Pakko myöntää, että itse edustan toista ääripäätä. Puhun puhelimessa aivan liikaa. Räpätän joskus tunnin tai parikin putkeen jonkun ystävättären kanssa. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että samaan aikaan saan kivuttomasti tehtyä kaikkia puuduttavia kotihommia, pyykin laskostamisesta tiskarin täyttämiseen. Ja jotain kertonee sekin, että jos laitan hanan valumaan esihuuhtoakseni jonkun likaisen lautasen, kuuluu luurista: ”Mitä, taasko sä olet siellä kusella samaan aikaan!”

Minullapa on uusi heppu. Sillä on valtavan isot pallit. Nuoreen ikäänsä nähden jopa suhteettoman suuret. Likka tuijottaa heppua intensiivisesti. Syvää kulinaristista mielenkiintoa tuntien. Niin, Likka on kissa ja Heppu hamsteri.

Eläinkaupat ovat pahoja. Menin kysymään käärmeen terraarion hintaa ja tulin kotiin hamsteri kainalossani. (Tai no, häkki kainalossa, hamsteri siellä sisällä…) Koska talossa on nyt pikkuinen jyrsijävauva, joudun käyttäytymään tuoreen äidin tavoin. Nimittäin nousemaan keskellä yötä juottamaan pienokaista. Sen tutti-…öh…juomapullo nimittäin vuotaa pahasti, enkä uskalla jättää noin pientä vauvaa janoiseksi edes aamuyön tunneiksi. Ystävä ehdotti hössötystäni aikansa kuunneltuaan muka avuliaana, että ota se viereen yöksi. Loistoidea! Haluankin heti ensi töikseni huomenaamulla ruveta silpomaan joustinpatjaani kadonneen hamsterin löytämiseksi. Tai havaita perseessäni ylimääräisen, litistyneen karvatupon…

Muuten, kehuin eräälle toiselle ystävälle Hepun komeita palleja ja hän kommentoi kuivakkaasti, että no nyt ymmärrän miksi sä sen otit! No, pitäähän minullakin joku uros olla… Ja tämä sentään saa minut nauramaan. Heppu näet näyttää tosi lystikkäältä sulloessaan poskensa täyteen pähkinöitä. Moniko mies pystyy sullomaan poskiinsa ruokaa puolet omasta painostaan?

…koristekynttilöitä. Mitä koristeellista muka on räikeän värisessä vahamöykyssä jossa tököttää lanka ylimpänä? Niiden koristearvoarvo on yleensä olematon ja parhaimmillaankin mitätön. Koristekynttilöitä ei edes muka raski polttaa, joten niiden pääasiallinen tehtävä tuntuukin olevan pölyn kerääminen. Kun olin lapsi, sain joka joulu eräältä sukulaistädiltä lahjaksi suuren oksetuksenruman joulupukkikoristekynttilän. Se piti tietysti oitis tuikata tuleen ja polttaa pois esteettistä silmääni häiritsemästä. Siinä sitä sitten katsottiin hartaana, että jee, pukin aivot valuvat pöydälle! (Eikös muuten olekin herttaisen kesäinen aihe! Lupaan kirjoittaa jouluna sitten juhannusjuttua…)

Miksi hanskalokeron nimi on hanskalokero? Oletteko muka koskaan nähnyt hanskalokerossa hanskoja? Ei, hanskat lasketaan syliin ja unohdetaan siihen ja sitten autosta noustessa ne tippuvat maahan ja ryömivät piiloon auton alle. Hanskalokeron nimi pitäisi olla sekalaisenrojunlokero. Tai joutavien bensakuittien, karkkipapereiden, muttereiden ja muun epäolennaisen sälän loppusijoituspaikka.

Miksi oman ja työpaikkani osoitteiden lisäksi ainut ulkoa muistamani osoite on Pikku Kakkosen Posti? En ole ikinä lähettänyt sinne mitään. En ole edes harkinnut lähettäväni sinne mitään. Voisiko joku resetoida aivoistani pois kaiken turhan tiedon, jotta jotain oleellistakin mahtuisi sekaan? Mutta siis, jos satutte kyseistä osoitetta tarvitsemaan, niin kysykää minulta…

En ymmärrä matkailuautoja tai -vaunuja. Oiva keino tehdä arkiaskareet vaikeammalla tavalla. Monta ihmistä muutamassa neliössä tekemässä toisiaan hulluksi. Yksi narskuttaa hampaitaan kaiken yötä pitäen muita hereillä, toinen raapii tuskaisena itikanpuremiaan, kolmas pieraisee ja loput kuolevat. (Kyllä, olen juuri ajanut sellaisen perässä ainakin sata kilometriä...)

Väsynyttä juttua, myönnetään… mutta mulla on tämän loman (toivoakseni) ainut koomapäivä menossa…

”Peitollani on kämmenen kokoinen lukki! Ainakin kuusitoistajalkainen ja aivan liian iso ollakseen totta. Vaikka tajuan sen painajaisessanikin pelkäksi unihallusinaatioksi, en kykene estämään paniikkireaktiotani ja havahdun kunnolla vasta ovensuussa, valokatkaisijan luona, sydän pamppaillen sänkyä kauhuissani tuijottaen ja rivakasti yöpukuani ravistellen. Olen täysin hereillä nyt, mutta en silti pysty palaamaan nukkumaan ennen kuin olen huolella tarkistanut lakanani mahdollisten kutsumattomien hämähäkkieläinten varalta. Kun viimein sängyn hämähäkittömyydestä vakuutettuna pujahdan takaisin peiton alle, tunnen silti hyvin uskottavaa kahdeksanjalkaista kutitusta säärelläni…”

Stressiin liittyvä lempipainajaiskauhu-uneni on aina yhtä ällöttävä, mutta en rakasta hämähäkkejä valveillakaan. Alle kolmemilliset vielä menevät – jopa hämähäkit ovat vauvoina söpöjä. Myös tarantellat ovat siedettäviä – nehän ovat karvoineen kuin kahdeksanjalkaisia hiiriä (ja hiiriä en, yllätys yllätys, pelkää tai inhoa). Mutta kaikki siltä väliltä aiheuttaa väristyksiä, inhoa, hypähtelyä ja holtitonta huitomista. Hämähäkit ovat julmia, häijyjä ja ihan liian vikkeliä. Sitä paitsi niillä on liikaa jalkoja!

Seittiensä lisäksi ne punovat julmia juonia pääni menoksi. Tehokkain niistä on julkinen nolaaminen. Mikäs sen hauskempaa kuin panna aikuinen nainen sätkimään kiljahdellen ja hiuksiaan villisti pörröttäen. Huutamaan kimeästi ja säntäilemään epärationaalisesti ympäriinsä kiskoen samalla hametta pois yltään. Paukuttamaan lähimmällä käteensä osuneella esineellä (ex-anopin uusi silmälasikotelo) juuri tapetoitua seinää. Voin kertoa, että sen jälkeen kanssaihmiset tuijottavat sinua kuin avohoitopotilasta. Epäluuloinen, joskus jopa toiveikkaan odottava, ilme kasvoillaan. Arvellen, että kohta tuo taas sekoaa, alkaa kenties iloksemme syödä pikkukiviä ja kaakattaa kuin kana…

PS. Mutta ei tämä vielä mitään…tiedän erään joka pelkää perhosia!

...ja herkemmin addiktoivia kuin oikeat miehet!

Pelasin juuri Lemmingssiä. Sehän on se ikivanha klassikkopeli, jossa hätistellään siniasuisia vihreätukkaisia pikku-ukkeleita turvaan antamalla niille fiksuja, oikein ajoitettuja komentoja. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lemmings

Tuli mieleen, että Lemmingssit ovat monella tapaa kuin aitoja miehiä. Eivät ymmärrä omaa parastaan, ovat yhtä putkiaivoisia, osaavat tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja lopettavat ennen aikojaan…

(Juu, on mullakin virkeä juhannus…istun sisällä ja paimennan tyhmää sopulilaumaa! Myönnetään. Mut kävin mä sentään sen verran ulkoilemassa, että sain siipeni poltettua. Oikein Ikaroksen malliin. Lensin liian lähelle aurinkoa ja nyt uudet tribaalisiipeni punoittavat uhkaavasti.)

Osui herkullinen graffiti aamulla silmään:

Oli ihan pakko googlettaa, että miten paikkansapitävä tuo väite on:

”ULKONÄKÖ:
Näätä on solakkarakenteinen, pitkäruumiinen ja lyhytjalkainen maamme alkuperäiseen eläimistöön kuuluva pikkupeto. Naaraat ovat uroksia pienempiä. Karvapeite on tiheä ja kiiltävä. Näädän vartalo näyttää talvella tuuhean ja ilmavan talviturkin ansiosta pyöreämuotoiselta. Voimakkaiden takajalkojen ansiosta näätä on normaalissa kulkuasennossa takakorkea. Silmät ovat tummat ja eloisat. Kesäpuvussa näätä näyttää laihalta ja pitkäraajaiselta sekä suuripäiseltä ja pitkäkyntiseltä.

VAISTOTOIMINNAT JA AISTIT
Näätä on olemukseltaan erittäin valpas ja varovainen. Jos se toteaa, että sitä seurataan tai yritetään pyydystää, se kätkeytyy taitavasti sotkien jälkensä. Naaraat ovat huomattavasti arempia kuin urokset. Näädän aistit ovat erittäin tarkat. Myös näädän hajuaisti on tarkka.

ELINYMPÄRISTÖ JA LIIKKUMINEN
Näädän liikkuminen on siroa ja joustavaa. Se liikkuu enimmäkseen maassa. Näädällä ei ole havaittu varsinaisia vaelluksia. Lyhyitä siirtymisiä kyllä esiintyy tasaisesti joka vuosi. Pyyntimiesten kesken puhutaan elintavoiltaan kahdesta erilaisesta näädästä, ns. asuntonäädästä, joka elää tietyllä alueella tehden noin 8-10 kilometrin yölenkkejä, ja ns. hyppynäädästä, jonka yöllinen kulkumatka voi olla 30–50 kilometriä. Näätä on reviirieläin. Urosnäätä puolustaa reviiriään toisilta uroksilta, sen sijaan naarasnäädän reviiri voi olla osin uroksen reviirin sisällä.

RAVINTO JA SAALISTUS
Talven aikana näädällä on todettu olevan useita pyyntialueita, joilla se saalistaa vuorotellen viikon pari. Näistä alueita muodostuu sen elinalue, reviiri, jonka se merkitsee hajujäljillään. Näätä on tehokas pesärosvo. Tavallisin näädän pyyntikeino on hiipiminen ja yllätys makuulta tai yöpuulta. Näätä metsästää tavallisesti vain öisin. Majapaikkaansa näätä vaihtaa jatkuvasti. Vähäiseen kokoonsa nähden se on pelottava peto. Se saalistaa toisinaan paljon enemmän kuin jaksaa syödä. Sitten se käy munien kimppuun, syö pari ja piilottaa loput, jokaisen omaan kätköönsä.”

Eli ihan eri mieltä ei voi olla, naiset ovat kuin ovatkin näätiä. Mutta kyllä miehetkin ovat näätiä, sillä: ”Näätä käyttää myös haaskoja.”

Lähteet:
http://www.opaasi.fi/arto.purmonen/smlpienpeto/Naata.htm
http://koti.mbnet.fi/proku/Naata.html

Deitti-ilmoitus a´la Anastasia

Tarvitsisin miehen. Sellaisen jolla on iskuporakone, sillä minulla olisi yhtä ja toista seinään laitettavaa. Myös karhupumpun omistaminen katsotaan plussaksi, sillä viemärini on taas kerran tukossa. Tahdothan myös viettää kesälomasi rapsuttelemalla autostani ruostetta? Itse ajattelin suunnata Ibizalle… Pihaan olisi myös kiva saada pieni tai vähän isompikin grillikatos, joten toivottavasti osaat muurata ja vasara pysyy kädessäsi.

Plaah, tajusin juuri, että mä tarvitsen remonttireiskaa enemmän kuin rakkautta, olkoot…

Rusketus ei ole oikein minun juttuni. Olen luonnostani vaalea kuin jauholaariin tippunut lakana ja palan auringossa helpommin kuin suklaa mikroaaltouunissa. Enkä oikein ikinä edes tahdo ehtiä rannalle polttamaan nahkaani rakkuloille (sillä niin siinä kuitenkin kävisi, kun en paidattomien miehien öljyttyinä värisevien rintalihaksien takia malttaisi tyytyä kohtuuteen). Niinpä minun on pakko turvautua feikkirusketukseen. Enkä edes välitä katu-uskottavuudestani sen vertaa, että vaivautuisin salaamaan asian, eikö olekin säälittävää...

Ostin siis asteittain ruskettavaa kosteusvoidetta, ja ahnaasti (se oli samanhintaista kuin tavallinen!) valitsin vielä sellaisen laadun, jossa on ekstrahupina ja ylimääräisenä hyvyytenä ”soft shimmer”-vaikutus, kuvitellen sen tuovan ihooni ylimaallista hohdetta. En osannut odottaa ihan tällaista glitteriefektiä, jonka ansiosta vaikutan ihan ylitsevuotiselta joulukuuselta – ruskealta ja kimaltavalta. Tai vielä pahempaa. Näytän nyt luultavasti koko ajan hikiseltä. Enkä sillä seksikkäällä tavalla, kuin olisin juuri noussut sängystä lemmenleikeistä, vaan pikemminkin sellaiselta jonka antiperspirantti on pettänyt pahan kerran kolmenkymmenen asteen helteessä suoritetun kahdeksan tunnin ojankaivu-urakan jälkeen.