Blogi

Realitysarjojen uusin muoti-ilmiö tuntuvat olevan miehisistä ammateista kertovat sarjat. On Rekkakuskit jäällä, Metsien miehet ja Vaarallisilla vesillä. Sinänsä ihan positiivista, että palomiesten, poliisien ja lääkäreiden lisäksi selkeästi vähemmän hohdokkaat ja mahdollisimman epämediaseksikkäät metsurit, rekkakuskit ja kalastajatkin saavat hetkensä julkisuudessa (olkoonkin, että se hetki on monen monta jaksoa liian pitkä…), enkä nyt lähdekään kritisoimaan itse sarjoja. Sitä olen tehnyt aiemminkin. Sen sijaan peräänkuulutan vastaavia tositeeveesarjoja naisvaltaisilta, aivan yhtä kiehtovilta ja jännittäviltä ammattialoilta. Miten olisi vaikka:

Lastenhoitajat hiekkalaatikolla

Suunnaton vastuu, mittaamattoman arvokas lapsi hoidettavana ja ympärillä äärimmäisen vaarallinen hiekkalaatikko! Totuudenmukainen kuvaus lastenhoitajista, noista nykyajan tosinaisista, arjen sankareista, ja vaativasta työstä jossa pienikin arviointivirhe voi johtaa vakavaan vaippaihottumaan. Kiehtova kertomus loputtomasta koliikista, hiekkaan putoilevista tuteista ja reisille valuvasta ripulista. Jokainen huomion herpaantumisen hetki voi olla kohtalokas, jokainen suuhun lapettu hiekkakourallinen viimeinen.

Lähikaupan naiset

Brutaalit asiakkaat, monotoninen työ, temppuilevat viivakoodit ja nikkeli-ihottuma sormien välissä… Tätä on suomalaisen lähikaupan kassan koruton arki. Ohjelmassa seurataan neljän Kuopiossa toimivan lähikaupan kassaneidon haasteellista arkea, jossa humalaiset asiakkaat, näpistelevät teinit ja vanhentuneet juustot ovat osa jokapäiväistä elämää.

Liukkailla lattioilla

Kuraa, pölykoiria ja pissaroiskeita! Tässä reality-sarjassa siivoojat kilpailevat henkensä uhalla siitä, kuka vahaa lattiansa liukkaimmaksi. Puhdistusainehöyryt, huono työergonomia ja epäsiistit asiakkaat ovat vain pieni osa niistä lukemattomista vaaroista, jotka uhkaavat siivoojien turvallisuutta joka hetki. Hygienian haasteiden piinaamina nämä urheat naiset riskeeraavat mielenterveytensä ja välilevynsä siivotessaan pyyteettömästi toisten ihmisten tuottamia sotkuja.

(Treffivastausten parhaimmistoa, osa 1)

Tällä kertaa keskityn yhteen tapaukseen, joka on oikea helmi omassa lajissaan. Nimittäin jotain sosiopaatin ja erotomaanin väliltä, mikäli viesteistä ja niiden sinnikkyydestä mitään voi päätellä…

Ensin hiukan taustoja. Tämä melkein viisikymppinen, profiilinsa mukaan tukeva ja kaljupäinen mies lähestyi minua ensimmäisen kerran jo viime syksynä. Hänen ”ei niin jalat alta hurmaavan” viestinsä sisältö meni jotakuinkin näin:

MIKÄ ON SYY ATEISMIIN?SEHÄN ON SAIRASTA!ET MENETÄ MITÄÄN JOS TULET TAKAISIN KIRKON PIITIIN MUTTA VOITAT KAIKEN JOS JUMALA ONKIN OLEMASSA!SE OLISI KUIN VAKUUTUSMAKSU. ON KAI SUN ASUNTOSIKIN VAKUUTETTU. EI OLE PITÄVÄÄ PERUSTETTA ATEISMILLE MUUTA KUIN EROTTAUTUMISEN TARVE JA ITSE TEHOSTUS!!!

Ilmeisesti minulla oli sillä hetkellä tosi tylsää, sillä antauduin pieneen uskonnollisaiheiseen kiistelyyn parin viestin ajaksi. Virhe. Iso virhe. Viestien sävy muuttui nopeasti:

Avaan farkkujesi vetskarin,suutelen vatsaasi kaksin käsin,hyväilen p-asi sormillani.Voihkit nautinnosta.Kun nuolen mirriäsi huudat nautinnosta!Tartut sormillasi tankooni jne jne.

Tuolloin tietenkin ilmoitin varsin suorasanaisesti, etten ole kiinnostunut sen enempää itse miehestä kuin hänen törkyjutuistaankaan. Ei auttanut. Yököttäviä viestejä tipahteli tasaiseen tahtiin, useampia päivässä. Intoon ei tuntunut vaikuttavan lainkaan se, että silloin harvoin kun yhtään mitään vastasin, pyysin häntä jättämään minut rauhaan/ilmoitin ettei kiinnosta/vittuilin pahasti.

Torjuin hänen. Hän tekaisi pikaisesti uuden profiilin ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

Torjuin hänen. Hän tekaisi pikaisesti uuden profiilin ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

Torjuin hänen. Hän tekaisi pikaisesti uuden profiilin ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

Torjuin hänen. Hän tekaisi pikaisesti uuden profiilin ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

Tässä vaiheessa kyllästyin ja ilmoitin häiriköstä ylläpidolle, joka poistikin tyypin profiilin pikaisesti. Pistin myös oman profiilini piiloon noin kuukaudeksi. Huhtikuun alkupuolella otin profiilini taas käyttöön, ihan jo blogimateriaalinkin toivossa, ja heti tärppäsi, vanha vainolainen oli saman tien paikalla ja aloitti niin hupaisan yksipuhelun, etten malta olla jakamatta sitä kanssanne:

12.4. 12:04
jokjo
pääsiäinensaasutsynnintuntoon...näätkömitenmaailmakatsooje esukseen...jäätilmankaikkeasitäelletheräälutka

N A U R A N S U L L E!!!!

Tässä vaiheessa jo luulin, että nyt siitä päästiin. Mutta ei…

26.4. 17:37
kadutko ...

uusi alku on mahdollinen...

…ruoka on valmista! Ehei, kyse ei (tällä kertaa) ole kieltämättä mielipiteitä jakavista ruoanlaittotaidoistani, vaan yksinkertaisesti siitä, että uuni olisi kipeästi perusteellisen puhdistuksen tarpeessa. Sen pohjalle on joskus jonkun vähän ylikuohuilevan kulinaristisen ”taidonnäytteeni” valmistuksen yhteydessä lorahtanut jotain nyt jo pahasti hiileksi palanutta, tunnistamatonta ruoka-ainetta, joka uunia kuumentaessa erittää kiitettävän määrän savua. Ongelma on siinä, että tiedostan uunin likaisuuden sangen hyvin silloin, kun otan valmiin ruoan pois uunista, saan savupilven naamalleni ja palohälytin alkaa rääkyä, ja joko suoritan hypähteleviä tanssiliikkeitä hälyttimen alla lehteä leuhutellen tai kiipeän keittiöjakkaralle ja ruuvaan koko värkin väliaikaisesti irti katosta. Kuumaa uuniahan ei luonnollisestikaan voi pestä, joten puhdistusoperaatio lykkääntyy, ja puolen tunnin päästä, aterian nautittuani, olen jo autuaasti unohtanut niin koko episodin kuin uuninpesutarpeenkin. Seuraavan kerran asia pälkähtää päähäni vasta siinä vaiheessa, kun seuraavan kerran joudun jälleen suorittamaan savunhälvennysrituaalejani ujeltavan hälyttimen alla. Jolloin uuni on kuuma, eikä sitä voi pestä jne. Ikiliikkuja on keksitty!

Olen viime päivät kahlannut läpi 1700-luvun erotiikkaa: Fanny Hill, ilotytön muistelmat (John Cleland). Koska sen lukeminen oli jokseenkin puuduttavaa, rupesin huvikseni keräämään ylös sen kieltämättä rikasta sukupuolielinsanastoa. Koko kirjassa ei nimittäin kertaakaan puhuta naisen sen enempää kuin miehenkään sukupuolielimistä millään sellaisella sanalla jota esim. minä olisin ikinä käyttänyt.

Tässäpä kootut kiertoilmaukset (saatte arvata kumpi lista on miehistä, kumpi naisista, ei pitäis olla järin vaikeaa...):

-helvetillinen esine
-herkku
-houkutuskeskus
-kaikkein arvokkain kohta
-kolo
-kuningastie
-kätketty kaivos
-lehvistön ympäröimä pohjaontelo
-lovi ihossa
-naisellisen sulon hienoin ajateltavissa oleva tuote
-nautinnon käytävä
-nautinnon miellyttävin istuin
-nautinnon pesä
-nautintojen hekumallinen suu
-nautintojen keskus
-pieni taikakalu
-rakkauden pehmeä laboratorio
-rakkauden sisäinen aarrekammio
-ruusuhuulinen aukko
-se osa minusta jota äiti niin mielellään olisi tahtonut suojella kaikilta vaaroilta
-suomätäs
-untuvakumpu

-aallonmurtaja
-ase
-elävä norsunluu
-erikoinen epäjumala
-hallitsijajäsen
-hevonen
-ihana kanuuna
-kapinallinen kelmi
-kapula
-kiila
-komentosauva
-kone
-kuningasjäsen
-laite
-loistotyökalu
-mahti
-miehen nimilappu
-miehuuden lempikappale
-monitahoinen väline
-muurinmurtaja
-nautintojen ojentajalihas
-oikukas mestari
-paalu
-pistinsauva
-punapäinen mestari
-rakkauden nuoli
-rakkaudensauva
-ripa
-seiväs
-sokea suosikki
-sotakirves
-sotavoima
-taikasauva
-tiirikka
-vaahtoava komentajansauva
-valloittaja
-vihollinen
-vuokralainen

Kovin on miehiset elimet sotaisia ja jotenkin teknisiä verrattuna naisen nautinnollisen pehmeään mättääseen. Kyllä useammat noista oikeastaan sanana vaikka kyrvän tai pillun voittaa, mutta vähänkö sitä silti repeäisi, jos joku mies alkaisi puhua komentosauvasta, oikukkaasta mestarista tai sotakirveestä…

Varoitus: Tämä blogimerkintä sisältää kirosanoja ja alatyylisiä ilmauksia, jotka voivat järkyttää herkimpiä lukijoita.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt tekstin mukasensurointia kirosanojen suhteen. Siis tarkoitan nyt näitä tähtimerkeillä pilattuja kirosanoja: v***u, p**kele, p*ska jne. Munatonta touhua! Jos kerran on tarve paukauttaa alatyylinen ilmaisu, niin eikö sitä voi sitten tehdä ihan rehellisesti ilman tekopyhää häveliäisyyttä, tai sitten jättää koko rumienpuhuminen väliin. Kun kaikki kuitenkin tietävät, että se koristeltukin v***u on vittu, eikä esimerkiksi vattu.

Eikä täällä bannia saa, vaikka kiroilisi. Katsokaa vaikka: vittu, paska, kusi, saatana, kyrpä, sikapersepaviaani!

Mikä näitä tv-sarjoja vaivaa? Mikä näitä tv-sarjoja vaivaa? Mikä näitä tv-sarjoja vaivaa?

Luin eilen päivän ohjelmatietoja ja repesin: ”Legendaariset juustot. Kahdeksanosainen sarja maailman parhaista juustoista”. Jätin väliin, joten en voi uskottavasti edes haukkua tuota sarjaa, mutta silti; kahdeksan osaa meijerituotteista kuulostaisi paljolta, vaikka mukana olisi jäätelöt ja viilitkin…

No siinä on edes eri juusto joka kerta, toisin kuin ”Rekkakuskit jäällä” -sarjassa. Kuulostaa yhtä kiinnostavalta kuin ”Edamit juustoaltaassa”…Ymmärtäisin kyllä jos aiheesta tehtäisiin yksi, maksimissaan tunnin mittainen dokumentti, mutta kuka kumma jaksaa katsella autoleikkikaudelle jämähtäneitä äijiä kokonaisen sarjan verran? Myönnän etten itse päässyt edes yhtä jaksoa loppuun, mutta ainakin siitä katsomastani kiduttavasta kahdestakymmenestä minuutista uupuivat niin vauhti kuin vaaralliset tilanteetkin. Jakson herkullisinta antia taisi olla, kun yksi juntti rekkakuski haistatteli pomolleen puhelimessa, koska hänen autonsa lämmitin oli rikki. Jipii!

Ja tiistaina on taas tulossa yksi 4-D läskidokkareista, joissa juuri mikään muu ei vaihdu kuin sen neljäsataakiloisen reppanan nimi. Kaikki ne on vaarassa kuolla ylipainoonsa. Kaikilla niillä on ihottumaa ihramakkaroiden välissä. Kaikki ne joudutaan punnitsemaan tavaravaa’alla. Montako kertaa saman dokkarin oikein voi tehdä uudestaan?

Minulla on ohjelmaidea: tehkööt 4D-dokumentin niistä ihmisistä jotka nukahtavat jatkuvasti telkkarinsa ääreen paskojen sarjojen takia… Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Luvassa tuhinaa, poskelle valuva kuolavana ja satunnaista piereskelyä.

Miten paljon epäonnea voi mahtua kymmeneen minuuttiin. Minäpä kerron…

Olin menossa kuntosalille ja päätin matkalla nostaa vähän käteistä pankkiautomaatista. Ei pitäisi olla erityisen vaikeaa, eihän? No automaatti kuitenkin päätti toisin. Kun sen tuli aika palauttaa korttini minulle se vain vilautti sitä vähän härnäävästi huuliensa välistä, juuri niin raivostuttavasti millin kymmenesosan verran liikaa suun sisäpuolella ettei siitä saanut otetta. Piipitti vielä vittumaisesti ja kehotti ottamaan kortin, ja kun en kyennyt tottelemaan nielaisi sen ja ilmoitti ettei anna sitten sitä rahaakaan.

Soitin saman tien automaatin kylkeen läntättyyn ”palvelu”numeroon ja sain kuulla tosi kylmäkiskoiselta naishenkilöltä, että saisin noutaa korttini pankkikonttoristani aikaisintaan torstaina tai perjantaina. Pikatoimituksena onnistuisi kuulemma jo tiistaiksi, mutta tämä erikoispalvelu maksaisi minulle kolmekymmentäyksi euroa. No, en helvetti maksa siitä, että palauttavat heidän laitevikansa vuoksi menetetyn korttini. Kaiken muun keljuuden lisäksi pankissa käynti on minulle vielä äärimmäisen hankalaa, sillä konttori on auki vain silloin, kun itse olen töissä – melkein viidentoista kilometrin päässä siitä.

Kun kysyin, että kai te nyt suljette tämän automaatin, ennen kuin se syö, sulattaa ja paskantaa muidenkin ihmisten kortit, kehtasi täti vielä sanoa, että heidän järjestelmässään lukee vain, ettei korttia otettu, joten tilannetta pitää vielä seurata. No vittu, kai minä olisin sen kortin ottanut, jos olisi sattunut olemaan pinsetit mukana…

No, sitten kun yritin soittaa kuntosalikaverilleni kysyäkseni hänen halukkuuttaan maksaa minunkin salikäyntini, sillä kukkarossani oli (ja on) käteistä tasan 75 senttiä, alkoi puhelinkin temppuilla. Kahden minuutin mittaisen puhelun aikana se ehti katkaista yhteyden kolme kertaa. Siis lähetänkö minä tietämättäni jotain elektromagneettisia pulsseja vai?

Saliseura oli myöntyväinen maksujärjestelyihin, joten siirryin takaisin autoon ja lähdin ajamaan. Mietin, että mitä kaikkea jääkaapissa on ja millähän ihmeellä pärjään perjantaille asti ilman korttia ja käteistä. Juuri silloin syttyi auton polttoainevalo…

Herätyskello sivaltaa korville.
Sarastus sohaisee silmään terävällä kynnellä.
Matto koettaa kampata.

Lattia on selvästikin jäässä.
Sukka ryöminyt pakoon sängyn alle.
Kissa oksentanut kynnykselle.

Peilikuva läimäyttää avokämmenellä poskelle.
Hana sylkee päälle.
Hammasharjakin näyttää jotenkin hyökkäävältä.

Olenko vainoharhainen vai onko tämä aamu jotenkin vihamielinen?

Leivoin viikonloppuna pullaa, siivosin, kävin kuntosalilla ja jopa porasin kattoon sen yhden koukun, joka on odottanut kiinnittämistään erosta lähtien. Hetken tunsin itseni varsin tehokkaaksi ja päteväksi naiseksi, sellaiseksi jolla on elämä hallinnassa ja kaikki langat tukevasti käsissään. Tietenkin se oli illuusiota. Salin jälkeen menin nälissäni tonkimaan jääkaappia ja löysin yllätyksekseni rasiallisen graavilohta. Sisältö näytti rasian läpikin epämääräisen harmaalta ja voin vaikka vannoa, että se murisi minulle varoittavasti. Niin. Arvasitte aivan oikein, se oli ollut siellä joulusta asti. Koska minulla ei ole miestä jota lahjoa aukaisemaan, tyhjentämään ja puhdistamaan rasia mahdollisimman kaukana minusta, eikä oma rohkeuteni riittänyt edes sen avaamiseen, jouduin heittämään kalanjäänteet pois rasioineen päivineen.

Tässä ei ole mitään uutta. Löydän silloin tällöin jääkaapistani kaikkea epämääräistä roinaa, veteliä kurkkuja jotka pysyvät kasassa pelkän muovikuorensa avulla, tuuheaturkkista hilloa jne. Aloin kuitenkin miettiä miten vaikea olisi asua, tai edes seurustella sellaisen miehen kanssa joka olisi oleellisesti kodinhoidollisesti kätevämpi tai pedantimpi kuin minä. Kai sitä alussa voisi nauttiakin siitä, kun joku toinen touhottaisi imurin kanssa pölykoirajahdissa, mutta miten epäkelvoksi naiseksi sitä itsensä tuntisi, jos mies olisikin se, joka nalkuttaa hiuksistani lavuaarin pohjalla? Ja vaikkei nalkuttaisikaan, niin miten muka voisin keskittyä lempiharrastukseeni laiskotteluun, toisen silittäessä lakanoita? Alkaisiko sitä toimia itselleen epätyypillisellä tavalla? Viedä sukkansa suoraan pyykkikoriin, vaikka menettäisikin siten kohokohdan illan elokuvasta. Pyyhkiä pölyjä velvollisuudentuntoisesti silloin kun tekisi mieli vain lukea kirjaa. Tai entä jos itse haluaisi naida, mutta toinen haluaisi tiskata tiskit ensin?

Ja luultavasti jossain vaiheessa sitä siistimpää osapuolta alkaisi kuitenkin ärsyttää. Jos alussa olisikin vain ihanan boheemia se, että riisuessa heittelen vaatteitani sinne tänne, niin ensi-ihastuksen haihduttua se huomaisikin enää vain sen, että olen taas tehnyt kahvimukillani ärsyttäviä renkaita tietokonepöytään.

Toisaalta, ei mies minua sotkuisempikaan saa olla. Ainakaan paljon. Yksikin minunlaiseni saa järjestettyä siivouspäiville ihan tarpeeksi tekemistä. Kyllin siistin ja liian sotkuisen välinen tasapaino on kodissani jo muutenkin horjuva. Enkä missään nimessä halua ottaa sitä riskiä, että muutun nalkuttavaksi akaksi. Minun ärsytyskynnykseni on melkoisen korkea, mutta kyllä sillekin kipuamaan pystyy, jos oikein yrittää. Kestän kyllä hyvin olohuoneen pöydällä yön yli lojuvat banaaninkuoret, mutta grillikanan tähteet sohvan takana ovat liikaa. Likaiset sukat lattialla eivät juuri häiritse, mutta pöydällä en niitä kestä. Ainakaan PMS:n aikaan.

Eli tilauksessa olisi mies, joka on perussiisti, muttei mikään siivousfanaatikko. Oikeastaan riittää, ettet säikähdä jääkaapista kuuluvaa meteliä. Joku tunnistamattomaksi muuttunut ruoka-aine siellä vain huutelee sinua hoitamaan ongelman Anastasian puolesta.

Poikamiesten pedit ovat vaarallisia. Enkä nyt tarkoita sukupuolitauteja. En maineen menettämistä. Enkä edes sitä, että itse jää ilman. Puhun nyt poikamieslakanoista ja niihin liittyvistä suurista riskeistä.

Yövyin miespuolisen henkilön (sanoisin kaverin, mutta ette te sitä kuitenkaan uskoisi) luona, ja luonnollisestikin tulin olleeksi lähikontaktissa hänen lakanoidensa kanssa. Herätessä ylähuuleni tuntui jotenkin hassulta. Ylitäyteläiseltä. Törröttävältä. Kummaa, sillä takana ei muistaakseni ollut intohimoista suutelua kiihkeine imaisuine saati näykkäilyineen.

Vessan peiliin katsoessa teki mieli itkeä. Jos sitä ei muutenkaan aamun raa’assa valossa, muutaman hassun yöunitunnin jälkeen, meikittä, tukka pörrössä ja tyynyliinaryttyjä poskessaan näytä ihan (*kolkkoa naurua*) yhtä hehkeältä kuin illalla, niin tämä oli jo aivan liikaa: silmät olivat muurautuneet melkein umpeen ja huulet turvoksissa kuin kaksi kumivenettä. Eikä suinkaan sillä viehättävällä tavalla kuin Angelina Joliella, vaan kuin jonkun pahasti epäonnistuneen kauneuskirurgisen operaation jäljiltä. Jotain tuohon suuntaan: http://i114.photobucket.com/albums/n271/stirringconclusion/o519.jpg

Kyseessä ei ollut valtaisan pölypunkkipopulaation invaasio. Eikä syynä ollut myöskään herkän hipiäni reagointi liian kauan vaihtamatta olleisiin petivaatteisiin. Ehei, lakanat olivat käytössä ihka ensimmäistä kertaa (ihmettelinkin miten ne olivat niin sileät…), ja minä sain allergisen reaktion tärkistä, tai mistä lie viimeistelykäsittelymyrkystä, jonka suurin osa naisista, tai naisen tavoille kouluttamista miehistä, olisi ilman muuta tajunnut pestä pois ennen käyttöönottoa.

No, tein mitä jokainen turhamainen nainen siinä tilanteessa tekisi. Pakenin kotiin antihistamiinieni luo ensimmäisellä mahdollisella bussilla. Takapenkissä.