Sittenkin suuntavaistoa?

Puhuttiin joku aika yhden ihmisen kanssa siitä, mistä ja millaisia onnistumisentunteita kumpikin saa. Todettiin, ettei kyseessä aina tarvitse olla kovinkaan iso asia jotta siinä onnistumisesta voisi saada hyvinkin suurta tyydytystä. No, tänään kävi juuri niin, että onnistuin melko pienessä ja sinänsä merkityksettömässä asiassa mutta olen silti yhä vieläkin onnellinen siitä.

Mulla on synnynnäinen vika suuntavaistossa. Tai ei, sanotaan, että kyseinen vaisto tuntuu useimmiten puuttuvan multa kokonaan. Olen eksynyt sellaisissakin paikoissa, joissa eksyminen on käytännössä mahdotonta, ja olen myös harhautunut tieltä matkalla omaan kotiini, vaikka olin kyseisessä paikassa asunut jo jonkin aikaa ja vaikka matka bussipysäkiltä kotitalolle oli miltei suora. No, tänään sitten lähdin yksin Dublinin keskustaan koko päiväksi, kun muut palasivat Suomeen ja velikin vaimoineen meni töihin. Olin 100% varma että tulen eksymään kerran jos toisenkin, mutta en ottanut siitä mitään stressiä koska eksyily on mulle niin tuttua ja ainakin tähän mennessä olen sitten lopulta jollain keinolla löytänyt määränpäähäni.

Ensimmäinen haaste oli puolentoista kilometrin matka veljen kämpältä Luan-asemalle, mutta löysin sinne heti ensimmäisellä yrittämällä ja niin pääsin ajamaan keskustaan. Siellä jäin oikealla pysäkillä pois ja selvisin mainiosti St. Stephens Green-puistoon sekä sitten myös toiseen puistoon siihen lähelle. Oli mulla toki kaupunkikartta mukana mutta eipä mua ennenkään kartat ole pelastaneet... Tuon toisen puiston jälkeen suuntasin pikkuhiljaa Trinity Collegelle päin ja siellä poikkesin Long Roomissa katsomassa järjetöntä kirjamäärää The Long Roomissa sekä tietysti myös Book of Kellsiä. Trinityn jälkeen aloin taivaltaa Temple Bar-alueen kautta Phoenix Parkille päin ja sinnekin löysin ongelmitta. Se olikin sitten tosiaan mielettömän iso puisto, yli kaksi kertaa lontoolaiskilpailijaansa suurempi. Kiertelin tovin puistoa ja palasin sitten vähän eri reittiä ydinkeskustaan päin. Matkalla shoppailin Mark&Spencerillä ja vähän muissakin liikkeissä, ja sitten vain kävelin sinne sun tänne kunnes alkoi hämärtää. Yhdeksän aikaan etsin ja löysin tieni eräälle keskustan Luan-asemalle ja ajelin sillä sitten takaisin tänne lähiöön. Viimeinen haaste tuli siinä kohtaa, kun mietin, mitä reittiä kävelen asemalta veljen kämpälle. Aamuinen reitti olisi ollut satavarma, mutta päätin mennä toista, sellaista, jota pitkin kävelimme ekana päivänä jolloin en todellakaan keskittynyt painamaan mieleeni tuota matkaa. No, yhdessä kohdassa meinasin kävellä oikean tienhaaran ohi mutta tajusin sen, ja sitten lunttasin bussipysäkin kartasta oikean tien. Oli jo pilkkopimeää kun saavuin urheilukentän reunaan ja oikaisin erään puiston halki Goat Towniin. Siitä sitten löysin lähes suoraan tieni veljen kämpälle.

Tästä kaikesta olen nyt hyvin ylpeä. Kiertelin yhteensä lähes 11 tuntia ympäri kaupunkia enkä kertaakaan eksynyt sen pahemmin, etten olisi vartissa hahmottanut olinpaikkaani (vaikka putosin kartaltakin pariin otteeseen). Nähtävästi tällainen suuntavaistotonkin yksilö selviytyy silloin kun on pakko; kun on yksin eikä ole ketään toista lukemassa karttaa ja näyttämässä tietä. Silloin on vähän pakko keskittyä kulkemiseen intensiivisemmin kuin muutoin. Olenhan mä toki ennenkin liikkunut yksin vieraissa kaupungeissa mutta ihan näin mutkattomasti se ei koskaan ennen ole tainnut sujua. Ehkä mäkin sitten opin jotain. :)

Jalat on kyllä aivan paskana nyt. Istuin päivän aikana yhteensä noin tunnin verran; kaikki muu aika meni kävellessä. Huh. Huomenna pyörin ehkä vielä hetken keskustassa ja hyppään sitten lähijunan kyytiin ajaakseni Hoathin niemelle. Siellä voi nähdä hylkeitä! Toivottavasti näen.