Koiranulkoiluttaja pelastaa

Ajattelin nyt hiukan tervehtyneenä mennä pienelle kävelylenkille, sillä sairastaminen lukitsi liikaa sisätiloihin. Ja muutenkin on kroppa alkanut käydä ylikierroksilla liikkumattomuuden vuoksi. No, se lenkki paisui sitten puolentoista tunnin rivakaksi talsimiseksi - kotiuduin vasta äskettäin. Mutta kyllä teki hyvää; tätä olotilaa olen kaivannut. Ehkäpä jo huomenna voisi mennä vetämään pienen juoksulenkin, siis oikeasti ihan pienen. En viitsi hommata mitään karmivaa jälkitautia taikka sydänlihastulehdusta, mutta pieni juoksentelu tekisi kyllä terää ja totuttaisi kehoa taas ensi viikolla alkavaan normiliikkumiseen.

Tuolla hiihdellessä alkoi jo huvittaa oma epäluuloisuuteni ja sen lievittämiskeinot. Luonnollisesti pimeillä varjokujilla oli vähän pelokas fiilis, ja ilahduin heti kun näin auton: "Tuolla menee auto! Nyt mulle ei voi käydä mitään." Aivan kuin se autoilija edes huomaisi mikäli joku hyökkäisi kimppuuni. :) Ja muutenkin luottamus juuri autolla liikkuviin on hiukan kummallista; aivan kuin sillä autoilijalla ei voisi olla pahat mielessä siinä missä kellä tahansa muullakin. Sama pätee koiranulkoiluttajiin. Sellaisen nähdessään väkisinkin ajattelee olevansa turvallisella maaperällä. Koiranulkoiluttajahan suojelee kaikelta pahalta eikä ainakaan itse voi olla mikään pahis! Dublinissakin iltamyöhään pimeän puiston läpi loikkiessani olin valtavan huojentunut havaitessani koiranulkoiluttajan: "Turvassa!" Ja vielä jälkeenpäin jonkun kauhistellessa yksinäistä liikkumistani vieraan kaupungin epämääräisillä oikoreiteillä toppuuttelin: "Mutta siellä meni joku koiran kanssa." Siitäpä keskustelukumppani rauhoittui: "Aa, no SITTEN."
...Missä logiikka?

Nooh, selvisin lenkistä kuitenkin hengissä, kiitos autoilijoiden ja koiranulkoiluttajien. ;)