Keskustelun satoa

Olipa puhelu. Juteltiin ensin niitä näitä, kaikenlaista yleistä. Varsinainen aihe kuitenkin vaani koko ajan taustalla; sen suorastaan kuuli ja tunsi. Kun oltiin löpisty aikamme töistä, pääsykokeista, kesästä ja matkoista, eksä sai kysyttyä että mäkö nyt seurustelen sen ihmisen kanssa josta kerroin. No joo, mitäpä siihen muutakaan voi vastata. Siitä eteenpäin keskustelu soljui tässä uudessa suhteessani, meidän vanhassa suhteessamme, erossamme, eksän surussa ja niin edelleen. Kyllä se itki melko paljonkin mutta se nyt oli odotettavissa. Siitä olin yllättynyt että se kaikesta huolimatta kuitenkin suhtautui enimmäkseen fiksusti ja kypsästi tähän uuteen juttuuni. Ainoa vähän turhauttava kysymys oli se tyypillinen: "Mitä siinä on parempaa kuin mussa?"

Tarkoitan vain että odotin ehkä hiukan erilaista käytöstä. Kun aikaisemmin on tullut puheeksi uudet suhteet ja vaikka jo pelkästään se, että mulla on ollut jotain pientä juttua jonkun kanssa, on reagointi ollut hiukan toisenlaista. Eksä on muun muassa syyttänyt mua kevytkenkäisyydestä ja siitä, etten häntä koskaan rakastanutkaan kun niin pian olen voinut olla ihastunut toiseen ihmiseen. Olen myös saanut kuulla ettei kukaan koskaan ikinä tule rakastamaan ja arvostamaan mua niin paljon kuin hän. Ja ettei kukaan milloinkaan voi kohdella mua yhtä hyvin kuin hän. Mutta tosiaan, yllätyksekseni en nyt joutunutkaan kuulemaan mitään tällaista. Eksä ei suhtautunut tähän uuteen ihmiseen ollenkaan vihamielisesti eikä edes katkerasti. Voitto se on sekin, ja jopa aika iso sellainen.

Sen sijaan sain kyllä kuulla sitä, miten hän ei koskaan tule pääsemään edesmenneen suhteemme yli, miten hän ei ikinä tule olemaan kenenkään kanssa niin onnellinen kuin mitä mun kanssani oli, ja miten mä olin hänelle Se Oikea. Tuota kaikkea olen kuullut niin miljoona kertaa ja yrittänyt myös väittää vastaan - tuloksetta - että en nyt ihan hirveästi jaksanut edes yrittää sellaista. Sitä kyllä kysyin, että jos mä muka olin tälle ihmiselle Se Oikea, niin miksi me sitten erottiin? No kuulemma siksi ettei hän ollut mulle sitä. Siihen totesin vaan että ensinnäkään mä en usko että mitään Sitä Oikeaa on olemassakaan (tai ainakin niitä on enemmän kuin yksi kappale), ja jos olisikin, niin en voi käsittää että mikään Jumala tai kohtalo olisi niin kieroutunut että määräisi ristiin noita oikeita. Siis että ihminen, jolle joku on Se Oikea, ei olisi sitä sille tyypille itselleen.

Ensin eksä sanoi että vaikka on tähän mennessä ehkä elätellyt mun suhteeni jotain pieniä toiveita vielä, niin nyt kyllä se viimeinenkin toiveikkuus kuoli. Heti perään hän kyllä sitten myönsi yhä vieläkin toivovansa - ihan vähän kuulemma. Ja kysyi että eikö ole yhtään mahdollista että mä esimerkiksi joskus viiden vuoden päästä haluaisinkin olla hänen kanssaan. Jouduin tietysti vastaamaan että ei ole. Me ollaan oltu yhdessä, se suhde paloi loppuun, mun puoleltani rakkaus kuoli. Miten siis voisin joskus tulevaisuudessa haluta häntä kun en halua nytkään? Tuntuihan se ehkä vähän kovalta ja tylyltä sanoa että mitään mahdollisuutta ei todellakaan ole, mutta kun en mä halua antaa sille ihmiselle pienintäkään toivoa. Ja kun mä tiedän että se lopulta on hyväksi sille itselleenkin.

Ihan viimeiseksi eksä itkua nieleskellen totesi toivovansa mulle kaikkea hyvää ja toivovansa myös että tulen onnelliseksi tämän uuden ihmisen kanssa (toki hän lisäsi että mieluusti olisi itse ollut se ihminen):
"Mä toivon että se on sulle hyvä ja että se on sun arvoisesi."
Kyllä mä luulen että se on.