Elämän elämät

Ehkä kirjoitin tästä joskus ennenkin, en muista.

Toisinaan, usein, tuntuu kuin yhden elämän sisällä olisi monta lyhyempää elämää. Siltä se näyttää ainakin, kun omaa elämäänsä miettii taaksepäin. Ajat pari, muutama vuosi sitten, silloiset ajatukseni ja tunteeni, tilanne jossa elin - se tuntuu paitsi kaukaiselta, myös jollain tapaa hyvin toisenlaiselta. Kuin se olisin ollut minä, enkä sittenkään. Ja sitten taas siihen rinnastettuna, kun mietin vielä varhaisempia aikoja, tuntuvat nekin taas kuin eri elämältä. Karkeasti voisin sanoa eläneeni neljää elämää: lapsuutta, syömishäiriön hallitsemaa teini-ikää, vuosia ensimmäisessä ja ainoassa pitkässä parisuhteessani, sekä nyt tätä nykyistä elämääni. Teoriassa voisin erottaa omaksi elämäkseen myös ajan eron jälkeen, mutta lopulta kuitenkaan nämä elämät eivät jakaudu pelkkien tapahtumien ja vaiheiden, vaan myös tunteiden mukaan. Tunnen olevani täsmälleen sama ihminen kuin ex-kihlatustani erottuani ja tunnen eläväni yhä samaa elämää kuin niihin aikoihin. Mutta kuinka kauan?

Tämä herättää ajatuksia itsensä tuntemisesta sekä siitä, kuka minä olen. Ihminen kai koko elämänsä ajan (sen pitkän, joka muodostuu yhteenpunotuista lyhyemmistä elämistä) tutustuu itseensä, kasvaa ja jollain tapaa muuttaa muotoaan. Silti uskon, että on olemassa jokin ydin, joka kursiuduttuaan kokoon ei enää hajoa osiin. Jokin osa, joka pysyy, vaikka sen ulkokerrokset muuttuisivatkin. Ja uskon, että viimeisten kahden vuoden aikana oma ytimeni on tullut eheäksi. Olen tullut jotenkin varmemmaksi siitä, kuka olen. Olen tutustunut tunteisiini, haluihini, perimmäisiinkin ajatuksiini, kiirehtimättä, yksin, ajan kanssa. Varmasti uusia elämän sisäisiä elämiä tulee vielä alkamaan, mutta rotko niiden välillä tuskin tulee enää kasvamaan niin suureksi, että toiselta reunalta on vaikea nähdä toiselle. Uskon tulevaisuudessa voivani katsoa taakse jääviä elämiäni ja todeta, todella sanomaani uskoen: "Tuo ihminen olen minä. Nuo olivat minun ajatuksiani".