Melankolian riemut

Ompas kummallinen viikonloppu, taas vaihteeksi, tullut vietettyä. *Kuuluva ryyppy vesilasista*

Baarista toiseen ja armotonta bootyn sheikkausta niin perjantaina, kuin lauantainakin.

Erona päivissä ainoastaan perjantain pulppuava sosiaalisuuteni ja lauantai armoton "Whittu pysykää kaukana musta tai löydätte mun korkokengän koron perseestänne"-fiilis. Muute aika normi bilepäivät kyseessä.

Alkoi vaan lauantaina ottamaan päähän, yllätys yllätys, ah niin ihanassa Onnelassa kolmijalkaisten iholle pääsemisen tarve. Murjottavalla olemuksella ja bursa ateria kainalossa eksyin Helsingin yöstä kotiin lauantaina/sunnuntai aamuna ja vaivuin tajuttomaan uneen.

Perjantaina sentään olin löytänyt mielenkiinoista seuraa mukaani, jonka kanssa oli mahtavaa sosiaalisoida.

Tein ilmeisesti jälleen vaikutuksen erikoisella ajatusmaailmallani ja aina vaan päällä olevalla leipälävelläni, mutta taitaa olla taas sen verran ujo kaveri kyseessä, etten välttämättä kuule tapauksesta enää myöhemmin.

Pakko myöntää, että se hiukan harmittaa.

Ihmisiltä puuttuu nykyään kyky laittaa kaikki peliin. Jos on mitään mahdollisuutta, että toinen pääsee pintaa syvemmälle on parempi pitää toinen etäällä ja jatkaa oravan pyörässään, sen sijaan, että lottoaisi ja kokeilisi onneansa.

Myönnän, että itse sorrun samaan turhankin usein, sillä itse olen kokeillut jäätä jo useamma kerran ja huomannut, että aina se pudotus seitsemännestä taivaasta tekee kipeää, sekä ajan saatossa kipu ainoastaan kasvaa. Siihen ei turru koskaan niin kuin osumista treeneissä. Lyönnit ja potkut-> Niihin turtuu ja pikemminkin alkaa nauttimaan niistä, sillä tuntee olevansa elossa hämärän rajamailla kokemuksesta. Sitä vain nousee ylös ja parantaa tulostaan. Dyykkaukset suoraan maalitolppaa päin jäävät ainoastaan pintanaarmuiksi, kun tietää jälleen antaneensa kaiken ja torjunneensa hankalan alakulman.

Kuinka hauras ihmisen sydän voikaan olla.

Mutta andrenaliini ja endorfiini ovatkin aikas mukavia aineita.... *leveä hymy ja Melankolian riemut-biisin tahdissa hyräilemistä*

Mutta sehän ei pelaa, joka pelkää? Pelko pois ja huomaatkin eläväsi jälleen. Tunteet kaikessa kauheudessaan/kauneudessaan ja raadollisuudessaan ovat juuri tuoreiltaan ja villeinä/karuina nautittuna parhaimillaan.

Asiasta toiseen:

Vein kauheassa vapina/jumitus krapulassa systerin muksut Heurekaan. Vaikka henki ei välillä ottanut jumituksen vuoksi kulkeakseen, niin muksut kyllä pelasti päiväni totaalisesti. Kyllä täti on ylpeä välkyistä lapsosista. Ja btw: Sain taas kunnioittavan kohtelun osakseni, kun lapset olivat mukana.

Mutta en jaksa taas pitää valitusta naisen asemasta...

Siispä anatomian, fysiologian ja Kucheran kirjojen pariin, sekä vaalimaan omaa uuniikkia kieroa ajatusmaailmaansa kasvattamalla sivistyksensä ja ymmärryksensä määrää.