Sitten under the lemontree

Täytyy lisätä tuohon edelliseen kirjoitukseen, että näkökulmastani ihminen (niin mies kun nainen) on samalla lähtöviivalla tunteiden kohdalla.

Ympäristö on vain muokannut käsityksiä kliseisyyksiksi. Sen minkä nainen voi, miehen osalta olisi naurettavaa ja heikkouden merkki.

En usko koskaan kokevani ideaalia parisuhdetta jossa heikkona hetkenäni mies tukisi minua ja olisi siinä lähellä, sekä hänen heikkona hetkenään minä olisin se joka tukisi.

Suomalaiset miehet on opetettu mykiksi. Kun tekisi mieli itkeä ja huutaa kovaan ääneen, on suomalainen mies hiljaa ja puree hammasta. Kun vituttaa niin silloinkin vain purraan hammasta ja jatketaan eteenpäin.

Luulen, että joudun ulkomailta hommaamaan itselleni miehen, mutta paha kylläkin suurta osaa maailmaa riivaa vitsaus; "nainen keittiöön ja hoitamaan perhettä".

Parempi vain, että ryömin tynnyriin ja pysyn siellä siihen asti, että naima ikäni on ohi ja olen kuiva hedelmätön korppu, joka ei miehiä enään katsokkaa.

Mietiskelin taas omituisuuksiani torkkuessani. kuinka ihmiset reagoivat blogiini, sitä lukiessa. Herättääkö se ajatuksia? Jääkö vaivaamaan? Pidetäänkö maailmankatsomustani millaisena?

Noh, kerran sitä eletään, mitä muista välittämään. ;)

Olkoon tämä mottonui: Annan aina kaikkeni! Elämässä, nautiskelussa, huonossa huumorissa, draamailussa, riidassa, baarissa, makuuhuoneessa... eiku!
(Gräyh... what would u like to have big boy?.. WTF? :D )