Kuin koti, muttei sittenkään

Oli muuten sinänsä ihan jännä kokemus käydä yöllä siellä missä kävin. Se oli ensimmäinen kerta, ja kyllähän siinä muutamat ennakkoluulot karisivat. Olin kai joidenkin elokuvien ja kirjojen pohjalta kuvitellut että sellaiset paikat olisivat kovin karuja, laitosmaisia ja luotaantyöntäviä. Sen sijaan astuinkin sisälle, jos en nyt ihan kotiin, niin kodikkaaseen ilmapiiriin kuitenkin.

Mukana oli sattumalta kynä ja pala paperia joten kirjoitin ylös havaintojani siitä paikasta:

"Aulassa voisi kuvitella olevansa normaalin kerrostalon rappukäytävässä; leveät portaikot, puiset kaiteet. Valkoinen ovi osastolle, siitä mennään. Kynnyksen yli päästyäni katson ympärilleni: Värikästä. Sinistä, vaaleanpunaista, vihreää, keltaista, ruskeaa. Värit riitelevät keskenään mutta samalla jollakin oudolla tavalla sopivat yhteen.

Ikkunat ovat suuret, paljon pieniä ruutuja ja puuta. Verhot ovat pitkät, jäykät ja levolliset. Ne näyttävät siltä kuin pysyisivät aina sileinä. Viherkasveja on paljon ja ne ovat suuria. Kuin viidakko. Nurkassa on rykelmä nojatuoleja pyöreän pöydän ympärillä. Niiden oikealla puolella seisoo jykevästi kolme suorakulmaista pöytää, yksi iso ja kaksi pienempää. Pöydillä on vielä pääsiäiskoristeita: rairuohoa, pupuja ja tipuja. Nekin sopivat tänne.

Pöytien takana on kirjahylly täynnä lehtiä, jo reilusti vanhentuneita. Mutta onko päivämäärillä väliä täällä?
Ja tupakkakoppi, onko sen viihtyisämpää nähty? Paljon lasia ja puuta. Sinne tekisi mieli mennä, ihan vain istumaan.

Yhdellä pöydistä, sillä suurimmalla, on kirja: Minea Walters - Ristiaallokko. Välissä on sanomalehdestä repäisty kirjanmerkki, jollakulla on lukeminen kesken. Jotain sairaalamaistakin: muovikannussa hailakan keltaista mehua, ja vieressä pino pahvimukeja. Se rikkoo idyllin."

Sellaista. Lähdenkin tästä käymään siellä.