Viime lauantaina Helsingissä järjestettiin Rappiotaiteen festivaalit vanhassa Astoria-teatterissa Iso-Roballa. Se oli suurenmoinen tilaisuus. Siellä olivat kaikki. Esimerkiksi Irma Optimisti.
Kun Perussuomalaisten toiminta joskus kymmenen vuoden kuluttua on päättynyt omaan sekavuuteensa, avuttomuuteensa ja mahdottomuuteensa - sen jälkeen kun muutamat sen nimimiehet ovat onnistuneet vaurastumaan - ja puolueen historiikki kirjoitetaan otsikolla Perussuomalaisten nousu ja tuho, siinä toivottavasti muistetaan mainita, että Perussuomalaisten suurin saavutus oli Rappiotaiteen festivaalit 2011.
Niitä ei olisi kenellekään tullut edes mieleen järjestää ilman Parussuomalaisten taideohjelmaa.
Tarvittiin ensin jotain niin karmeaa kuin Perussuomalaisten taideohjelma. Sen jälkeen Nuoren Voiman Liitto pystyi muutamassa viikossa kokoamaan noin sata suomalaista eri alojen taiteilijaa esittämään omia mitä erilaisimpia töitään. Suuren salin näyttämöllä esiintyjät vaihtuivat kuuden minuutin välein. Alasalissa näytettiin harvemmin nähtyjä suomalaisten tekijöiden filmejä.
Rappiotaiteen festivaaleilla oli kuin vanhan ajan kyläjuhlien tunnelma. Kylänväki saapuu katsomaan monenmoista ohjelmaa. Tässä tapauksessa vain sattui olemaan niin, että se kylä oli Helsingin ydin.
Sen kylän tunnuksena on avoin demokraattinen maailma. Sitä kylää eivät perussuomalaiset pysty valloittamaan. Se kylä pitää.