No joo

Vappupäivällinen oli ja meni, kuten myös veljeni. Paljon tekisi mieli kirjoittaa siitäkin aiheesta taas mutta ehkä annan olla nyt. Ne on kuitenkin aika henkilökohtaisia juttuja. No sanotaan sen verran että ihan hyvin kaikki meni, ja silti oon jotenkin pettynyt. Kai odotin liikaa, jotain. Kai odotin että toisessa ympäristössä S olisikin taas kuin ennenkin. Tyhmää tietysti.

Mutta muutama viestikin voi jo saada - jos nyt ei ihmeitä aikaan - niin ainakin olon kohenemaan. Tuo ihminen jaksaa paljon enemmän kuin odottaisinkaan ja osaa vieläpä paitsi kuunnella, myös sanoa helpottavia asioita. Kliseistä, mutta siten tunnen olevani jollain tapaa vahvempi. Ja parin viikon päästä tiedän voivani vielä paremmin koska silloin tapahtuu jotain konkreettista.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että lopulta ei voi tehdä muuta kuin ottaa asiat vastaan sellaisinaan, hyväksyä ne ja jatkaa eteenpäin. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan kun siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. Toimintakyvyn lamauttava murehtiminen, jossittelu, menneiden haikailu on lopulta turhaa. Itkeminen ei toki kuulu samaan kategoriaan. Sillä kun on usein puhdistava vaikutus.