Blogi

Joku valopää yritti, kiitos joko ajatusvirheen tai aivovamman, turvatarkastuksen läpi kera kolmen mehutetran. Tämän ansiosta käsimatkatavarani purettiin atomeiksi ja läpivalaistiin kolmeen kertaan. Etsivät laukun pohjalta jotain pitkulaista orgaanista ainetta. Arvoitukseksi jäi mitä se oli (kerran löysin kyllä erään laukkuni sivutaskusta muumioituneen banaanin, mutta se on toinen tarina se...).

Lento meni niinkuin puolen vuorokauden lennon voi olettaa menevän; korvatulpat korvissa, takanaistuvan isokokoisen ja sitäkin suuriäänisemmän miehen jorinoita pakkokuunnellessa ja sopivaa, tai edes jotenkuten siedettävää nukkuma-asentoa hakiessa. Sen opin, että jos haluaa säilyttää kaikki sormensa, ei kannata herättää miestä kesken makeimpien unien alkamalla suorittaa hänelle kasvopesua lentoemojen jakamalla lämpimällä märällä pyyhkeellä. Lupasi jonain aamuvuoroaamuyönä töihin lähtiessään demonstroida miltä moinen herätys tuntuu.

Huonearpajaisissa kävi uskomaton munkki; ylimmän kerroksen morsiussviitti upealla merinäköalalla, parinkymmenen neliön terassilla ja suurella katosvuoteella. Pienenä särönä romantiikassa mainittakoon, että rakkaani keksi heti sängyn oleellisimman käyttötarkoituksen; WLAN toimii parhaiten juuri siellä!

Mistä erottaa ensimmäistä kertaa Thaimaassa vierailevan konkarista? Toinen säntäilee illalla rannalla kävellessään "hyppiäisten" perässä suorittaakseen niille tarkemman lajianalyysin (varmaankin taskuravun poikasia), toinen sanoo: "Ala jo tulla, minulla on niistä kuva!"

Lento on arviolta kolme tuntia myöhässä. Silläkin uhalla, että vaikutan superpinnalliselta yli-ikäiseltä pissikseltä, haluan tarttua asian olennaisimpaan harmituksen aiheeseen.

Olen meikannut aamulla kello kahdeksan aikaan. Sen jälkeen olen kävellyt räntäsateessa, hammaslääkäri on ruiskinut vettä naamalleni ja muruni hieronut Blistexinsä leukaani. Mahdan näyttää tosi hehkeältä, kun huomenna, illalla, joskus kello kahdeksan aikoihin paikallista aikaa pääsen Thaimaahan...

Käytiin juuri tankkamassa Renkomäessä, ja polttoaineletku oli vähän liian anteliaalla tuulella. Päästeli varmaan litran dieseliä auton kylkeen, maahan ja miehen kengille.

Silti on kivaa.

Juu, matka alkaa vasta huomenna, tiedetään. Siis alkaa, jos saan pakattua siihen mennessä. Sillä pakkaaminen=hermoromahdus! Pakko myöntää, etten todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka pystyvät lähtemään matkalle pelkällä hammasharjalla varustautuneena. Päinvastoin; olen surullisen kuuluisa siitä, etten osaa lähteä edes viikonloppureissulle pakkaamatta puolta vaatekaappia mukaan. Ja nyt kun matkan kesto on reilut kaksi viikkoa, olen enemmän kuin pulassa.

Rakkaastani ei tällä kertaa ole juurikaan apua, sillä hänen mielestään on esimerkiksi tosi hupaisaa huijata minua punnitsemalla matkalaukkuni vaaálla ja väittämällä sen painavan yhdentoista kilon sijasta kaksikymmentäyksi kiloa siinä vaiheessa, kun sieltä uupuu vielä kokonaan mm. kengät ja kosmetiikka. Kuulemma tulli ottaa laukkuni tarkempaan syyniin vain sen takia, että haluaa nähdä miten tuollaiseen laukkuun on saatu mahtumaan 70 kiloa! Vähemmästäkin on naisia romahtanut!

Vaikka täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että on hänestä ollut jotain hyötyäkin. Äänekäs repeäminen jollekulle vaatekappaleelleni aiheuttaa sen pikaisen siirtämisen ”ehkä”-pinosta ”ei”-pinoon. Silti ”kyllä”-pino ei vieläkään mahdu matkalaukkuuni... Kammottavinta asiassa on se, että Thaimaan Patongissa on tiettävästi yhtä ja toista ostettavaa. Armaani arveleekin, että tulomatkalla pitää vuokrata rahtikone lentämään perässä, jotta kaikki ostokseni saadaan raahattua kotimaahan.

Pelin tarkoitus: Pelata aikaa sopivan vastauksen miettimiseen, lyödä vakava asia leikiksi, väistää hankala kysymys, saada toinen unohtamaan kiusallinen puheenaihe tai vain saada hänet turhaumaan niin paljon, ettei viitsi enää jatkaa aiheesta. Peli on oivallinen myös epämieluisien kotitöiden, anoppivierailujen tms. välttelyyn.

Pelivälineet: Hämäys, kierto ja väistö.

Pelin kulku: Toinen pelaajista esittää hankalan kysymyksen, johon vastapeluri ei osaa tai halua vastata. On aika vetää tilanteeseen sopiva harhautuskortti esiin. Seuraavaksi täysin kuvitteellisia esimerkkejä erilaisista pelitilanteista, joilla ei tietenkään ole mitään tekemistä oman parisuhteeni kanssa.

Esimerkki 1:

Pelaaja1: Eikö meidän olisi jo aika muuttaa yhteen?
Pelaaja2: Jfjnbdjgbjkasbkfbskabgaagaa!

Esiin on vedetty dysfasiakortti.

Esimerkki 2:

Pelaaja1: Kulta, voisitko putsata vessan tukkeutuneen viemärin?
Pelaaja2: Mitä?
P1: Putsaisitko sen vessan viemärin, se ei vedä enää ollenkaan.
P2: Mitä, en kuullut vieläkään?
P1: PUTSAA VIEMÄRI!
P2: Puhu kovempaa, en mä kuule.

Esiin on vedetty kuurouskortti.

Esimerkki 3:

Pelaaja1: Olenko minä mielestäsi lihonut?
Pelaaja2: Ei mitään mitä ei viiden vuoden rankalla treenillä saisi kuntoon. Etköhän sä kesään 2030 mennessä ole suurinpiirtein bikinikunnossa.

Esiin on vedetty överikortti.

Pisteenlasku: Onnistunut hämäys tuo hämääjälle yhden pisteen. Kaksi pistettä saa, jos keksii peliin aivan uuden kortin. Jos taas toinen pelaaja tajuaa tulleensa hämätyksi, saa hän yhden pisteen. Toisen pisteen hän voi ansaita arvaamalla oikein peliin vedetyn kortin nimen. Sovitun pistemäärän ensimmäisenä saavuttanut, tai sovitun ajanjakson päästä voitolla oleva, pelaaja saa lunastaa hävinneeltä osapuolelta sopivaksi katsotun, yhteisesti sovitun palkinnon, esim. kokovartalohieronnan.

Esimerkki 4:

Pelaaja1: Tehdäänkö vauva?
Pelaaja2: Hei, tuli muuten just mieleen, että telkusta tulee illalla tosi kiehtova dokumentti lahottajasienistä. Tiesitkö, että...
P1: Haa, jätkä veti esiin puheenaiheenvaihtokortin!

Kaksi pistettä pelaajalle 1.

Esimerkki 5:

Pelaaja1: Äiti muuten toivoi, että mentäisiin sinne käymään viikonloppuna.
Pelaaja2: Mikä tuo on?
P1: ?
P2: Tuo tuossa, keskellä sun naamaa.
P1: Mitä siinä nyt muka on?
P2: Tommonen hassu uloke, onko se kiinni siinä? Anna kun mä kokeilen
P1: Se on nenä, senkin hölmö! Sullakin on sellainen.

Esiin on onnistuneesti vedetty huumorikortti. Yksi piste pelaajalle 2.

Myös useamman kortin kombinaatiot saman ottelun aikana ovat luvallisia.

Esimerkki 6:

Pelaaja1: Muruseni, tankkasitko sinä auton, niin kuin oli puhetta?
Pelaaja2: Älä aina huuda minulle!
P1: Enhän minä huutanut, kysyin vain.
P2: Minulla on PMS
P1: Okei okei kulta, ota ihan rauhallisesti... Haluatko, että tuon sinulle vaikka suklaata?

Onnistunut yhdistelmä marttyyri- ja hormonikorteista.

Muita mahdollisia kortteja lyhyine kuvauksineen:

”En mä muista...”= Dementiakortti
”Vastaus on Kanada”, ”Vastaus on 42” yms.= ”Puutaheinää”-kortti
”En kyllä nyt yhtään ymmärrä mistä sinä puhut...”= Idioottikortti
”Katellaan”, ”Odotas, joku koputtaa...”,”Hei, mulla on just nyt vähän kiire” ymv.= Viivytyskortti
”Mun pitää mennä just nyt vessaan”= Pakokortti
”Tuntuuko sinusta sitten siltä?”, ”Mitä mieltä sinä olet asiasta?”= Vastakysymyskortti
”Riippuu siitä, mitä vessanpöntönkuuraukseen tarkalleen ottaen mielestäsi kuuluu...”= Pilkunviilauskortti
”Tavallaankylläehkäei”= Moniselitteisyyskortti
”Mitä sä haluaisit että mä vastaisin tähän?”= Tunnustelukortti
"Mikä minihamenainen, missä? En minä vaan nähnyt!"= Sokeuskortti
"Ethän sinäkään koskaan..."= Syyllistämiskortti
*nukahtaa kahdessa sekunnissa*= Narkolepsiakortti
*hymmnynmmunmin* (vastauksesta ei saa selvää ilman toistopyyntöä)= Muminakortti

Rakkaaltani on aivan turha odottaa mitään tavanomaisia, siirappisia hellittelynimiä. Ehei, hänen minusta käyttämänsä nimitykset ovat hyvin kaukana minkäänlaisesta söpöstelystä. Osa on pelkästään hassuja, osa aivan käsittämättömiä ja mahtuupa joukkoon muutamia suorastaan arveluttavakin.

Hän kutsuu minua, kaikella hellyydellä tietysti, esimerkiksi möhköksi, örrimörriksi ja mölliäiseksi. Eläinkuntakin on kattavasti edustettuna, mutta ei suinkaan minkään suloisten, hellyttävien, pörröeläinten voimin, Eijei, kultani mielestä minä olen monni, kaskelotti, mursu, koppakuoriainen ja hassu fanttinen..

Hyvällä tuurilla, hänen ollessaan erityisen hempeällä tuulella, saatan satunnaisesti olla vaikka nassukka tai höpötassu, mutta epätavallista ei ole sekään, että minusta käytetään sellaisia nimiä, jotka saisivat useimmat naiset itkupotkuraivarin valtaan, kuten möhömaha (ei, en ole lihonut yhtään sitten citykuvieni ottamisen), haisuli (mikä juontanee juurensa kaiketi Egyptin matkaan ja hankalahkoon turistiripuliin...et halua tietää tarkemmin, trust me) ja napanöyhtäseni.

Jännityksellä odotankin mikä on mussukan seuraava aluevaltaus. Kun kaikki mahdolliset ökkömönkiäiset ja satuoliot, eläimet ja fyysiset omituisuudet on pian käytetty. Ruoat? Sairaudet? Esineet? Tätä menoa kuulen varmaan vielä joku päivä olevani hernemaissipaprika, jalkasilsa tai kastelukannu...

Kuten kaikkiin säännönmukaisuuksiin on tähänkin olemassa yksi poikkeus. Murusen ulosanti nimittäin muuttuu täysin siinä vaiheessa, kun hän haluaa minulta jotakin. Eli kun kuulen: ”Kultamururakashanimussukkapupuliinini...”, osaan heti suunnata jääkaapille hakemaan olutta...

En ole niitä ihmisiä jotka väittävät pientä jännityspäänsärkyä migreeniksi, strassikoruja timanteiksi, kuohuviiniä samppanjaksi, tai... ihastusta rakkaudeksi. Niinpä on syytä ottaa ihan tosissaan, kun kerron elämääni viimeinkin saapuneen miehen, joka onnistui kerrassaan tehokkaasti muuttamaan minut samanlaiseksi, tai jopa pahemmaksi, pehmoisia lässyttäväksi vanupääksi, kuin kaikki muutkin vastarakastuneet.

Vaikka eletäänkin vielä niitä vaaleanpunaisten linssien sävyttämiä aikoja, jolloin toisella on vielä hohtava sädekehä, on silti aika noloa paljastaa miten pahasti pilalle olenkaan mennyt. Melkein kaksi vuotta sitten kirjoitin blogissani* mm. näin:

”Kyynistynköhän mä ihan pilalle? Tuntuu, että tuttavapiiri on äklövaaleanpunaisia öllöromanttisia rakkaussuhteita pullollaan. Päät täynnä rakkauskemikaalien liuottamaa aivolimaa. Kaikilla kevättä rinnoissa vaikka on jo marraskuu, perhosia vatsassa ja titityy. Ja sitten minä, joka hamuaa henkistä suolapurkkiaan jo siinä vaiheessa, kun tuttu kertoo puhelimessa makaavansa uuden rakastettunsa sohvalla toisen valmistaessa heille molemmille ruokaa.”

Pakko myöntää, että taisin tuossa taannoin itsekin soittaa parhaalle ystävälleni vain leuhkiakseni sillä, että kultani oli laittanut minulle yllätykseksi ruokaa palatessani väsyneenä töistä. Ja vieläpä nauttineeni täysillä ystävättären ilmiselvästä kateudesta. Eikä siinä vielä kaikki. Saatan aivan tyytyväisenä, sisäisen feministini kiltisti vaietessa, myös kantaa kaljaa sohvalla lojuvalle miehelle. Sitä ei tosin kerrota ystävättärille.

Minulla oli muitakin kärkkäitä mielipiteitä:
”Alkavat puhuakin monikkokieltä, mokomat! ”Ei meillä mitään ole, tullaan oikein mielellään.” Arghh, kehtaa siinä sitten sanoa, että oikeastaan kutsu koski vain toista teistä…”

Me-kieli on ihanaa, mutta te-kieli se vasta korvia hiveleekin. Se, että meidät niputetaan automaattisesti pariksi. Olen yhä yhtä mielissäni ja lapsellisen innoissani joka kerta, kun joku esittää kutsun tai kysymyksen monikossa: ”Tulkaa käymään...”, ”Mitä te meinaatte tehdä viikonloppuna?” jne. Minut olisi helppo saada suhtautumaan myötämielisesti vaikka mihin pääni menoksi punottuun suunnitelmaan, vain kysymällä oikein: ”Haluatteko te tulla kahdestaan kantamaan naapurin pianon viidenteen kerrokseen ahtaita kierreportaita pitkin baari-illan jälkeisenä aamuna klo 7:00?” Juu, ilman muuta!

”He alkavat myös toimia oman persoonallisuutensa vastaisesti. Ikuinen penkkiurheilunvastustaja kertoo silmät säihkyen haluavansa ehdottomasti nähdä ammattinyrkkeilyn keskisarjan MM-ottelun uusinnan telkkarista, eikä sen takia voikaan lähteä kanssani elokuviin.”

No arvatkaapa kahdesti kuka katseli kesällä jalkapallon mm-kisojen kaikki mahdolliset pelit... Yleensä kyllä kullan sylissä sohvalla maaten, läheisyydestä nauttien, mutta loppujen lopuksi tulin vajonneeksi jo niinkin alas, että katsoin pronssiottelun ihan yksin, ja aivan vapaaehtoisesti!

”Ja kaikki mitä oma pupunen tekee on automaattisesti söpöä ja lutusta, riippumatta siitä miten paljon kyseinen toiminta on aiemmin ärsyttänyt. On pikkuisen vaikea pitää pokkaa, kun toinen vakuuttaa maanisella innolla, ettei se kuorsaaminen oikeastaan yhtään haittaa. Että itse asiassa se on aika suloista. Tietäen, että viimeistään puolen vuoden päästä sama nainen on valmis tunkemaan miehen suuhun hikisen sukan tukehtumisvaarasta huolimatta, saadakseen nukkua heräämättä edes yhden yön.”

Hän ei juurikaan kuorsaa. Mutta pakko myöntää, että olen useita kertoja herännyt komeasti kajahtavaan pieruun, joka tärähtää reittäni vasten... Minusta se on suloista. Tarvitseeko sanoa muuta?

Ja jos rakkaus pistää pääni sekaisin, niin ikävä sen vasta tekeekin. Väittävät ystäväni. Minun mielestäni he kyllä liioittelevat. Sillä sitähän ei tietenkään lasketa, että käskin parhaan ystävättäreni ajaa pois kulmakarvansa hänen halutessaan vaihteeksi jutella omista ulkonäköongelmistaan minun ainaisten ikäväsurkuttelujeni sijasta...

Eikä minua edes suuremmin hävetä myöntää, että olen viime päivät nukkunut rakkaani käytettyä t-paitaa ikävissäni halaten. Siis minä, joka vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, että vastarakastuneet tulisi lähettää autiolle saarelle, ja päästää pois vasta kun ovat tulleet järkiinsä! Minä, joka pidin rakastumista vain fenyyliamiinimyrkytyksen aiheuttamana vakavana sekavuustilana!
Mutta kun se tuoksuu toffeelle...

"Eikö hänelle riittänyt että puutarha oli kaunis? Pitikö hänen uskotella itselleen että siellä asui keijukaisiakin?"
-Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille-

En tiedä miten te muut nuo lauseet omassa kontekstissanne tulkitsette, mutta minulle ne ovat näin sinkkuaikoina olleet muistutus olla näkemättä romantiikkaa siellä missä sitä ei ole, olla kuvittelematta tunteita sinne missä niitä ei ole, olla ylitulkitsematta seksuaalista vetovoimaa ihastukseksi, ihastumista rakastumiseksi jne.

Ei keijukaisissa mitään vikaa ole. Niitä ei vain oikeasti ole olemassa, eihän? Ne ovat vain feromonien aiheuttamia hallusinaatioita, eikö totta? Kiusallisia, mutta melko harmittomia, kunhan niille ei anna liikaa valtaa.

Olen nyt jo jonkin aikaa sinnikkäästi, mutten järin hyvällä menestyksellä, koettanut torjua elämässäni vallitsevaa mittavaa keijukaisinvaasiota. Olen koettanut hätistellä niitä tiehensä arkirealismilla, mutta ne vain näyttävät kieltä kyynisyydelleni. Olen teeskennellyt, etten muka ollenkaan näe niitä, mutta niitä on ihan liikaa, jotta ne voisi jättää huomiotta. Eikä paljon auta esittää tuimaa, kun sydän läpättää kuin keijukaisen siipi vain siksi, että se yksi tietty hymyilee juuri minulle.

Olen nuijinut niitä littanaiksi silkoilla faktoilla: ”Ettekö te romanttiset hörhöt näe, miten hankala näitä elämiä olisi yhdistää?” Kyllähän ne silloin säpsähtävät hetkeksi hiukan loitommalle, mutta sitten se yksi tietty suutelee kaulaani ja puhaltaa korvani taa niin, että varpaani menevät kippuralle, ja keijukaisparvi lehahtaa oitis lähemmäksi.

Eikä auta vaikka kuinka huidon niitä kauemmaksi, tarkkaavaisuus herpaantuu väkisinkin välillä. Esimerkiksi silloin, kun se yksi tietty virnuilee siinä niin älyttömän omahyväisenä onnistuttuaan syöttämään minulle salaa sieniä, ja yhtäkkiä huomaankin, että olkapäälläni istuu keijukainen, nykii minua korvanlehdestä ja supattaa jotain vaaleanpunaista keijukaiskielellään!

Mikään ei auta! Olen hävinnyt niille 100-0.

Mutta peli on vielä kesken...

– Sä olet ensimmäinen tapaamani mies, joka piereskelee kovemmin kuin kuorsaa, ilmoitin aamulla vierestäni heränneelle miehelle. Syy oli toki minun harkitsemattoman ruokalajivalintani, mutta tapa se on sekin viedä suhdetta eteenpäin. Papukeitto… Miksen minä tätä aiemmin ole keksinyt?!

Piereskely on kuitenkin aina ollut minulle, jos nyt ei nyt suhteen vakavuuden, niin ainakin rentouden tai läheisyyden mittari. Se voi olla myös testi siitä pitääkö toinen yhä haluttavana, vaikka haiseekin välillä pahalta. En kyllä alkuunkaan usko sitä teoriaa, jonka mukaan eroottinen lataus muka piereskelemällä häviäisi jonnekin. Pikemminkin päinvastoin, jos ei nyt ihan seksin aikana pöräyttele. Kai sillä on jotain tekemistä yleisen ujostelemattomuuden kanssa.

Tiedän, että toiset, häveliäämmät (tai ehkä sivistyneemmät, huomaavaisemmat), eivät pääse pierutasolle koskaan, ja ovat silti ihan luontevasti toistensa kanssa. Mies ehkä kuvittelee vielä viidentoista vuoden avioliitonkin jälkeen, ettei nainen koskaan rupsuttele, ja silti ne ovat ihan onnellisia yhdessä. Minusta se on kuitenkin vähän turhan muodollista läheisessä suhteessa. Vähän sama kuin teitittelisi toista aina vain. Pierut ovat kuin nykyajan sinunkaupat!

Onhan se nyt outoa, jos voi vaihtaa keskenään vaikka mitä ruumiinnesteitä, muttei ilkeä pieraista toisen kuullen. Ihminen kuitenkin pieree keskimäärin kaksikymmentä kertaa vuorokaudessa, mutta panee parhaimmillaankin vain muutaman kerran. Onko siis järkeä kärsiä suolistokaasuperäisestä turvotuksesta ja vatsakivuista ennemmin kuin pieraista? Tai rampata vessassa tuhauttamassa salaa milloin minkäkin läpinäkyvän tekosyyn varjolla? Tai syyttää koiraa? Tai kärsiä unettomuudesta, kuten yksi tuttavani, joka ei kuukausiin saanut nukuttua uuden seurustelukumppaninsa vieressä, kun pelkäsi niin kovasti pieraisevansa unissaan…

Pierualoitteen pitäisi minun mielestäni kuitenkin tulla mieheltä. Koska tuntisin itseni aivan äijäksi, jos pieraisisin ennen miestä, minun on vain pakko kärsiä siihen asti, kunnes mies älyää vapauttaa minut pierukainostelun taakasta. Niinpä olenkin ihan aidosti ilahtunut joka kerta, kun mies alkaa töräytellä kuulteni; silloin minunkaan ei tarvitse enää ujostella!

Ai mitäkö se vastasi?
– En mä kuorsaa!

Aina kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa joudun voimakkaan pakkomielteen valtaan, jossa tunnen suorastaan huutavaa tarvetta ryhtyä neulomaan jotakin. Se on yleensä pelkkää ajan, hermojen ja kalliiden lankojen haaskaamista, sillä osaamistasoni ei mitenkään imartele peruskoulun käsityönopetuksen tasoa. Viimein kuitenkin löysin kykyjäni vastaavan neulemallin.

Siinä se nyt on: ekologinen, kuudenkymmenen asteen konepesun kestävä, merseroidusta puuvillalangasta omin käsin neulomani, sisustukseni sävyihin täydellisesti sointuva TISKIRÄTTI. Ei kerrota kenellekään, että siitä piti alun perin tulla toppi…

Että mua ärsyttävät sellaiset ihmiset, jotka ei millään usko, kun toinen puhelimeen vastatessaan sanoo, ettei pysty just nyt puhumaan. Oot vaikka kaupan kassalla/hampaita pesemässä/gynekologin sisätutkimuksessa ja puhelin soi: ”Mä oon nyt vähän pahassa paikassa, voinko soittaa sulle takas kohta?” ja aina ne vastaavat siihen just samoilla sanoilla: ”Joo, mut oota kun mä kerron ihan äkkiä vaan…”

Ja sitten se kertoo ”ihan äkkiä vaan” miten ex-mies taas käyttäytyi kuin täysi daiju ja idiootti ja miten ihmeessä sen kanssa tulikaan ikinä menneeksi naimisiin, ei kyllä yhtään ymmärrä enää. Sitä seuraa täysin epäoleellinen kuvaus siitä kuinka eläinlääkäri juuri tyhjensi koiran tulehtuneet anaalirauhaset ja kylläpähaisikinkamalanpahallejapäläpälpälä. Koska soittaja yrittää edes jotenkin ottaa huomioon hankalan tilanteesi, hän puhua pälpättää turbovauhdilla, etkä saa väliin kuin tavun sinne, toisen tänne kuu, le, mä, en, ny, to, sis, saan, voi, pu, hu, a, ny. Lääkärin käsi on kyynärpäätä myöten sisälläsi, eikä jonkun koiran perseenalus vois just sillä hetkellä vähempää kiinnostaa. Omassakin perseessä on ihan tarpeeksi miettimistä.

Jaa, että miksen vaan hylkää tai hiljennä, tai miksi puhelin ylipäätään on päällä ja vielä äänien kera, että MIKSI SIIHEN YLIPÄÄTÄÄN PITÄÄ VASTATA, JOS SE ON NIIN KAMALAN HANKALAA?

Jospa se on rikkaan amerikantätivainaan juristi joka haluaa toimittaa minulle viiden triljoonan sekin? Tai joku komea mies jolle oon joskus baarissa antanut numeron, mutta joka ei koskaan soittanut takaisin. Mietitte ehkä, ettei noihinkaan nyt niin välttämätöntä ole just sillä hetkellä vastata… Mutta entäs jos se on vaikka ainut elossa oleva mummoni, joka on juuri liukastunut jäiseen lätäkköön ja halkaissut kallonsa ja jonka viimeinen toive ennen lopullisia kuolonkorinoita on kuulla juuri minun ääneni. Oisko vähän tylyä hylätä, HÄH?