Me helsinkiläiset emme pidä oikein minään juttuna sitä, että me olemme helsinkiläisiä. Meillä ei ole kotipaikkaidentiteettiä eikä kotipaikkaylpeyttä. Me emme ammenna mitään helsinkiläisyydestä. Me olemme epähelsinkiläisiä.
Toisin on monissa muissa kaupungeissa. New York, Berliini, Barcelona, Madrid, Pariisi, Liverpool, Manchester... Näissä kaupungeissa ihmiset ovat ylpeitä kotikaupungistaan. He ovat hyvin voimakkaasti esim. liverpoolilaisia. He arvostavat kotikaupunkinsa perinteitä.
Helsinkiläisen on jopa vaikeaa pystyä kertomaan kotikaupungistaan ulkomaalaisille. Ei tiedä oikein mitä mainitsisi. Mitä hyvää täällä taas onkaan...
Ja kuitenkin Helsinki on suurenmoinen kaupunki. Sen on erityisesti huomannut taas kesällä.
Helsinki on merikaupunki, mutta meren läsnäoloa ei lainkaan hyödynnetä matkailumainonnassa, eikä helsinkiläisille itselleenkään painoteta meren läheisyyttä.
Niinpä helsinkiläiset ovat lakanneet lähes kokonaan käymästä Helsingin edustan suurenmoisissa saarissa. Ne saaret ovat paratiiseja, joista helsinkiläiset eivät piittaa.
Pihlajasaaren kävijämäärät ovat laskeneet. Eräs Tehtaankadulla asuva nainen kertoi käyneensä heinä-elokuun vaihteessa jonakin perjantai-iltapäivänä uimassa Uunisaaressa, siis muutaman kymmenen metrin päässä Kaivopuiston rannasta, ja hän oli ollut Uunisaaren uimarannan ainut käyttäjä. "Minulla oli henkilökohtainen uimavalvoja", hän naurahti.
Mustikkamaa, joka on todella viehättävä saari ja jossa olen nuoresta pojasta alkaen viettänyt kesäisin aikaani, on muuttunut hyvin kansainväliseksi paikaksi. Se on maahanmuuttajien kansoittama. He ymmärtävät paikan arvon ja nauttivat siellä perhekunnittain slow food aterioitaan.
Meren rannalle rakennettavat uudet lähiöt pyritään tekemään niin, että niiden asukkaat suojataan mereltä. (!!!)
Joo, emmä jatka tätä pidempään. Totean vain, että tässä on jotain pahasti mätää.