Blogi

Tein pientä inventaariota vaatekaappiani siivotessani. Rankan kirpputorille joutavien vaatteiden karsinnan jälkeenkin omistan yhteensä 25 housut, 43 hametta, 80 pitkähihaista paitaa, 45 lyhythihaista paitaa, 38 mekkoa, 26 vyötä, 10 tunikaa ja 95 toppia!

Tämä tarkoittaa että omistamistani vaatteista on muodostettavissa yhteensä 158 998 erilaista vaateyhdistelmää. Eli minulla olisi ainakin teoriassa uusi asu 435,6 vuoden jokaiselle päivälle!

Kysymys kuuluukin, miten ihmeessä minulla ei ole ikinä mitään päälle pistettävää?

Luonani on viime lauantaista asti asunut nuori ja komea Casper. Raamikas kaveri, jolla on upea tuuhea tukka ja kauniit silmät. Ennen kuin alatte esittää onnitteluja pariutumiseni johdosta kerron, että kyseessä on kuitenkin ”vain” kissa. Tavoitteenani ei toki ole päätyä yksinäiseksi kissamummoksi, joka lopulta kuolee kerrostaloyksiöönsä kymmenien kissojen keskelle, jotka ehtivät syödä tältä sormet ja varpaat ennen kuin naapurit alkavat valittaa jatkuvasta kaalinhajusta rappukäytävästä. Mutta kissoista nyt vain on niin paljon vähemmän vaivaa kuin miehistä...

Parisuhteet eivät kyllä ole sen helpompia eläimilläkään. Vanhempi kissaneitini Likka on käyttäytynyt suorastaan narttumaisesti poikaystäväkandidaattia kohtaan. Sähissyt, murissut ja näyttänyt kynttä. Mustasukkaillut, nalkuttanut ja seurannut perässä syvän epäluulon vallassa. Ajattelin Likan käyttäytyvän ennenkuulumattoman epävieraanvaraisella tavalla, johon emäntänsä ainakaan ei ikinä syyllistyisi. Kunnes mietin asiaa hiukan tarkemmin.

Ehkei sitä itsekään ihan riemusta ratkeaisi, jos vaikka vuokranantaja yhtenä kirpeänä pakkasaamuna tuuppaisi ovesta sisään jonkun ennestään tuntemattoman tyypin, ilmoittaen, että tää muuttaa nyt tänne asumaan, teistä on varmaan kovasti seuraa toisillenne!

Häiskä yrittäisi ensin nuuhkia pyllyäsi ja kun siitä vähän sähähtäisit, ryntäisi sängyn alle piiloon päiväksi. Kaikki muut sen sijaan olisivat heti ihan myytyjä. Alkaisivat oitis hössöttää ja ihastella jätkän ulkomuotoa ja kaikinpuolista erinomaisuutta. Tarjoilisivat sille kahvitkin sängyn alle, perkele! Ja kohta huomaisit, että kaveri kävisi jo jääkaapillasi kuin omallaan, nukkuisi sängyssäsi, omisi kaukosäätimesi ja kuseksisi vessanpönttösi renkaalle. Ei ois helppoo, ei!

Joten olkoon luokseni muuttavat kollit jatkossakin nelijalkaista sorttia.

Aion nyt tehdä kärpäsestä, jos en härkästä, niin ainakin tämän blogimerkinnän päähenkilön. Sikäli kun kärpästä nyt voi kutsua henkilöksi. Mutta jos sitä määritelmää voi ikinä jostain hyönteisestä käyttää, niin se on tämä. Tämän kärpäsen ego on nimittäin valtava!

Se tuli kutsumatta kylään työpaikalleni toissapäivänä ja aikoo ilmeisesti jäädä asumaan. Se ei surise, se pörisee kammottavan kovaäänisesti kuin minikokoinen lehtipuhallin. Se ei lentele, se syöksähtelee ympäriinsä kamikaze-lentäjän hyytävällä määrätietoisuudella. Se ei myöskään väistä ihmistä, vaan lentää päin naamaa kuin joku lämpöhakuinen ohjus.

Se on iso, ilkeä ja karvainen, ja se on selväsikin ottanut elämäntehtäväkseen ajaa minut hulluuden partaalle! Ja mikä pahinta; sitä ei voi tappaa. Se ei nimittäin istu, tai seiso, tai mitä kärpäset nyt sitten tekevätkin -pysähdy, koskaan. Tai jos pysähtyy, sen tietää vain sen helvetillisen metelin hetkellisestä taukoamisesta, sillä mihinkään läimäytettävään paikkaan se ei vahingossakaan seisahdu. Tekisi mieli polttaa koko talo, vain päästäkseeni tuosta vittumaisesta
oliosta eroon!

Ainut lohtuni on se, että Googlen mukaan kärpäset elävät korkeintaan kolme viikkoa. En tosin tiedä kestäävätkö hermoni luhistumatta yhtä pitkään...

Nyt on käynyt niin, että aurinko on vaalentanut ja raidoittanut ennen mahonginvärisen tukkani niin, että nykyään sen sävyt vaihtelevat jossain kulahtaneen ladonseinän, rappauslaastin ja rintamaidolla ruokitun vauvan tuotoksien välillä. Puolessa välissä matkalla kohti henkistä olotilaani vastaavaa hiusväriä siis.

Koska luonnollista vaaleaa hiussävyäni en ole vuosikausiin nähnyt kuin korkeintaan tyvikasvussa, aloin miettiä, palatako takaisin vaaleaveriköksi vai tuunaanko vain tukkani tummaksi edelleenkin? Itse en kerta kaikkiaan osaa päättää, ja kun olen kiusannut kavereita tivaamalla heidän painavia mielipiteitään asiasta, on puolet sanonut, että tumma, puolet vaalea. Ja yksi, että ihan vitun sama.

Teidän mielipiteillänne tulee siis olemaan varsin ratkaiseva merkitys loppuelämäni, tai ainakin seuraavan kahden tai kolmen kuukauden kannalta. Vain äänestämällä voit vaikuttaa!

Tiedän, kuvat näyttävät siltä kuin päässäni olisi huonolaatuinen peruukki, mutta en jaksanut uhrata photoshoppaamiseen koko iltaa. Käyttäkää mielikuvitustanne!

Uuden auton omistaminen on sitten jännää. Ja uudella tarkoitan nyt tosiaankin vain minulle itselleni uutta, sillä ”uuden” autoni tehtaantuoksuisista ajoista on aikaa. Roimasti.

Niin, jännää tämä on. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että on niin paljon uusia nappuloita joilla leikkiä. Äskenkin oli nimittäin tosi jännää, kun yritin löytää autoani isolta parkkipaikalta painavaa ruokakassia raahaten. Asiaa ei auttanut yhtään se, että ensimmäiset viisi minuuttia etsin vanhaa autoani.

Ja jännää on sekin, että tankki on lähes tyhjä enkä edes tiedä millä nesteellä se tulisi täyttää. Siis tiedän toki, että bensaa eikä dieseliä, mutta 95 vai 98 oktaanista? Saan auton ohjekirjan myöhemmin, samalla kuin talvirenkaatkin, joten en voi tarkastaa asiaa sieltäkään. Kyllä on taas jännää olla nainen. Tosin, ei sitä kyllä tiennyt isä eikä ex-mieskään, joten ilmeisesti kyseessä ei ole mikään miesten salatiedon piiriin kuuluva asia.

Ja jänniä on myös kaikki ne pikkuiset hurmaavat oikut, jotka löytyvät vain tutustumalla. Oikeastaan uusi auto on monella tapaa kuin uusi mies (osaa tässä muutkin tehdä rinnastuksia kuin Audin Kiesi…) Samalla lailla sitä pitää auton kuin miehenkin kanssa opetella minkälaisesta kosketuksesta se pitää, miten nopeasti kiihtyy ja millä sen saa kehräämään…

Ja kaikkein jännintä tässä on tietysti se, että miten kauan tästä kuherruskuukaudesta saa nauttia ennen kuin piilevät viat väistämättä tappavat rakkauteni.

”Hei, mitä sulle kuuluu?” on varmasti maailman tylsimpiä, kliseisempiä ja mitääntarkoittamattomimpia, ja valitettavasti myös käytetyimpiä, small talk -fraaseja mitä ihmiset suustaan päästävät. Kun ei säästäkään aina viitsi puhua ja jollainhan se on hiljaisuus täytettävä, niin miksei sitten latteuksilla... Mutta onko siihen muka ikinä koskaan milloinkaan kukaan vastannut jotain syvällistä, totuudenmukaista tai edes etäisesti kiinnostavaa?

Ehei, siihen vastataan poikkeuksetta jotain yhdentekevän ympäripyöreää, kuten: ”Mitäs tässä, ihan hyvää”, ”Eipä tässä ihmeempiä”, ”Sitä tavallista” jne. plaa plaa plaa... Tosiasiassahan ne kuulumiset ei kiinnosta kysyjää vittujakaan, eikä hän oikeasti todellakaan halua kuulla rehellistä vastausta. ” No, nyt kun satuit kysymään, niin siskolla todettiin just aivosyöpä, koira kuoli, mummo raiskattiin, sain eilen potkut, miehen kanssa on ero tulossa, eikä autokaan mennyt katsastuksesta läpi.” Mitä siihenkin osaisi edes vastata: ”Ai, sehän kiva.”?

Tee-se-itse-sugaring

Homman pitäisi siis sujua kutakuinkin näin:
http://www.howcast.com/videos/176434-How-To-Make-Halaweh-Natural-Hair-Remover

Siis pitäisi. Vaikka toimin täysin ohjeiden mukaan, sain aikaan vain likaisia astioita, pieniä palovammoja ja kärpäsiä houkuttelevan tahmeat sääret. Aikaansaamallani sokerivahalla oli nimittäin tasan kaksi olomuotoa: ”liian kuuma” ja ”liian kova”. Karvat eivät irronneet kummallakaan.

Liian kuumalla sain aikaan vain lievän palovamman oikean käden etusormeen ja kieleen (kun paniikkireaktiossa työnsin polttelevan sormen tulisine mössöineen suuhuni). Liian kovalla taas olisi helposti voinut hakata nauloja seinään. Tuossa videossa havainnollistettu sokerin sormissa muokkaaminen ei onnistunut alkuunkaan. Kun sokeri alkoi vihdoin olla käsittelylämpöistä, se jähmettyi käsissäni parissa sekunnissa niin kovaksi, etteivät sen pyörittelyyn ainakaan minun näppivoimani riittäneet. Venytettäessä karamellisoitunut sokeri taas kovettui hetkessä lasimaisen hauraaksi. Kiva sillä oli leikkiä kyllä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hetken verran jo luulin saaneeni yhden karvan irrotettua, mutta tarkempi tutkiminen paljasti karvan olevan peräisin kissastani eikä säärestäni. Joten olisi ollut kaikin puolin järkevämpää käyttää nuokin sokerit ja sitruunat vaikka jääteen maustamiseen ja painua biitsille tiirailemaan lihaksikkaita miehiä karvaisine säärineen.

Tänään tekis mieli syödä ihmisiltä niiden päät. Kaikki on jotenkin erityisen ärsyttäviä. Mikä ihme niitä just tänään vaivaa, kun mulla on muutenkin mieli maassa, kurkku kipeä ja pää täynnä räkää? Eväsleivät maistui yhtä herkullisilta kuin vuoden Salen takapihalla maannut pahvilaatikko, mieskuviot menee päin vittua ja hengitys haisee varmaan myyrän korvavaikulta. Ja miksi ihmeessä kaikki kuvittelee, ettei mulla ole töissä mitään muuta tekemistä kuin juoruta puhelimessa?

Yksikin kaveri soitti peräti kahteen kertaan vaahdotakseen uuden asuntonsa remonttisuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat korvaani heti tuoreeltaan. Ihan helvetisti jaksaa innostaa joku vessanlaatan väri, kun itse istuu paskalla vuokra-asunnon valkoisten peruskaakeleiden keskellä. Ja mitä järkeä on edes ostaa yhteinen asunto miehen kanssa, kun ei ole päivääkään vielä edes asuttu yhdessä? Kohta se parkuu mun korvaan parisuhdevaikeuksia, kun äijän paskat puolet alkavat nousta pinnalle. Sitten se vielä kaupitteli mulle käytettyä sohvaansa. Ihan kuin mulla ei ois varaa ostaa uutta, jos sellaisen haluaisin.

Eräs sukulainen taas miettii jo neljättä etelänmatkaa tänä vuonna. Ja luulee, et mua, jolla on moisiin aikaa ja rahaa näköjään jotain kerran viidessä vuodessa, jotenkin kiinnostaa. Eikä se vain ohimennen maininnut asiasta, ei. Se luki niitä vitun lomaesitteitä ääneen mun korvaan! Sormi hiveli punaista luuria koko puhelun ajan ja viimein valehtelin, että nyt tuli asiakas vain päästäkseni siitä eroon.

Soittakaa nyt vielä loputkin, ja kertokaa miten saatanan hyvin kaikki menee, niin en ainakaan pääse ylös tästä sangen ärsyttävästä ja omillekin hermoille käyvästä pateettisesta itsesäälistäni! Eikö ketään ole vielä tänään kosittu? Ylennyksiä luvassa? Vauvauutisia?

*PIM*

Ystävät ovat tänään soitelleet oikein urakalla. Mikä on pelkästään hienoa, sillä siten saan ajan kulumaan töissä vähän nopeammin. Ja mikä parasta, kaikilla oli tällä kertaa pelkästään positiivisia asioita kerrottavanaan!

Paras ystävätär on vihdoin ja viimein muuttamassa yhteen pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, ja on nyt ihan hellyttävän innoissaan asiasta. Ne ostivat saman tien oman asunnon jonka remonttia nyt antaumuksella suunnittelevat. Sillä ystävällä on kyllä niin hyvä maku, että siitä tulee varmasti yhtä ihanasti sisustettu kuin edellisestäkin. Hän tykkää laittaa kaiken uusiksi kerralla ja niinpä se lupasi myydä mulle entisen sohvansa. Olen himoinnut sitä siitä asti, kun eka kerran sen näin. Se on ihan just mun näköinen, sellainen tummanpunainen, ja vielä ihan uudenveroinenkin. Tosi mukavaa, että ajatteli ensimmäiseksi mua. Tiedän, että yksi jos toinenkin sen ystävistä ois sen sohvan halunnut.

Ja sitten soitti se kaikkein matkustelevaisin sukulainen joka haaveilee lähtevänsä etelään jo neljännen kerran tänä vuonna. Huvittaa miten sen matkakuumeilu voikin alkaa uudestaan ennen kuin on saanut matkalaukkuja kunnolla edes purettua. Voi että kun pääsisin mukaan! No, ainahan se tuo mulle tuliaisia ja tällä kertaa voisin tilata myös jonkun ihanan hajuveden Tax-freestä.

Tosi kiva kuulla, että ihmisillä menee hyvin. Monella on takana vaikeita aikoja, joten tuntuu erityisen hyvältä, kun viimein asiat alkavat järjestyä. Paljon iloisia uutisia on varmaan vielä luvassakin, sillä kuulin, että yksi ystävätär on pistänyt vauvan tilaukseen…

Arvatkaa kumpi päivä tänään oli?

Uusi innovatiivinen palvelu sinkkuuteen kyllästyneille naisille: PPP eli parisuhteen paskat puolet, on aidonoloinen simulaatio normaalista parisuhdearjesta.

Jossain vaiheessa paatuneinkin sinkkunainen alkaa väistämättä haaveilla komeasta, huumorintajuisesta ja huolehtivaisesta miehestä, joka palvoo maata jalkojesi alla, syöttää sinulle viinirypäleitä ja hieroo varpaitasi iltaisin. Ennen kuin huomaatkaan sohvallasi makaa piereskelevä liimatukka joka vaatii sinua tuomaan itselleen kaljaa.

Miten siinä niin oikein pääsi käymään? Älä syytä itseäsi, kyseessä on normaali aivokemiallinen reaktio. Rakkauskemikaalit sumensivat terveen järkesi, arvostelu- ja harkintakykysi. Serotosiinioksitosiinimyrkytys aiheutti mielihäiriötä muistuttavan sekavuustilan, jonka johdosta joudut pesemään jarruraitaisia kalsareita vuodesta toiseen.

Ei hätää, meillä on toimiva ratkaisu ongelmaasi: PPP! Satojen tyytyväisten vanhojenpiikojen suosittelema palvelumme pelastaa sinut harkitsemattomalta pariutumiselta lähettämällä kotiisi PPP-miehen. Takaamme, että simulaatiotamme käytettyäsi olet enemmän kuin tyytyväinen sinkkuuteesi, etkä enää haikaile turhaan kirkkohäiden perään. Pelastamme itsenäisyytesi, mielenterveytesi ja sisustuksesi. Jatkossa näet miehet paljon realistisemmassa valossa ja utopistiset kuvitelmasi parisuhteen auvoisuudesta ovat iäksi menneet. Ja mikä parasta; et enää koskaan kadehdi varattuja ystävättäriäsi!

Monesti jo viikon intensiivinen parisuhdesimulaatio riittää muodostamaan vuosien resistenssin rakastumista vastaan.

PPP-mies:
– puristaa sinua rinnasta sanoen: ”Mitäs lehmä”
– jättää sukkansa keittiönpöydälle
– ei osu pyttyyn
– tekee tuopilla kaljarenkaita mummon perintöpöytään
– yrittää tökerösti iskeä kaikkia ystävättäriäsi
- ”unohtaa” lompakkonsa kotiin, kun menette yhdessä elokuviin
– nollaa sinut pomosi silmissä kertomalla intiimejä yksityiskohtia seksielämästänne
– ei koskaan unohda mainita, että äitinsä tekemät lihapullat olivat paljon parempia kuin sinun kaikki kokkauksesi yhteensä
– ryyppää rahasi, ruttaa autosi ja soittaa kännykälläsi seksilinjoille
– soittaa mustasukkaisia puheluita, kun olet viettämässä tyttöjeniltaa
– nalkuttaa, kun ostat uuden viiden euron huulipunan alennusmyynnistä
– katsoo jäkistä kun haluisit panna
– haluaa panna, kun katsot omaa lempisarjaasi
– saa sen pystyyn vain fantasioimalla naapurin kuusitoistavuotiaasta
– luulee, että esileikiksi riittää se, että saat ottaa häneltä suihin
– uskoo klitoriksen olevan joku naistentauti
– tuo kovaäänisimmät kaverinsa saunomaan, kun sinulla on migreeni (kuusi kaljaa kittaavaa, härskejä puhuvaa kaveria kuuluu hintaan)
– valittaa ravintolassa ruoan laadusta vain alentaakseen laskun loppusummaa
– käyttää kainaloihin asti vedettyjä salihousuja, mutta haukkuu sinun vaatemakuasi
– laittaa kissasi häntään pyykkipoikia ja nauraa paskaisesti, kun se juoksee päin seinää
– pyyhkii kalunsa kasvopyyhkeeseen
– kuljeskelee ympäriinsä rikkonaisiin alushousuihin pukeutuneena, kun äitisi tulee kylään
– kaivaa nenäänsä ja pyyhkii löydökset sohvan alle
– kuorsaa niin, että naapuritkaan eivät pysty nukkumaan
– pitää hienhajuaan kiehtovan miehekkäänä
– odottaa sinun lankeavan kiitollisuudesta polvillesi hänen kannettuaan kauppakassit autoon
– kourii siskosi persettä tämän laittaessa kenkiä jalkaan
– murisee, jos yrität saada tv:n kaukosäätimen haltuusi
– käyttää satasen maksanutta kasvovoidettasi persvakoihottumansa hoitoon

Takaamme, ettei palveluumme sisälly:
– tippaakaan romantiikkaa
– tyydyttävää seksiä
– kompromissiratkaisuja
– hellyyttä
– syvällisiä keskusteluja
– lahjoja tai muita huomionosoituksia
– auton renkaiden vaihtoa
– aitoa rakkautta

Kun toimit nopeasti saat kaupan päälle pahansisuisen, kaappeihin kurkkivan, piilovittuilua harrastavan anopin.

Varoitus: palvelumme liiallinen käyttö voi aiheuttaa itsetunnon laskua, lapsettomuutta, misandriaa, itsetuhoisia ajatuksia ja seksuaalisen suuntautumisen muuttumista.

Valikoimissamme myös SSS eli Sata syytä sterilisaatioon, joka demonstroi elävästi lapsiperheen arkea vauvakuumeisille. Valittavana koliikkikaksoset, oksennustautinen uhmaikäinen ja imppaava satanistiteini. Tai ota vaikka kaikki kerralla, jos uskallat!

Poikaystävä vuosien takaa soittaa. Kertoo, ettei koskaan ole rakastanut ketään niin kuin minua ja kysyy, emmekö voisi yrittää vielä. Sanon: ”Kulta, se juna meni jo. Melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olet pahasti myöhässä.” Ja samalla mieleen palautuu miltä tuntui itse aikoinaan tajuta, että se juna olikin jatkanut matkaansa ilman minua. Miten kylmä oli seisoa yksin asemalla ja miettiä miksei matkalippuni enää kelvannutkaan.

Jään miettimään elämäni rakkaussuhteita¹, niitä junia joiden kyydissä olen matkustanut. Alkaen siitä ensimmäisestä, joka päättyi siihen, kun poika irrotti luokkasormukseni kaulassaan olevasta ketjusta, laski sen pöydälle ja minä tajusin, että on aika poistua tämän junan kyydistä.

Joissakin junissa olen viipynyt vain yhden asemavälin verran, vain todetakseni, ettei kyyti miellytä. Vielä useampiin ainoastaan kurkistanut sisään huomatakseni, että penkit näyttävät epämukavilta, konduktöörillä on jotenkin ilkeä hymy ja vessassakaan ei ole paperia. Kiitos ei, jään mieluummin asemalle yksinäni, kuin astun väärään junaan.

Yhden kyydissä viihdyin yli viisitoista vuotta. Kunnes junan vauhti hiipui, pysähtyi melkein kokonaan ja minä viimein tajusin, että yhteinen junamatkamme on auttamatta ohi ja minun aika jäädä asemalle odottamaan seuraavaa. En tiedä onko junissa yhä nykyäänkin ”kuolleen miehen kytkin”, jota kuljettajan on painettava tietyin väliajoin pitääkseen junan liikkeellä, mutta ihmissuhteissa sellainen ainakin pitäisi olla, ettei vahingossa jäisi sellaiseen suhteeseen, jossa tunteet ovat jo kuolleet.

Oli niitä joiden kyytiin en päässyt vaikka olisin halunnut. Ja niitä, jotka turhaan odottivat minua asemalla. Joskus juna on ollut oikea, mutta aikataulut aivan väärät. Joskus minua ei vain huvittanut matkustaa yhtään minnekään. Joskus harvoin se juna meni ihan eri suuntaan kuin minä olisin halunnut. Toisinaan olin vain liian uupunut edellisestä junamatkasta, jaksaakseni nousta uuden junan kyytiin. Ja joskus astuin saman junan kyytiin uudestaan, vain todetakseni, ettei se kyyti ollut sen parempaa kuin ennenkään.

Mitä useammassa junassa olen matkustanut, sitä houkuttelevammalta on ruvennut tuntumaan, että vain jäisi aseman penkille istuskelemaan. Nauttimaan rautatien tuoksusta, kiskojen kolkkeesta ja seuraamaan ohikiitäviä junia. Kun ei ole kerrassaan mikään kiire minnekään.

Sitä paitsi matkatavaraakin on ajan myötä kertynyt niin paljon, ettei junaan nouseminen enää käy niin kevyesti kuin ennen. Mukana on raahattava kaikki entisten junamatkojen muistot. Ne hyvät, joihin vertaa kaikkia tulevia junia. Ja ne huonot, joiden takia on niin varovainen astuessaan taas uuteen junaan. Kun alussa riitti, että vain hyppäsi kyytiin ilman matkatavaroita, saa nyt raahata isoa matkalaukkua perässään.

Okei, asemalla voi olla vähän tylsää, penkit ovat kovia ja matkustaminen uuden junan kyydissä on vain niin jännää. Mutta…

OIKEASTAAN HALUAISIN LENTÄÄ!

¹Kirjoittaja käyttää tässä tekstissä sanaa ”rakkaus” sangen luovasti, sen laajassa merkityksessä. Tosiasiassa hän kokee olleensa rakastunut vain muutaman kerran elämänsä aikana.