Poikki meni niin että napsahti...

Nyt istun töissä ja tuiotan koneen ruutua. Olo on hieman sekainen, mutta varmempi kuin aikoihin.

Elämäni on saatava järjestykseen ja vaikka kuinka se sattui ja edelleen tekee kipeää, oli minun tehtäväni purkaa kihlaus ja muutettava erilleen.

Se suhde veteli viimeisiään ja kituutti pitkäjänteisyydelläni pitkään. Lopulta mieheni teot iskivät viimeiset naulat suhteen hauta-arkkuun.

Oli öitä jolloin soittelin mieheni perään itku kurkussa ja öitä, jolloin hän ei lainkaan kotona ollut. Puheluja joissa hän viinahuuruissaan repi minut kappaleiksi. Myös sovitut tapaamiset ja treffit peruuntuvat kavereiden ja viinan astuttua kuvioihin.

Saatanan iso sika.

Hälytyskellot soivat jo syksyllä ja lopulta en sietänyt edes hänen kosketustaan, sillä sydämmeeni sattui niin paljon ja huusin äänettömänä kivusta ja vihasta.

Toivoa oli, sillä tahdoin aloittaa suhteen jälleenrakentamisen peruskivien korjaamisesta.

Silloin napsahti pahemman kerran, koska mieheni oli jo luovuttanut ja päissään jälleen polki minut maahan. Ja sitten se koira jälleen kerjäsi silitystä häntä koipien välissä.

Pahinta kaikessa oli se, että olin paljastanut hänelle heikon kohtani ja hän lupasi tukea minua siinä ja olla käyttämättä sitä minua vastaan.

Kuinkas kävikään?

Sen vannon, että kukaan ei enään koskaan sano, etten pärjää yksin ja käytä heikkoja kohtiani hyväkseen.

Sen kyllä myönnän kaiken tämän dramaattisen vuodattamisen jälkeen, että annoin miehen sokaista minut ja melkein pistää omaan muottiinsa, mutta onneksi olen sen verran ylpeä kusipää, todellinen lortto, että minulta löytyi pokkaa lyödä takaisin.

I'm back!