Pieni merkintä josta tulikin suuri

Ahdistus teki tuloaan aamusta lähtien muttei onneksi saanut kunnollista otetta. Liikunta auttaa aina, ja nytkin 8 kilsan lenkki teki tehtävänsä - pää tyhjentyi. Mä olen viime aikoina ihan hirveästi miettinyt menneitä, ehkä siksi, etten koskaan aiemmin ole niitä kunnolla käynyt läpi. Vaikka mä olen toisaalta aika avoin ihminen, niin on mussa vahvana se toinenkin puoli; osaan pelottavan hyvin sulkea asioita pois mielestäni. Paha vaan ettei se koskaan ole kuin väliaikaista, ne asiat kun alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla läpi. Ja oikeastaan on parempi päästää ne ennemmin jos vain voi ja pystyy. Sitä mä ehkä yritän nyt.

Mä olen tehnyt pahoja asioita joita en ehkä koskaan anna itselleni anteeksi, mutta nyt musta alkaa tuntua että pystyn jo sentään ajattelemaan niitä. Tähän mennessä ne on olleet enemmänkin vain tunnetasolla, ajatuksiin olen niitä päästänyt vain harvoin. Kai on ollut helpompi elää kun ei ole "tarvinnut" tuntea itseään niin huonoksi ihmiseksi. Nyt taas tuntuu siltä että elämä onnistuu vaikka niin tuntisinkin, eikä se tunne ehkä ole enää niin kokonaisvaltainen. Siis että nykyisin voin jo jotenkin ajatella tehneeni virheitä - todella pahoja sellaisia - mutta virheitä kuitenkin. Eikä ne silti tee musta kokonaisuudessaan huonoa ihmistä. Ei kai.

Musta vähän tuntuu että tämän tajuamisessa on auttanut myös se, että eräs ihminen ei enää juurikaan ole ollut läsnä elämässäni. Toki hän on juuri se, jota kohtaan aikoinani tein väärin, mutta vaikka mä tiedän että loukkasin sitä ihmistä ihan järkyttävän paljon ja osittain ehkä vein häneltä jotain olennaista, niin en mä näkisi että hänkään lopulta toimi oikein mua kohtaan. Kun mä olen sitä mieltä, että vaikka joku tekisi miten isoja virheitä tahansa, niin ei se toinen osapuoli silti voi käyttäytyä ihan mielivaltaisesti. Ei se saisi halveksia toisen ihmisyyttä, ei yrittää viedä itsekunnioituksen viimeisiäkin rippeitä, ei lyödä lyötyä. Toki kai siinäkin harkintakyky voi pettää, mutta silti, ei sen vain kuuluisi mennä niin.

Kai mä koitan sanoa, että on tehnyt hyvää miettiä näitä yksin ja tavallaan tehdä sovinto itseni kanssa. No ei, nyt liioittelin, en mä vielä sovintoa ole saanut aikaiseksi. Mutta mä jo hyväksyn itseni tietyistä asioista huolimatta. Vaikkei se kyseinen ihminen elämästäni lähtenytkään niiden juttujen vuoksi, niin mä olen onnellinen että siinä ihmissuhteessa kuitenkin kävi niin kuin kävi. Koska mä olen melko varma, että lopulta se suhde olisi rikkonut meitä enemmän kuin tehnyt ehjiksi.

Joo, ja ei toi ole ainoa asia mitä mä olen ajatellut. Kaikki menneiden vuosien ongelmat - ihan henkilökohtaisetkin - ovat pyörineet mielessä. Yhden sellaisen jälkiseuraamukset meinasivat aiheuttaa sen että olisin lukkiutunut viikonloppuksi neljän seinän sisälle ylhäiseen yksinäisyyteeni, mutta mä voitin ne. Ja nyt mä teen jotain ihan muuta :)