Sinkkuus oli ja meni

Mistä tietää että välittää jostakusta Hyvin Paljon? No ainakin siitä, että tuntuu pirun pahalta vain siksi, että siitä toisesta tuntuu pahalta. Ja musta tuntuu. Tai no oikeastaan tuntui - nyt se on jo lievittynyt kun kerran sillä toisellakin on. Jokin aika sitten vielä itketti ja oksetti pahasta olosta. Ja tiedän, että jos musta tuntuu siltä, välitän to-del-la.

Lausuin tänään hellät hyvästit sinkkuudelleni. Tultiin hyvin juttuun, mutta joskus on vain erottava niistä läheisimmistäkin elämänkumppaneista. Saa nähdä, palaako tuo luotettava ystäväni vielä elämääni, ja jos, niin milloin. Jos ikävä tulee, niin voinhan mä sen aina hetkeksi luokseni kutsua vaikka ihan vain juttelemaan. Tosin huijaustahan se olisi, koska joko sen ottaa elämäänsä kokonaan, tai sitten pärjäilee ilman sitä. Semi-sinkkuudesta kun en ole vielä kuullut.

Mutta joo, sinne se tosiaan meni, liihotti pois. Nyt tuntuu hiukan orvolta, aavistuksen eksyneeltä ja hyvin hämmentyneeltä. Jos olisin vielä epävarmakin, voisin kysyä, annoinko statukseni muuttua liian nopsaan. Mutta kun en ole, en sitä kysy. Eipä kai sille mitään aikamäärettä ole, milloin sinkkuudestaan kannattaa päästää irti. Ennemminkin tunnemääre, sanoisin, ja se näyttää kyllä täyttyneen, jopa ylitsevuotavasti. Mitä sitten, jos juttu ei toimikaan ja joudunkin kutsumaan sinkkuuteni pian taas takaisin? Niin, kysyn vain, mitä sitten? Järkkyykö maa? Putoaako taivas? Tuleeko vedenpaisumus? Nöy. Sitten voi surettaa vähän tai kohtalaisesti tai valtavasti, mutta se on sen ajan murhe. Ei tämä tästä kuitenkaan miksikään muutu sillä, että olisin yhä olevinani sinkku ja "katsoisin tilannetta rauhassa". Tunteet ovat mitä ovat, joten miksi huijata itseään. Eikä statuksensa vaihtaminen tai vaihtamatta jättäminen lopulta muuta sitä, että haluan olla vain yhden ihmisen kanssa.

Tavallaan mä pelkään sitä, mitä olen löytänyt. Fuck sake, se tyyppi lukee mua paremmin kuin kukaan. Tai no, otetaan vähän takaisin: Se lukee mua lähes yhtä hyvin kuin äiti. Ja äidillä sentään on vankka 22 vuoden kokemus allekirjoittaneesta. Tuon tyypin ei tarvitse edes nähdä mua, riittää että se lukee yhden kirjoittamani lauseen - tai vaikka vain pari sanaa - ja se tietää, millä mielellä olen, riippumatta siitä, miten hyvin olen yrittänyt naamioida kirjaimeni. Kun olin ärsyyntynyt haluamatta paljastaa sitä, se tiesi heti, kun olin marttyyri, se huomasi asian tilan jopa ennen kuin mä itse. Puhumattakaan sitten siitä, miten se luki mua ollessaan täällä. Hiipivän ahdistuksen se bongasi niin välittömästi, että mua melkein ärsytti, samoin surun häivähdyksenkin ja leikillisyyden ennen kuin edes itse tajusin tuona päivänä olevani poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Listaa voisi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Jotenkin se vain tietää, aina. Ja jos jotain, niin sitä mä olen kaivannut, jonkinlaista sanatonta(kin) ymmärrystä. Se on jäänyt useissa suhteissa puuttumaan.

Kah, mitä enemmän mietin, sitä paremmat on fiilikset. Ei hävetä hehkuttaa, ei sitten yhtään. Jos kuukauden päästä vollotan täällä, miten mikään ei sujunutkaan, niin sainpahan ainakin kokea tämän mitä on nyt. Enkä edes usko, että vollotan. :)