Pohdiskelua kuolleiden parissa

Kävin loppujen lopuksi pyöräilemässä aika lyhyen lenkin, hautausmaalle ja takaisin (n. 20km) koska tuuli oli niin mieletön *seli seli*. Menomatkalla (ja myös puolet paluumatkasta) reittini kulki lähes kokonaan hyvin aukealla alueella ja sain tehdä kaikkeni jotta ylipäänsä pääsin eteenpäin. Välillä tuuli meinasi heittää minut pyörineni ojaan! Tervetuloa Turkuun - täällä tuulee AINA.

Hautausmaalla näytti suhteellisen samalta kuin aina ennenkin. Mihinkäs se muuttuisikaan. Viimeksi kävin siellä jouluna, joten lumet olivat tietysti sulaneet ja muutenkin näytti melko keväiseltä. Keräilin pappan haudalta enimmät kuivat lehdet pois ja kävelin sitten joelle joka kulkee siinä hautarinteen alapuolella. Maa oli aika märkää, mutta onnistuin löytämään kuivan kohdan jossa saattoi istua. Aurinko lämmitti kivasti ja olinkin siinä pitkän tovin.

Istuskellessani tuli jokseenkin kummallinen olo. Tuntui että aika menee hirveän nopeasti enkä ehdi tehdä mitään ennen kuin se loppuu. Tuli oikeastaan pienehkö paniikki; tuntui etten ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi ja että haluaisin ehtiä vaikka mihin mutten tiedä pystynkö ja ehdinkö. Juu, tiedän, kuulostaa ehkä aavistuksen kornilta 21-vuotiaan ihmisen mietteiksi. Mutta se tunne oli niin vahva.

Tuntui myös etten loppujen lopuksi ole varma mistään, etten vieläkään tiedä mitä haluan ja olenko nyt oikealla tiellä, toteuttamassa halujani ja toiveitani. Ovatko ne edes minun toiveitani? En tiedä, ja se tuntuu aika kammottavalta. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana erehtynyt liian monta kertaa eri asioissa ja haluaisin nyt viimeinkin olla varma, tietää mitä tehdä ja todella haluta sitä. Ongelma ei ole siinä, etteikö mikään kiinnostaisi ja ettäkö en jaksaisi yrittää. Ongelma on siinä, että niin moni asia kiinnostaa (vaihtelevasti tosin) enkä tiedä mitä haluan eniten, mihin keskittyä. Yrityksen ja erehdyksen kautta on menty jo liiaksikin; vaihteeksi olisi kiva TIETÄÄ.

Tuossa oli vasta osa hautausmaalla pohtimistani asioista. En oikein osaa selittää tätä kokonaisuudessaan. Tavallaan tuntuu siltä että haluan liian paljon, liian monia asioita, liian isoja asioita, liikaa kaikkea. Ja sitten tuntuu että pakahdun siihen haluamiseen. Välillä ahdistaa tajuta että kaikkea en voi toteuttaa, aika ja voimavarat eivät vain riitä. Ja tästä pääsen taas ongelman ytimeen: Mitä haluan eniten?

Tiedetään. Olen nuori, minulla on aikaa sekä miettiä näitä asioita että toteuttaa niitä. Mutta juuri tällä hetkellä sen oivaltaminen ei auta.

Kaikkinensa asian ydin on tämä: En löydä paikkaani. En löydä sitä missään mielessä; en henkisesti enkä fyysisesti. Fyysinen olemiseni tukee melko pitkälti tätä henkistä levottomuuden tilaa: Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana olen muuttanut seitsemän kertaa. Ja vain siksi, etten ole tiennyt missä haluan olla. En tiedä vieläkään.