Minne katosi päivät?

En tiedä. John tuli tänne juhannuksen jälkeisenä maanantaina, ja nyt on kohta elokuun puoliväli. Hän lähtee lauantaina, oltuaan täällä melkein kaksi kuukautta. Aika on mennyt todella nopeasti, kuten kesällä yleensäkin, mutta nyt vielä nopeammin. On tapahtunut niin paljon, eikä kuitenkaan niinkään paljon mitään näkyvää. Mutta sisäisesti, tunnetasolla on tapahtunut paljon.

Olen alkanut välittää jostakusta paljon, pelottavan paljon. Voisin kutsua sitä jopa rakastamiseksi, ja itse asiassa kutsunkin. Sanokaa vain, ettei muutamassa kuukaudessa voi rakastaa, mutta näen, että rakkautta on monentasoista. Omalla tasollani rakastan tätä miestä. Ja tiedän, että omalla tasollaan hän rakastaa minua. Mitä sitten, jos en vielä tunne häntä niin hyvin kuin voisin, ja mitä sitten, ettei yhteistä aikaa ole kertynyt vielä kovinkaan paljon. Vietettyäni nämä pari kuukautta päivästä toiseen hänen kanssaan satun vain tietämään, että tässä on kyse jostain muusta kuin on aiemmin ollut muiden ihmisten kanssa. Puhuisin jonkinlaisesta yhteydestä jossei se kuulostaisi vähän typerältä. Kuitenkin tunnen, että sellainen on ja tiedän meissä olevan jotain syvemmän tason samankaltaisuutta kuin mitä tavallisesti löydän muista ihmisistä. Se on vaikea selittää. Mutta se on ollut olemassa alusta asti, heti siitä hetkestä kun hänet ensimmäistä kertaa tapasin.

Rakkaus ensisilmäyksellä on liian voimakas termi, mutta jotain erilaista siinä oli heti ensihetkestä lähtien. Me olemme puhuneet siitä paljon, sillä tunsimme molemmat samoin. En ikinä, ikinä ole tuntenut niin jonkun kanssa heti enkä ikinä, ikinä ole tuntenut mitä tunsin kun Corkista huhtikuussa lähdin. Se tyhjyys ja eksymisen tunne oli jotain toisenlaista. En koskaan tule unohtamaan miten itkin bussissa Dubliniin, miten kuljin yksin öisen Dublinin pimeillä kaduilla ja miten ahdisti, kun lopulta seisoin lentokenttäterminaalissa odottamassa lentoa Suomeen. Se kaikki vain muutaman päivän jälkeen. Enkä unohda, miltä tuntui heti sinä ensimmäisenä kahdenkeskeisenä iltana Corkin nuhruisessa hostellihuoneessa, kun maattiin samaan kapeaan sänkyyn ahtautuneina puhumatta mutta levollisina. Rikoin hiljaisuuden sanomalla, että tuntuu kuin olisin turvassa, kotona, ja se todella tuntui siltä. Vaikken siinä vaiheessa tiennyt koko ihmisestä juuri mitään.

Monta kertaa olemme Johnin kanssa palanneet noihin hetkiin. Se oli jotain, mitä kumpikaan ei ymmärrä. Vielä erikoislaatuisempaa siitä tekee se seikka, että todella kumpikin tunnettiin aivan samoin. En varmaan ikinä ole halunnut mitään niin paljon kuin halusin nähdä hänet uudelleen niiden parin humalaisen illan jälkeen. Ja kun näkemisen hetki sitten läheni, olin aivan tajuttoman hermostunut. Samoin oli John. Mutta kun olimme yhdessä, kaikki se helpotti. Muistan, miten John sanoi joskus kolmelta yöllä siellä hostellissa, ettei halua nukahtaa koska se on kuin tuhlaisi yhteistä aikaa. Kuin hän olisi sanonut ääneen sen mitä ajattelin.

Olemme monesti myös puhuneet siitä, miten monta jos-sanaa tähän kaikkeen sisältyi. Tiedän että aina sisältyy, sillä sellaista elämä on, mutta nyt niitä oli vielä enemmän. Mitä jos Corkissa asuva tuttuni ei olisi kysynyt tietä Johnin kaverilta Brianilta? Mitä jos John ei olisi sanonut Brianille mitä sanoi allekirjoittanutta koskien, tai mitä jos Brian ei olisi maininnut sitä minulle? Mitä jos en olisi saanut Johnin numeroa viime hetkellä? (Me idiootit kun emme tajunneet vaihtaa niitä sinä yhtenä aamuna, koska ei löydetty paperia ja kynää. Ei siis krapulassa tajuttu, että 2000-luvulla numeron voi laittaa kännykkäänkin. Ja sitten Johnin piti juosta töihin.) Mitä jos olisin lähtenyt Suomeen silloin kuin piti lähteä? Mitä jos...

Niin erityislaatuista alusta asti. Ja yhä. Meillä on ollut riitoja, typeriä ja vähemmän typeriä, mutta kuten sanoin kerran, kun asiat ovat hyvin - ja useimmiten ne ovat - ne ovat täydellisesti. Kaipasin miestä, jolta saan vähän vastusta. Nyt saan. Ja kaipasin tätä mieletöntä intohimoa. Nyt sitä on, hyvässä ja pahassa, useimmiten kuitenkin hyvässä. Joskus se mies ärsyttää, jopa raivostuttaa, mutta mitään en vaihtaisi. Halusin tunteita, kuohuntaa ja räiskyntää, verbaalista vastarintaa ja kiihkeää sovinnontekoa. Minulla on se kaikki nyt.

En sano, että John on se oikea, elämäni rakkaus ja ihminen, jonka kanssa tulen olemaan aina. Kukaanhan ei voi tietää tulevaa. Mutta sanon, että juuri tällä hetkellä se on kaikki mitä haluan. Joka tavalla.

Kun se neljän päivän päästä on poissa, tulen tuntemaan oloni hyvin oudoksi.