Olin joitakin vuosia sitten Bill Dollarsin kanssa New Yorkissa, ja hänen ehdotuksestaan menimme hienoon barbeque-ravintolaan. Kumpikaan ei ollut syönyt Amerikassa härän barbeque-kylkiluita ja se oli Billin mielestä aukko sivistyksessämme, minkä aukon nyt mutustelisimme umpeen.
Vehreässä, avarassa, ikään kuin puutarhamaisessa ravintolasalissa aterioi perhekunnittain jenkkejä kauniisti katettujen pöytien ääressä. Tilasimme yksinkertaisesti häränkylkiluita. Ei eturuokia eikä salaatteja. Ei mitään höpinää.
Jonkin ajan kuluttua tyylikäs tarjoilija kantoi meille lautasemme. Tuijotin edessäni avautuvaa näkymää tyrmistyneenä. Iso lautanen. Ja siinä valtava kasa grillattuja härän kylkiluita sikin sokin kuin taannoiset juutalaisten luurangot Auschwitzin joukkohaudassa. Näissä luissa vain oli paljon enemmän lihaa. Siinä kasassa lautasella saattoi olla hyvinkin kilo lihaa.
”Ei ainakaan tule vähään aikaan nälkä”, Bill totesi.
”Eihän kukaan voi syödä tällaista määrää”, vaikeroin.
Yritimme kaivella kasojamme ja laskea kylkiluumme. Niitä oli kummallakin ainakin kymmenen. Ruoan liiallinen määrä synnytti niin epäesteettisen vaikutelman, että ruokahaluni katosi sen sileän tien.
Sain kalutuksi lihat parista luusta. Sen jälkeen vatsaani ei mahtunut mitään. Loput kahdeksan luuta heitettiin ravintolan roska-astiaan. Härkää oli siltä osin lihotettu turhaan, ja muutama häränrehun viljelysaari meni hukkaan.
Mitä asiakkaita nämä amerikkalaiset ravintolat kuvittelevat ruokkivansa?
Olemmeko me eläimiä? Siis luultavasti isoja koiria, joille tuodaan eteen valtava liha- ja luuannos.
Vai muonitetaanko jenkkiravintoloissa yli 140-kiloisia ihmisläskikasoja, joiden epänormaalit ruoansulatusbakteerit huutavat kaiken aikaa lisää käsiteltävää ainetta?
Vai voisiko olla niin, että joku normaalikin ihminen tarvitsee lähes kilon lihaa vatsaansa tullakseen vuorokauden verran toimeen? Olisiko meidän siinä tapauksessa pitänyt tilata vielä alkupalat ja caesarsalaatti sekä jälkiruoka?