Mehän tiedämme ne Selviytyjät isolla S:llä jotka kokivat ehkä jotain aivan hirveää, elivät suoranaisessa helvetissä vuosia tai vuosikymmeniä. Oli aiheena sitten mielenterveysongelmat tai huumeet tai mitkälie. Mutta jotka heräsivät ja parantuivat, selviytyivät yli mahdottoman. Ja ennenkaikkea; Joista tuli jotain. Heistä saattoi tulla mediassa paljon esillä olevia muiden auttajia, todellisia selviytyjiä, tai lääkäreitä jotka muuttivat mahdottoman mahdolliseksi. Heistä tuli jotain mitä kukaan ei uskonut. He käänsivät kaiken pahan hyväksi ja selviytyivät, pääsivät eroon kaikesta negatiivisuudesta ja positiivisuuden voimalla rynni läpi kivien ja muurien sinne minne kukaan, he itsekään, uskonut koskaan pääsevän. Ja heitä ylistetään ja heidän pahat menneisyyden teot tai taakat ovat historiaa joita harva enää muistaa, koska he ovat osoittaneet kaikella tapaa etteivät he ole enää samoja ihmisiä.
Mutta entä he, jotka ovat esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia lopunelämänsä, elävät sairauden kanssa loppuun asti, mutta jotka hi-taas-ti muuttavat toimintamallejaan. Joista ei koskaan tule lääkäreitä tai korkeasti koulutettuja, ei työkykyisiäkään, eivät saa lapsia tai perheitä, mutta jotka eivät silti toimi niinkuin pahimpina aikoinaan. Missä heidän puolustuksensa on. Missä heidän palstatilansa on? Ei heitä kai ole olemassakaan tässä suorittamisen yhteiskunnassa.
Kirjoitan tästä siksi että minut on viime viikkojen, varmaan vuosienkin aikana leimattu vain ja ainoastaan menneisyyteni kautta. En ole selviytyjä. En ole parantunut. En ole mitään noista. Olen ikuisesti mielenterveyskuntoutuja. Menen ehkä hitaasti eteenpäin, mutta ympärillä olevat ihmiset eivät anna sille mitään arvoa. Annanko itse? Toisinaan. Harvoin. "Vahvoja hetkiä" on vähän. Ennen niitä ei kuitenkaan ollut koskaan.
Olen aina kaikille se joka päätyy pillerikourallisten nautittuaan ensiapuun. Olen aina se jolla ramppaa poliisit ja ambulanssit ja joka on milloin putkassa, milloin selviämisasemalla, milloin osastohoidossa, milloin missäkin karkaamassa sairaalasta tai huutamassa tuskaansa lepositeissä. Mitä sitten että viimeisimmästä ensiavussa olostani on yli kaksi vuotta tai että täällä ei enää ramppaa pelastushenkilökunta, en ole ollut yli kahteen vuoteen osastolla. Sen kaiken kumoaa se että yritin kaksi kuukautta sitten mennä metron alle, mutta mitään ei käynyt. Mitä millään muutoksella on väliä, kun olen aina sama. Ihmiset menneisyydestä eivät unohda koskaan sitä mitä olin pahimmillani. Koska voin kertoa, että olin osastohoidossa tai ensiavuissa lukuisia kertoja vuodessa, joskus viikottain jonkun aikaa. Ja se on näemmä kaiken nykyhetken määritelmä.
Ehkä tätä lukiessaan miettii, miksi välittää? Miksi antaa muiden ihmisten määrittää oman arvosi? Jokainen kuitenkin varmaan voi ymmärtää, että kun vuosikaudet itsetuntoa on viety alaspäin ja elämänusko ollut nollissa, tässä ei niin vain uskota itseensä ja sanota että "senkun puhuvat", tai että "minä en välitä". Kun joka kerta se koskee yhä lujemmin. Varsinkin kun ainoat asiat mitä itsestäsi kuulet, ovat pelkkää negatiivista.
Jos minä "parantuisin" tästä täysin, jättäisin lääkkeeni, kouluttautuisin ammattiin, palaisin jälleen tuottavaksi henkilöksi yhteiskuntaan. En usko että kukaan jaksaisi yhtä sinnikkäästi muistutella siitä mitä tein menneisyydessäni. Mitä sitten, se on ohi, nyt on näin. Mutta kun edelleen olet kotona, tukien varassa, lääkityksellä, avohoidossa, kaikki "edistyminen" on yhdentekevää. Viet vain veronmaksajien rahat.
Jokainen mielenterveyskuntoutuja joka on käynyt sairaudet pahimman kautta ja jokainen ammattilainen tietää että kuntoutuminen harvoin tapahtuu nopeasti. Mutta harva ymmärtää että kuntoutua ei voi välttämättä koskaan, tai että kuntoudut koko elämäsi. Mihin pitäisi kuntoutua? Jos et kuntoudu tuottavaksi veronmaksajaksi, olet monien mielestä yhtä tyhjän kanssa. En millään tavoin väheksy heitä, jotka selvisivät ja joista tuli jotain, mutta he ovat jo mediassa ison palstatilansa saaneet, ja tietenkin kirjoitan omien kokemusteni kautta.
Ehkä elän valheessa, niinkuin minulle sanottiin. Ehkä mikään ei ole muuttunut. Mutta sisimmässäni tiedän että on. Ja se lukee mustaa valkoisella ammattilaisen kirjoittamana. Kuntoutuminen kun on toisilla koko elämän kestävää.
Ehkä jonain päivänä saan sen rohkeuden olla välittämättä muiden väheksymisistä ja rakentaa hitusen olematonta itsetuntoani, tai sitten en. En voi tietää selviänkö tästä, mutta vaikka omalle elämälleni en osaa arvoa antaa, annan täyden kunnioitukseni heille mielenterveyskuntoutujille joista ei tullut tai tule jotain "suurta" tai tuottavaa vaan jotka vuosien saatossa, askelia eteen- ja taaksepäin ottaen, menevät silti eteenpäin. Jotka itse sisimmässään kokee että jokin on muuttunut. Tai vaikkei olisikaan, ovat he silti todellisia taistelijoita, hengissä pysyen kaiken kivun keskellä.
Hanna Kallio
P.S. Jos haluat lukea lisää kirjoituksiani käy kurkkaamassa Ajatuksia välitilassa -blogiani
Perjantai 9.6.2017 oli sinänsä tavallinen päivä – muuttuvia tilanteita, kuten tavallista. Aamuvuorossa ollut avustaja ilmoitti kahden tunnin varoitusajalla lähtevänsä tunteja aikaisemmin töistä, joka johti siihen, että saavuin Kaarinaan puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Oli siis loppujen lopuksi ihan hyvä, etten sopinut haastattelua Erinin kanssa. Kerkesin sentään näkemään osan Erinin keikasta, joita ei kovin montaa tänä kesänä ole. Erinistä ja Klamydiasta huokuu hyvä mieli ja oikeanlainen asenne.
Klamydian lopetettua suuntasimme avustajani Tuomaksen kanssa Airbnb:stä vuokrattuun huoneistoon. Parisänky oli Tuomakselle liian pehmeä, joten päätimme sen kummempia ajattelematta lainata myös huoneiston sohvaa. Heräsimme neljältä aamuyöllä siihen, että huoneiston haltija halusi tulla nukkumaan sohvalle. En ollut ajatellut, että hän saattaisi ilmestyä vielä siihen aikaan. Yöllä hän oli ehkä hieman ärsyyntynyt... mutta aamupäivällä herätessäni tapasin varsin hyväntuulisen nuoren miehen.
Festarielämää
ti Suvi Teräsniskan keikkaa. Aikaisemmin ennen ole Suvia livenä nähnyt, ja biisejäkin tiedän vain muutaman. Tästä johtuen olin yllättynyt, sillä Suvi ei todellakaan vastannut mielikuvaani. Tämä oli ihan hyvä juttu: olin nimittäin ajatellut, että Suvi oli jonkinlainen kopio Marita Taavitsaisesta! Luojan kiitos Suvista löytyy rockahtavainenkin puoli. Myönnettäköön silti, että Suvin biisit ovat aika sentimentaalisia. Se varmaankin kuuluu iskelmän genreen. Suvi on aika tyypillinen perheenäiti, joka pääsee harvoin pois kotiympyröistä - silloinkin kun pääsee, puheenaiheet pyörivät pienten lasten ympärillä. Ei siinä mitään, sillä en kovin usein Suvin keikoille eksy. Jos eksyisin, saattaisin kyllästyä aika nopeasti. Itse en nimittäin vielä ole äiti-ihminen.
Keikan loputtua etsin käsiini kaverini Saaran, joka kiertää lähes kaikki Michael Monroen keikat. Tämän jälkeen asensimme tankkimme, eli pyörätuolimme, suoraan lavan eteen. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin basson tärinä rauhoittaa mukavasti ylijännittyneitä raajoja. Toiseksi, vain istumalla eturivissä näkee jotakin, sillä olemme sen verran matalalla suhteutettuna seisoviin ihmisiin. Teflon Brothersin keikan aikana olimme molemmat tukehtua nauruun. Sen verran huvittavia olivat muun muassa vakavalla naamalla vedetyn Tolu-biisin lyriikat. Toivottavasti pojat eivät ole oikeasti viinahimoissaan vetäneet tolua keittiönkaapeista. Onhan pojilla lavakarismaa ja he saavat jengin tarvittaessa mukaan! Sanoituksesta tulee silti jotenkin sellainen olo, että suomalaiset ihmiset ovat tyhmän yksinkertaisia, kun kuuntelevat tuollaista. Toisaalta, oman esimieheni mielestä minäkin olen tyhmän yksinkertainen, koska kuuntelen Kaija Koo:ta.
Seuraavaksi vuorossa oli Antti Tuisku. Toisin kuin herra Tuisku luulee, en ole kaappifani. Mikäli hän olisi pitäytynyt 80-luvun popissa, saattaisin häntä kuunnellakkin. Lähinnä hänestä tulee mieleen nykyajan E-rotic. E-rotic oli 90-luvun konemusaa, jonka sanoitukset keskittyivät lähinnä panemiseen. Olin tuolloin noin 5-vuotias. Minua viehättivät tarttuva melodia ja yksinkertaiset sanat. Eli samat asiat miksi ihmiset pitävät Antti Tuiskusta tai Popedasta. Popeda vetää vuodesta toiseen suuria yleisömääriä, koska lähes kaikki ihmiset osaavat biisien sanat, ja heillä on jonkilainen tunneside kappaleisiin.
Elohiiriystävämme Michael Monroen hypätessä lavalle olimme siis nököttäneet eturivissä useamman tunnin. Esiintymistä on aina kiva katsella, sillä siitä välittyy iloinen tunnelma ja se, että jokainen paikallaolija on tärkeä. Akrobaattiset temput lumoavat selkeästi yleisöä, kerta toisensa jälkeen. Ne tekevät showsta varsin viihdyttävän myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuuntele rockmusiikkia.
RMJ
Juhannusta varten suuntasin kohti Raumaa ja RMJ:n leirintäaluetta. Koitin kuumeisesti etsiä ostamaani lippua festareille. Olin ostanut sen jo monta kuukautta aikaisemmin, mutta kotona pyörii valehtelematta kymmenen apinaa, eli henkilökohtaista avustajaa, oli lippu hukkunut jonnekkin ja jouduin lopulta ostamaan uuden lipun.
Myös E-type:llä on tapana pomppia edestakaisin. Oikeastaan hänen vuokseen ostin lipun juuri RMJ:n festareille. Ei kukaan sitä showta laulutaidon takia katso, ja hän on itsekin myöntänyt käyttävänsä autotunea. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että lavalla oli jopa oikeita soittimia, toisin kuin yleensä tämän genren artisteilla. Vielä mukavampaa oli tietysti se, että hän huomasi tutun ihmisen, eli minun läsnäoloni. Tanssitytöt olivat myös olennainen osa showta.
Painuimme nukkumaan joskus keskiyön aikaan. Olin varustautunut ilmapatjalla, sillä selkäni ei kestä pelkkää telttapatjaa. Luojan kiitos ensimmäisenä yönä ei satanut, sillä olimme asetelleet patjan päin mäntyä! Yksi patjan nurkista osui reippaasti teltan kankaaseen, joten näytti siltä, että telttakankaassa olisi iso kasvain. Makuupussini ei toiminut moitteettomasti, koska emme saaneet sitä ylhäältä kiinni. Olin varsin kylmissäni. Avustajani halusi kokeilla vaatteiden vaihtamista sängyllä - noh siitä ei tullut oikein mitään niin pienessä ja ahtaassa tilassa, varsinkin kun avustajani Max on lähes kaksimetrinen. Viereisissä teltoissa olleet teinit luulivat, että olemme innostuneet hässimään kesken kaiken. Max totesi ensimmäisen yön jälkeen, että ”toista yötä hän ei teltassa nuku”, sillä teltassa oli liikaa hälinää. Hän maksoi meille hotellin pariksi seuraavaksi yöksi – mikäs siinä!
Juhannuksena Yö-yhtye oli iloisella tunnelmalla. Tavoistaan poiketen Olli Lindholm jopa vitsaili! Ja liikkui lavalla huomattavasti enemmän kuin yleensä. Tavallisesti hän vain seisoo hajareisin pienessä etukumarassa kohti mikkiä. Bändin uudet jäsenet jopa hymyilivät, yleensä he näyttävät vain siltä, että he ovat nielleet heinäseipään. Tuhon oma ja Lindholmin Ollie ovat sellaisia biisejä, joista en oikein tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Fairytale gone bad – versio on aika pahasti pilattu. Mitä tulee Frontside Ollieen, olisin valinnut toisenlaisen lähestymistavan, sillä nykyiset lyriikat by Olli Lindholm vahvistavat mielikuvaa itsekeskeisyydestä.
PROVINSSIROCK
Provinssissa istuin tapani mukaan katsomassa Kaija Koo:ta. Nyt lavalle oli tullut tanssijaryhmä, joka piristi esitystä huomattavasti. Seuraavaksi oli naapurilavan Happoradion vuoro. Pojat olivat vuositolkulla vinkuneet, että pääsisivät esiintymään Provinssiin. Nyt se toive oli vihdoinkin toteutunut! Ihmettelen kyllä edelleenkin miksi siinä meni näin kauan. Olihan Provinssissa iso kasa paljon vähemmän tunnettujakin artisteja, kuten Kalevauva.fi. Kalevauvan sanoitukset perustuvat vauva.fi – sivuston keskusteluihin. Erinomaista musiikkia ristiäisiin siis! :D
Festarielämää1
Kuulin The Killers- yhtyettä muutaman biisin verran, ennen Pariisin Kevään alkua. Soundi oli itseasiassa huomattavasti parempi kuin itse levyllä. Pariisin Kevätkin olisi kaivannut jotain piristysruisketta. Jos ei akrobatiaa tai tanssityttöjä, niin sitten edes niitä tulenlieskoja, jottei esitys vaikuttaisi liikaa juonnetulta karaokelta.
Perjantaina eksyin kuuntelemaan bändiä nimeltä Tryer. Ajattelin löytäväni jotain Klamydian tyyppistä. Se kuuntelu loppui varsin lyhyeen, sillä jopa minä joka normaalisti pidän tärinästä tunsin saavani sydärin. Sanoistakaan ei saanut mitään selvää. Seuraavaksi suunnistin Amphiteatteria kohti. Siellä esiintyi suomenruotsalainen Anna Järvinen, joka ikävä kyllä puhui huomattavasti huonompaa suomea kuin esimerkiksi The Hives - yhtyeen laulaja. Instrumentteina olivat: piano ja kitara ja silloin tällöin huuliharppu. Kyseinen musiikki kuulosti lähinnä tuutulaululta – niin tasaisen rauhallista se oli. Melkein nukahdin, ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä. Anna unohti useamman kerran sanat omiin biiseihinsä. Oli ristiriitaisen näköistä, kun hän yleisön sijaan tuijotti tietokoneen ruutua. Hän keikahteli hermostuneen näköisesti edes takaisin, sen näköisenä että hän haluaisi pois.
Apulannan pojat osaavat monen vuosikymmenen kokemuksella ihmisten viihdyttämisen, ja meinasivat jopa onnistua ihmisten käristämisessä, sillä pyroteknikolla oli mennyt biisit sekaisin. Onneksi tällä kertaa tulipatsaista ei lentänyt kipinöitä.
Infotyöntekijöitä ja järkkäreitä oli todella paljon, joten homma toimi huomattavasti paremmin kuin monilla muilla festareilla. Hyvän henkilökunnan palvelualttiuteen kuuluu myös se, että ellet tiedä jotain asiaa, olet valmis selvittämään sen. Jostain syystä Provinssissa oli huomattavasti enemmän vapaaehtoisia kuin Ilosaaressa. Heille olisi kyllä löytynyt tarvetta ainakin siivoustasosta päätellen.
Festarielämää2
Ja ymmärrän toki että meidät vammaiset halutaan laittaa erilliseen karsinaan jotta meitä suojeltaisiin känniääliöiltä, mutta miksi karsinan täytyy olla niin kaukana lavasta? Miksei karsina voi olla sijoitettuna lähemmäksi lavaa, vaikka yleisön turva-aidan ja lavan väliin? Pyörätuoleja ei kuitenkaan yleensä ole kovin montaa, joten se ei estä henkilökuntaa liikkumasta. Arvostan todella suuresti sitä, että invavessat ovat vartioituja, sillä meillä invavessan varsinaisilla käyttäjillä harvemmin on tapana levitellä tuotoksiamme ympäri vessaa, toisin kuin kännissä olevilla festivaalivierailla.
MILJOONAROCK
Saapuessani Miljoonarockiin bussipysäkki oli suloinen pieni koirankopin näköinen punainen katos. Otin siitä jopa kuvan. Odotin Miljoonarokkia innolla, sillä siellä oli HIM-yhtyeen viimeinen Suomen esiintyminen. En saanut manageria kiinni ja näin olen en myöskään haastattelua, mutta ehkä onnistun saamaan Villen hyppysiini vielä jossakin vaiheessa. Ostin muumipyyhkeen ja muutaman suklaalevyn, jotka maistuivat aivan joulukalenterisuklaalta – siltä paremmalta, luojan kiitos. Huomioni kiinnittyi myös vaaleanpunaisiin Dr. Martens-kenkiin, jotka tosin olivat netissä 40 euroa halvemmat.
Omaksi yllätyksekseni viihdyin jopa Eppu Normaalin keikalla, lähinnä kiitos herra Eppu Normaalin vitsien, jotka liittyivät päivänsankariin eli Vesa Keskiseen. Hän olisi ilman vaimonsa herätystä nukkunut ohi omien syntymäpäiviensä. Aika surkuhupaisaa, että ensin maksaa useita tuhansia omista syntymäpäivistään ja sitten ei edes osallistuisi.
ILOSAARI
Meinasin myöhästyä Seinäjoelle menevästä bussista, sillä HIM:in keikka loppui sen verran myöhään. Seinäjoelta menin Tikkurilan kautta Joensuuhun Ilosaareen. Happoradion keikan ja Pariisin Kevään haastattelun aikana olin ollut siis lähes 40 tuntia hereillä, sillä bussissa ja junassa nukkuminen ei oikein onnistunut. Istuma-asento ja jatkuvasti kiristävät lihakset kun eivät suostu nukkumaan. Siksipä lauantai meni melkein nukkuessa, Hellacoptersin keikkaa lukuun ottamatta. Ja jos joku ei sen keikan perusteella tiedä kuka on Sam Yaffa, niin hän on joko dementoitunut tai kuuro. Sen verran monta kertaa bändi basistin esitteli. Musiikki ja laulaja itsessään muistuttavat lähinnä Sex Pistolsia.
Viihdyin varsin hyvin Joensuun Lyseon lukion lattialla patjan ja makuupussin kanssa. Siitäkin huolimatta, että ilmastointi oli varsin tehokas ja kieltämättä ilman makuupussia olisin jäätynyt.
Sunnuntaina Sonata Arctican laulaja oli ehdottomasti sitä mieltä, että nyt oli aika luoda uusia ystävyyssuhteita. Niinpä otin hänen kehotuksestaan vaarin ja aloin juttelemaan vierustoverini kanssa: sain siis uuden ystävän! Seuraavat pari tuntia otin lähinnä aurinkoa, sillä Eveliina ja Elli-Noora eivät kuulu lempiartisteihini, muutamaa hyvää biisiä lukuunottamatta. Kaipaan sitä, että lavalla sattuu ja tapahtuu.
Elias Gould oli positiivinen yllätys sinänsä, sillä hän sai ihmiset mukaan hyppimään, vaikka aluksi hän vaikuttikin hieman tekopirteältä. Lienee selvyyden vuoksi syytä sanoa, että Elias ei ole sukua Ellie Gouldingille. Sen sijaan ulkonäön perusteella voisin tosin luulla, että hän on värjännyt hiuksensa ja on sukua Ron Weasleylle.
Pixies, eli keijut, kuulosti nimen perusteella joltain kevyeltä rokkibändiltä, kun lopputulos muistutti lähinnä deathmetallia. Huolimatta siitä, että istuin invalavalla kohtuullisen kaukana esiintyjistä olin saada sydänkohtauksen. Sen verran musiikki tuntui sisuskaluissani. Näköjään Pixies on niitä bändejä joita joko rakastaa, tai sitten inhoaa.
Nurmikolla lavojen välissä sijaitsi myös opiskelijamuusikoiden esiintymispaikka. Puhallinopiskelijat olivat sen verran hyviä, että ehkäpä eksyn jopa tarkoituksella heitä kuuntelemaan. Sitä paitsi saksofonissa on jotain seksikästä.
Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ultra Bra, joka oli huomattavasti rentoutuneempi verrattuna Ruisrockin ja Ilosaaren esityksiin - ja vihdoin ja viimein he soittivat Jäätelöauton! Invalavakin oli tupaten täynnä ihmisiä. Mustiin pukeutuneen lierihattuisen keski-ikäisen miehen vieressä oli niin ikään tummiin pukeutunut kajalilla höystetty pitkähiuksinen avustaja. Oma avustajani oli mennyt yleisön joukkoon, sillä invakoroke oli niin täynnä. Pohdin varmaankin 20 minuuttia miten saisin kontaktin tähän minua miellyttävään henkilöön. Siispä rupesin tökkimään välissämme seisovaa naisihmistä, ja pyysin häntä kertomaan tälle miehelle (joka myöhemmin paljastui Antiksi), että haluaisin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa. Tällä pyörätuolityypillä oli tavallisesta poiketen kaksi avustajaa, jotka etäisesti muistuttivat toisiaan - mietin jo hetken aikaa miten kummassa tuo tyyppi on tässä välissä vaihtanut vaatteetkin.
Kun keikka oli loppunut ja ilotulitteet oli ammuttu, menimme invalavan viereen juttelemaan. Ensin kerroimme miten olimme Joensuuhun päätyneet ja kuten habituksesta saattoi arvata, Antti oli muusikko. Hiukan ujo sellainen, joka mahdollisesti hieman hämmentyi rivoista vitseistäni. Minä kun en osaa hienovaraisesti ilmaista että hei, sinä olet ihan pantavan näköinen tyyppi. Noh, en minä sitä sentään ihan noin sanonut, mutta kuitenkin. Tarjosin kaljan, joka maksoi ihan hemmetin paljon, 7 euroa, ja juttelin hetken. Hänen avustettavansa pystyi toimimaan lähes itsenäisesti ja tarvitsi apua vain ulkona liikkumiseen, joten häntä kauhistutti ajatus joutua avustamaan jossain paljon henkilökohtaisemmassa kuten vessassa käymisessä. Se on aika yleistä ja normaalia, mutta siihen tottuu – uskokaa tai älkää. Toivon että kuulen Antista vielä, vaikka tiedän, että hänen lentävää taiteilijansieluaan tuskin onnistun kahlitsemaan. Hän ei nimittäin taida olla perinteistä parisuhdetyyppiä – mutta en taida olla minäkään, taustani huomioon ottaen.
QSTOCK
Seuraava matkustuksenkohde on Oulun Kuusisaari, jossa emme toivottavasti joudu keskellä yötä soittamaan kavereita läpi kuten Tammerkosken sillalla-tapahtumassa - kiitos sen, että Michael Monroen soittoaika oli merkitty ennakkotietoihin väärin ja tästä johtuen en kerinnyt junaan. Oli siis soitettava autoilevalle kaverille ja maaniteltava hänet tulemaan hakemaan minut 200 kilometrin päästä Tampereelta. Onneksi Risto on olemassa, mutta tulipa siitä silti 50 euron lasku, kiitos nykyisen bensanhintojen kehityksen.
Festarielämää3
Yleisesti ottaen vammaiset eivät kuulu joukkoon. Sen sijaan festivaaleilla kaikki ihmiset ovat yhtä isoa perhettä ja poikkeuksellisen mukavia toisilleen - varsinkin, jos läsnä on pieniä lapsia. Cheekkiä lainatakseni, arkea on kiva paeta festareille ja tuntea yhteisöllisyydentunnetta... tai jotain sinnepäin. Meillä kummallakin arki taitaa olla aika yksinäistä, jollei Cheekin tapauksessa lasketa kaiken maailman hännystelijöitä ja markkinointikoneistoa, ja minun tapauksessani taas terapeutteja ja avustajia. Jollen pääsisi viikonlopuksi pois kotoa unohtamaan kaikki arkeen liittyvät paperisodat ja organisointiasiat, ihmissuhdeongelmista puhumattakaan, tulisin hulluksi. Toiset menevät juoksemaan, joillekin riittää se että he lukevat kirjaa. Minä tarvitsen matkustusta ja toimintaa – ja mielellään jykevän basson! Sellaista on kun keskushermosto on rikki, mutta yritän silti nauttia elämästäni. Nauttikaa tekin!
On olemassa tietyt mitat ja tietty paino, joihin ihmisen pitäisi pyrkiä ollakseen pantava. Minä taistelin pitkään ollakseni niissä mitoissa, joiden oletin olevan seksikkyyden mittari. On ihan turha väittää, että olisin tavoitellut laihuutta oman itseni takia (en väitä, etteikö olisi sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät).
Mitkä siis on ne ihanteet joihin pyrin? Kun tuijottaa telkkaria tai katsoo elokuvia, niin nuoret naiset ovat lähes aina tietyn kokoisia ja jopa tietyn näköisiä. Kauniita, ajatellaan. Sellainen minäkin olisin halunnut olla.
Laihuuden kriteerit pyritään täyttämään, koska halutaan olla haluttavia. Harva uskaltaa taistella tätä stereotypiaa vastaan. Ehkä siksi, että sitä koeta stereotypiaksi ollenkaan. Niiden kuvitellaan olevan ”niin kuin asiat on”. Kauniit ja hoikat on parempia ihmisiä, kuin rumat ja lihavat. Tai jos puhutaan miehistä, niin bodattu kroppa on parempi kuin kukkakeppi.
Mielenkiintoinen kysymys on se, miksi ihminen haluaa olla kaunis. Juttelin tästä siskoni kanssa, joka sanoi, että on puolet elämästänsä halunnut olla pantava. Itselläni on aivan sama tunne, vaikka en ole osannut sitä noin suoraan sanoa. Tottahan se on, että yksi ihmiselämän olennaisista asioista on lisääntyminen, ja luonnonvalinta pyrkii suosimaan parhaita yksilöitä, eli heitä, jotka ovat seksikkäitä. Siksi kaikki, tai ainakin monet, pyrkivät kuulumaan heihin.
Media väistämättä muokkaa ihmisten käsitystä kauniista vartalosta. Ihmiset kuvittelevat, että pitävät tietynlaisesta kehosta, koska he näkevät sellaisia koko ajan. Nainen rakentaa itse itselleen kuvan seksikkäästä vartalosta, eikä tällä välttämättä ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, mistä miehet pitävät. Saman voi kääntää myös toisin päin.
Silikonirinnoissa tiivistyy jollakin tavalla se, kuinka erilaisella tavalla miehet ja naiset suhtautuvat seksikkyyteen, ainakin Suomessa. Moni nainen ottaa implantit tunteakseen itsensä haluttavaksi – en keksi muutakaan syytä niiden ottamiseen. Miehet taas pitävät luomurinnoista.
Median myötä ajatellaan, että pärjätekseen tässä maailmassa täytyy olla nuori, kaunis ja seksikäs - tai epäseksikäs, kuten hijabiin pukeutunut nainen. Suurin osa meistä on kuitenkin keskivertoja ja ihan tavallisia. Kuinka moni ihminen silti tappelee kroppansa ja painonsa kanssa ollakseen kaunis - eli pantava? Kuinka moni on tyytymätön itseensä? Väittäisin, että ainoastaan vuoren huipulla on täydellisen kropan omaavia kaunottaria. Sellaisia kuin Hollywoodissa (tai Bollywoodissa). Sellaisia, joiden kaltaisiksi pyritään.
Jotenkin mua kammottaa se, miten vanhemmat ihmiset kiristävät kasvojaan. Miksei saa ikääntyä ja näyttää vanhalta? Miksi täytyy taas ahtautua siihen muottiin minkä media rakentaa pantavasta ihmisestä? Jotenkin Ruotsin kuningatarta tekee pahaa katsoa. Ehkä hänellä on niin suuret ulkonäköpaineet, että hänen täytyy kiristää naamansa niin, että suukin venyy kuin jokerilla.
Kauneusleikkauksissa pyritään tiettyihin piirteisiin, joista voi päätellä, millainen länsimainen nainen haluaa olla: sileä iho, pieni nenä, turpeat huulet, korkeat poskipäät... ja ne isot kiinteät tissit, nykyään myös takapuolet ja miehillä lihakset. Usein nimenomaan vanhemmat naiset haluavat kasvoihinsa leikkauksia. Kai he tavoittelevat ikuista, palvottua, nuoruutta.
Jos joku Hollywood elokuva kertoisi vanhasta ryppyisestä naisesta ja seksistä, niin se ravistelisi koko Hollywoodin maailmaa. Ja miksei muunkin elokuvateollisuuden. Bollywoodissa aihe olisi mahdoton. Tuntuu, että olen nähnyt tuhansia elokuvia, eikä mieleeni tule nyt yhtään, jossa vanha ryppyinen riipputissinen nainen harrastaisi seksiä – siis panisi kunnolla, niinkuin leffoissa nykyään. Ja kauniisti esitettynä – ei minään kauhuparodiana.
Onneksi ikä helpottaa näiden ulkonäköpaineiden tuskaa. Saattaa olla, että ihminen oppii hyväksymään oman vartalonsa ja omat kasvonsa. Se on irrottautumista siitä nukkemaailmasta, jota media meille syytää. Se on sen ymmärtämistä, että ei tarvitse olla tietyn näköinen ja kokoinen ollakseen pantava tai kelvatakseen maailmassa.
Tänään katson mennyttä vuotta mielessäni kuin kauhukertomuksena. Tänä juhannuksena saan kirjoittaa tätä tekstiä leppoisasti kotisohvalla löhöillen ja kahvia hörppien. Onneksi tämä tarina päättyi onnellisesti kotisohvalle, ei hautaan niin kuin oli lähellä käydä. Viime vuonna tähän aikaan olin psykoosissa, armottoman rajussa sellaisessa. Haluan jakaa tämän kokemuksen, koska koin menettäväni ihmisarvoni, jota vasta nyt vähitellen keräilen takaisin. Kokemukseen ihmisarvon menettämisestä vaikutti mm. hoitohenkilökunta, joka minua hoitaneella osastolla käyttäytyi mielestäni ala-arvoisesti. Väitän, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti myös suljetulla osastolla. Nykymaailmassa mielenhäiriöiden pitäisi olla jo tuttuja ja varsinkin hoitohenkilökunnalla pitäisi olla valmius kohdata myös psykoosissa oleva.
En tahtoisi muistella mutta väistämättä muistan. Minä päädyin pelkoa täynnä, vapisevana suljetulle osastolle. Palelin, tärisin ja olin harhoissani, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Olisin kaivannut ihmistä, joka juttelee rauhallisesti, istuu sänkyni vieressä, rauhoittelee tilannetta. Päädyin osastolle, jossa oli minun pelokkaan aran psykoosissa olevan nuoren naisen lisäksi muita psykoosipotilaita. Koin olevani kaiken keskellä kuitenkin täysin yksin. Olin niin huonossa kunnossa, että suurimman osan aikaa jouduin makaamaan sängyssäni. Siivooja kävi joskus huoneessani. Pelkäsin muita potilaita, varsinkin pelottavan näköisiä isokokoisia miespotilaita. Mutta mikä pahinta, pelkäsin hoitajia. Olin joutunut mielestäni jollain tavalla joidenkin hoitajien silmätikuksi. Minulle karjuttiin kun selkäni oli kipeä ”Kulje nyt selkä suorana!”. Kaikista pahimman koin, kun olin kaatunut lattialle ja olin todella tuskainen. Hoitaja tuli väkisin repimään käsistä ylös ja konkreettisesti potkimaan perseelle ja kiroilemaan minulle. Minä en päässyt ylös koska olin hyvin kipeä. Minulle kiroiltiin ja raivottiin. Silloin ajattelin, että minä en ole elämän arvoinen, minun ei kannata elää.
Prosessini psykoosista kuntoutumiseen ja tähän tilanteeseen tulemiseen kesti pitkään. Olin sairaalassa kesän jaksolla parisen kuukautta, jonka jälkeen palasin kotiin. Kotona oleminen oli hengissä selviämistaistelua, koska minulle oli annettu minulle sopimatonta lääkettä, joka vei minut fyysisesti ja psyykkisesti niin huonoon kuntoon, että lopulta en jaksanut enää huolehtia itsestäni. Minulta meni liikuntakyvystä lähtien lähes kaikki toimintakyky. Koitin hakea apua ja käydä päivystyksessä. Minulle sanottiin, että kaikki johtuu sairaudestani. Pääsin kuukausien päästä talvella pitkään kärsittyäni viikonlopun kriisijaksolle samaiseen sairaalaan, koska yritin vielä hakea apua. Olin kamalan itsetuhoinen. Minulta meni jopa näkökyky osittain, en nähnyt tienviittoja. Minut laitettiin ulos sairaalasta, kerroin vahvasta itsetuhoisuudestani ja minulle sanottiin, että saan itse päättää tapanko itseni vai en, mutta kuitenkin rohkaistiin elämään. Poistuin sairaalasta siinä kunnossa, että jaksoin hädin tuskin laittaa jalkaa toisen eteen. Muutaman päivän päästä voimani loppuivat täydellisesti. Yritin itsemurhaa elämäni ensimmäistä kertaa. Olen aina yrittänyt arvostaa elämääni, mutta sängyn pohjalla liikuntakyvyn menettäneenä vaihtoehdot olivat vähissä. Yritin kaksi kertaa ja onneksi toisella paikkakunnalla asuva sukulainen tajusi hälyttää apua, koska ei saanut minua kiinni. Lääkehiilet juotuani pääsin osastolle, joka oli inhimillinen ja lääkäri puuttui lääkitykseeni ja väärä minulle sopimaton lääkitys purettiin ja laitettiin minulle sopiva lääkitys tilalle.
Olin tällä inhimillisemmällä osastolla kolme kuukautta. Se vaati kaiken tämän naisen sisun. Jouduin opettella kävelemään uudestaan, käymään kaupassa uudestaan, melkein kaiken jouduin opetella uudelleen. Vähitellen toimintakykyni alkoi kohentua uuden paremman lääkkeen seurauksena. Minä taistelin todella pitkän taistelun. Minun näkökykyni palautui, kykyni kirjoittaa, kävellä ja olla kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt olen kuntoutumassa ja olen saanut tukea kuntoutumiseeni avohuollosta ja terapiasta.
Miksi tämän kokemuksen ja tekstin haluan jakaa? Siksi että kuka tahansa voi elämänsä aikana tulla tilanteeseen, että itse tai joku läheinen joutuu sairastumaan vakavasti psyykkisesti. Jos kukaan ei pidä ääntä siitä minkälaista kohtelua suljetuilla osastolla voi saada, niin olen varma siitä, että mielenterveyshoito ei ainakaan mene parempaan suuntaan. Olen todella huolissani kanssakulkijoistani, jotka joutuvat myös tällaista kokemaan. Ihminen on psykoosissa puolustuskyvytön, kaikkein heikoimmillaan. On täysin hirveää ja kamalaa, että silloin kohdellaan niin kuin ihminen ei olisi enää ihminen.
Rakkaat ihmiset, minä uskallan jo pikkuisen arvostaa itseäni. Tähän itseni kasaamiseen olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja terapiasta ja muilta tahoilta. Mieleni sopukoissa kannan kauhuskenaarion taakkaa. Tästä ja elämäni muista kauhuskenaarioista huolimatta haluan jatkaa, koska onhan tämä minun ainoa elämäni. Sääli jos kaikesta joutuisi luopumaan kolmekymppisenä. Minä kuntoudun pikkuhiljaa ja teen nyt itselleni mieluisia asioita. Joudun vielä hetkittäin epätoivoon, mutta silloin yritän tehdä listaa hyvistä asioista, joita minulla pikkuhiljaa alkaa olla elämässäni. Rakkaat kanssasairastajat/psykoosisairauden kanssa taistelijat. Koittakaa jaksaa, älkää luovuttako! Olette arvokkaita!
Yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet luovat ympäristön, jossa elämme. Näihin rakenteisiin kuuluu peruspilarina käsitys oikeasta ja väärästä. Kun ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan yhteiskunnassa, on selvää, että syntyy ristiriitoja. Onhan ihmisen seksuaalisuus niin monisyinen. Nyky-yhteiskunnassa on monenlaisia elämänkatsomuksia, joista kumpuaa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä.
Mitä seksuaalisuuteen tulee, niin vielä muutama vuosikymmen sitten ainut terve ja lakia kunnioittava tapa toteuttaa seksuaalisuutta, oli heteroseksuaalisuus. Sittemmin rikoslaista ja mielisairausdiagnooseista poistettiin ensin homoseksuaalisuus ja sen jälkeen ovat muutkin seksuaalisuuden ilmenemismuodot saaneet hyväksynnän lainsäätäjien taholta. Yhteiskunta on muutostilassa ja se ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi lasten kasvatukseen. Vanhemmat ikäluokat on aikanaan kasvatettu erilaiseen terveyskäsitykseen, kuin mikä nykyisin on yleistynyt. Siksi käsitys terveydestä tai oikeasta ja väärästä ei enää ole niin yksiselitteinen, kuin aiemmin. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua ja eripuraa.
Eri uskontokuntien ja muita elämänkatsomuksia edustavien ihmisten kesken kiistellään oikeutuksesta toteuttaa itseä yhteiskunnassa. Vaikka ideologisten elämänkatsomusten monimuotoisuus aiheuttaa myös ristiriitoja, voi se osaltaan olla turvaamassa erilaisuuden hyväksyntää, kun ihmiset ruohonjuuritasolla oppivat kohtaamaan monimuotoisuutta seksuaalisuuden- ja elämänkatsomuksen saralla. Suvaitsevaisuus, kuin myös suvaitsemattomuus, omaksutaan jo lapsuudessa.
Ympäristötekijät ratkaisevat pitkälti myös sen, miten seksuaalinen suuntautuminen kunkin ihmisen kohdalla kasvaa ja kehittyy. Toki merkitystä on myös geneettisellä perimällä, mutta ympäristön arvot ja asenteet muokkaavat minäkuvaa ehkä enemmän kuin perinnölliset ominaisuudet.
Vastakkainasettelu eri elämänkatsomuksellisten ryhmien kesken, on myös yhteiskuntaamme kuuluva rakenne. Ei ole tarkoituksenmukaistakaan olla kaikista asioista samaa mieltä, eikä käsitys oikeasta ja väärästä ole mikään standardi tai matemaattisesti määritettävissä oleva totuus. Se on jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja katsomukseen pohjaava näkemys. Seksuaali-identiteetti taas on omaan henkilökohtaiseen minäkuvaan ja kokemukseen omasta itsestä pohjaava ominaisuus, jota ihmisen pitäisi yhteiskunnassa voida toteuttaa, niin kauan kuin se ei vahingoita ketään. On absurdia ajatella, että jonkun ihmisen identiteetti voisi olla oikein tai väärin, koska kyse on persoonallisuuteen kuuluvasta ominaisuudesta ja kaikilla ihmisillä on lakiin perustuva oikeus toteuttaa itseään yhteiskunnassa joutumatta kokemaan syrjintää.
Gerbiilithän ovat sympaattisia ja pörröisiä veijareita. Kukapa niistä ei pitäisi.
Vaikka pidän gerbiileistä, minulla ei ole koskaan ollut omaa gerbiiliä. Ilahdun silti aina, kun kohtaan gerbiilin.
En kuitenkaan ole koskaan ollut näiden kohtaamisten johdosta niin iloinen, että olisin tuntenut tarvetta ryhtyä itse gerbiiliharrastajaksi. Ehkä en vain ole sen tyyppinen ihminen, että minun tarvitsisi omistaa kaikki, mistä pidän.
Sitä paitsi gerbiilinharrastajia on jo käsittääkseni ihan hyvä määrä olemassa. Ainakin minun tarpeikseni heitä on riittämiin.
Viime aikoina olen kuitenkin hämmästyksekseni törmännyt yhä useammin sellaisiin mielipiteisiin, että koska olen tietyn ikäinen ja tietyn sukupuolinen, minun pitäisi ehdottomasti ryhtyä gerbiiliharrastajaksi. Muuten en voi kokea täyttymystä sukupuoleni edustajana tai ylipäätään ihmisenä. En välttämättä ole edes aikuinen ja yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ennen kuin olen pidellyt sylissäni ikiomaa gerbiiliä.
Monien sananvapauttaan harjoittavien mukaan veronmaksajien kassa jää ilman riittävää gerbiiliharrastajien määrää väistämättä ammottamaan vajauttaan. Samoin eläkeläiset jäävät ilman gerbiiliharrastuksen mahdollistamia mukavuuksia. He ovat harmissaan, sillä kuten he muistuttavat, he ovat jo gerbiilinsä harrastaneet ja mukavuutensa ansainneet.
Nyt olisi meidän vuoromme. Sanotaanhan jo Raamatussakin: harrasta gerbiilisi!
Edellä kuvatuista asenteista johtuu yleinen uskomus, että gerbiilejä harrastamattomat henkilöt ovat itsekkäitä eläintenvihaajia. Miten sinä voit olla pitämättä näistä lähes hajuttomista, hauskoista hyppymyyristä!
Eläkeläiset lisäävät, että nuorena on vitsa väännettävä, sillä silloin jaksaa paremmin hyppiä oman hyppymyyrän perässä.
Gerbiiliharrastus ei kuitenkaan ole halvimmasta päästä. Gerbiileistä on etenkin viime vuosina tullut statussymboleita. Facebook-ryhmissä tapellaan siitä, kenen gerbiilillä on parhaat tarvikkeet, ja millaiset tarvikkeet ovat ainoat oikeat. Gerbiilittömille postataan gerbiilikuvia ja mainostetaan: minullapas onkin nyt sellainen elämäntilanne, että minulla on kotona ikioma gerbiili, enkä siksi voi poistua talostani iltaisin.
On tietenkin totta, että meissä jokaisessa asuu pieni sisäinen gerbiili. Ja että siihen pieneen sisäiseen gerbiiliin voi parhaiten tutustua ulkoista gerbiiliä harrastamalla. Etenkin, jos on sattunut syntymään vaikkapa lama-aikana, ja oma gerbiiliaika on jättänyt tavalla tai toisella toivomisen varaa.
Monet ehdottavat, että minulla olisi nyt elämäni paras hetki aloittaa gerbiiliharrastus. Voi jopa olla, että jos en aloita sitä nyt, saan myöhemmin käsiini enää huonokuntoisia gerbiilejä, joita ei kukaan toivo. Se olisi kaikkien kannalta surullista.
Tämä kaikki hämmentää minua. En ole koskaan ajatellut itseäni gerbiiliharrastajana. En ole ollenkaan varma, että minulla edes olisi gerbiiliharrastuksen vaatimia ominaisuuksia.
Kehottajat unohtavat sitä paitsi mainita, että pahimmassa tapauksessa gerbiilin mahdollisesti välttämätön palauttaminen sinne, mistä se tulikin, on erittäin hankala ja mutkikas byrokraattinen prosessi.
Väittäjien taustalla on havainto, että gerbiiliharrastus on vähentynyt maassamme huomattavasti. Vain nälkävuosina on ollut yhtä vähän gerbiilejä.
Maailmanlaajuisesti tilanne on toinen. Tästä huolimatta on kuulemma hyvin tärkeää, että harrastetut gerbiilit olisivat nimenomaan kotimaisia, ja että niitä ei tuotaisi ulkomailta.
Tämä tapahtuu, sananvapaiden mukaan, yhteiskunnallisen tasapainon hyväksi. Siitä huolimatta, että joidenkin lähteiden mukaan nykyinen maailmantilanne ei ylipäätään ole suotuisa gerbiiliharrastukselle.
Ehdottelijoiden mielestä olisi ensisijaisen tärkeää, että gerbiilejä ei tehtailtaisi huonoista oloista. Niiden tulisi olla olla luomua ja lähituotantoa. Säädökset ovatkin melko tiukat sen suhteen, saavatko esim. minkäsukupuoliset harrastaa yhdessä gerbiilejä.
Lisäksi on esitetty väitteitä, että olisi hyvä, jos olosuhteet gerbiiliharrastukselle tehtäisiin mahdollisimman suotuisiksi. Gerbiiliharrastajille maksettaisiin riittävästi gerbiilirahaa ja gerbiileitä harrastaneille taattaisiin muita parempi eläke. Töistä tulisi voida ottaa riittävästi vapaata, jotta jokainen voi viettää laatuaikaa oman gerbiilinsä seurassa (etenkin alkuvaiheessa, kun gerbiilit ovat vielä söpöjä). Parhaille gerbiiliharrastajille jaetaan jo nyt vuosittain kunniamitaleita.
Ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä siitä, pitäisikö tietyn ihmisryhmän (kuten tietynsukupuolisten) omistautua gerbiilien hoitamiselle ja saada siitä palkkaa. Vai pitäisikö tällaista pikemminkin välttää, sillä sentapaista on jo tehty mm. 1950-luvulla kyseenalaisin tuloksin.
Gerbiiliharrastuksen edistämisen kannalta on myös katsottu toivottavaksi, että tietynsukupuoliset opiskelisivat espanjaa ja peseytyisivät paremmin. Siitä voisi olla gerbiiliharrastuksessa etua, sillä gerbiileihin liittyvä erityissanasto on peräisin espanjasta. Ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan ole olemassa tähän tarkoitukseen korvamerkittyä kannustusrahaa.
Ja kuten jo mainittu, gerbiilit ovat itsekin lähes hajuttomia.
Ainakin toistaiseksi on laitonta irtisanoutua gerbiilien harrastamisesta alle 30-vuotiaana. Perusteluna on, ettei ihminen voi todella tietää, pitääkö hän gerbiileistä vai ei, ennen kuin on varttunut kyllin vanhaksi.
Tästä syystä noin 30 vuoden täyttämisestä seuraavaa ikäkautta kutsutaan usein leikkimielisesti ”gerbiilivuosiksi”, sillä tuona aikana ihminen tavanomaisesti kokee arkensa eräänlaiseksi gerbiilinpyöräksi (tuota aikaa kuvaakin osuvasti tunnettu elokuva ”Päiväni gerbiilinä”). Ihmisparka voi jopa kokea, että uteliaat pyrkivät suhtautumaan häneen jonkinlaisena gerbiilitehtaana. Tämä saattaa altistaa henkilön edelleen pitkälti vaietulle gerbiiliä edeltävälle masennustilalle.
Vaikka ei olisi koskaan edes erityisemmin pitänyt gerbiileistä, harrastuksesta kuitenkin kysellään säännöllisin väliajoin. Erityisesti gerbiilejä mahdollisesti koskevissa tilanteissa, kuten sukujuhlissa.
Sitä vastoin työhaastattelussa gerbiilinharrastussuunnitelmista ei ole sallittua kysyä.
Tässä kaikessa on vain yksi mutta.
Gerbiilit ovat kivoja. En kuitenkaan pidä niistä niin paljon, että haluaisin harrastaa niitä.
Nimim. En tarvitse uusia harrastuksia
(Ilona Vuori)
Kuuntele teksti. Tekstin lukijana Mervi Siren, Maailma kylässä -festivaalin Kyläradio-lähetyksessä 27.5.2017.
Ihmisen seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetit ilmenevät eri tavoin. Vaikka ihmiset voidaan lokeroida esimerkiksi biseksuaaleiksi, homoseksuaaleiksi, transseksuaaleiksi tai vaikkapa heteroseksuaaleiksi, miehiksi ja naisiksi on raja näiden lokeroiden välillä silti häilyvä. Seksuaali- tai sukupuoli-identiteetin määrittämiseen ei ole olemassa mitään tarkkaa standardia. Oleellista määrittämisessä on kunkin ihmisen henkilölohtainen kokemus omasta itsestään. Ihminen sisällään tuntee omat mielenkiinnonkohteensa ja tietää, mikä hänen viettejään tyydyttää.
Joskus olen kuullut puhuttavan eheyttämisestä. Eheyttäminen perustuu siihen, että Jumala voi joidenkin ihmisten käsityksen mukaan eheyttää eli suoristaa ihmisen seksuaalisuuden alueen vinoumiksi tulkittuja ominaisuuksia Siinä pyritään vaikuttamaan niin, että ihminen, jolla on homoseksuaalinen identiteetti, löytäisi itsestään heteroseksuaalisen identiteetin. Eheytymiskursseja on Suomessa järjestänyt Aslan ry, joka on herätyskristillinen järjestö. Tosin heidän kantansa on, ettei Aslanilla ole eheyttämistekniikkaa, jolla homoista käännytettäisiin heteroita. Jotkut Aslanin toimintaan osallistuneet kertovat, että sielunhoitoprosessin jälkeen heidän homoeroottiset reaktionsa ovat muuttuneet spontaanisti, eivät pakottamalla. Kurssien puolustajat vakuuttavat, että he pyrkivät eheyttämään vain niitä homoseksuaaleja, jotka haluavat eheytyä. Seksuaalista tasavertaisuutta ajava järjestö Seta on vaatinut eheyttämiskursseja lopetettaviksi.[Lähde: Wikipedia]
Kuitenkin sellainen sana kuin ehyt, kalskahtaa minun korvaani hieman eri tavalla. Näkisin asian niin, että ihminen on ehyt silloin kun hän on turvassa itsensä kanssa ja toteuttaa omaa identiteettiään. Kyse on siis rohkeudesta olla oma itsensä. Jotta jokainen voisi turvassa olla se miksi itsensä kokee, tarvitaan yhteiset pelisäännöt. Suomen eduskunta on säätänyt lakeja, joiden nojalla määritellään, miten ihminen saa itseään yhteiskunnassa toteuttaa.
Yhdenvertaisuuslain kahdeksannessa pykälässä lukee seuraavasti.
Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.[Lähde: Finlex]
Välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.
YK ja Euroopan parlamentti ovat antaneet päätöslauselmat, joissa tuetaan ja hyväksytään transseksuaalisuus ja erilaiset seksuaali-identiteetit osaksi loukkaamattomia ihmisoikeuksia. Suomi on myös allekirjoittanut nämä päätöslauselmat.
Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin. Yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen.[Lähde: Finlex]
Pitäisikö esimerkiksi Aslan ry:n harjoittama eheyttäminen siis nähdä uskonnonvapauslakiin perustuen hyväksyttävänä toimintana, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin. Vai pitäisikö tämänkaltainen eheyttäminen nähdä yhdenvertaisuuslakiin perustuen tuomittavana, sillä jokaisen, ei pelkästään heteroseksuaalin, pitää voida pelkäämättä ja rohkeasti olla oma itsensä.
Seksuaalioikeudet ovat kansainvälisten seksuaaliterveys- ja perhesuunnittelujärjestöjen tekemä laajennus ihmisoikeuksiin. Seksuaalioikeuksilla pyritään suojelemaan yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta, koskemattomuutta sekä hyvinvointia. Keskeisinä tavoitteina seksuaalioikeuksien edistämisessä 2000-luvulla on nähty hoidosta riippuvaisten ihmisten seksuaalioikeuksien toteutuminen (esim. pitkäaikaissairaat, vammaiset, vanhukset, mielenterveyden ongelmista kärsivät), seksuaalivähemmistöjen sekä vaihtoehtoryhmien seksuaalioikeuksien toteutuminen (esim. homoseksuaalit, sadomasokistit, polyamorian kannattajat) sekä nuorten seksuaalioikeuksien parantuminen.[Lähde: Wikipedia]
Mielestäni ihmisen pitäisi voida toteuttaa itseään yhteiskunnassa millä tahansa tavalla, niin kauan kun se ei saata ketään vaaralle alttiiksi tai vahingoita kenenkään terveyttä.
Mitä sitten on terveys. Jokainen ymmärtää helposti fyysisen terveyden käsitteen, mutta mielenterveys ei olekaan yhtä yksiselitteinen asia. Suomen kielen sanakirja määrittelee sen psyykkiseksi hyvinvoinniksi ja riittäväksi sopeutumiseksi sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön.
Erityisesti moraalin suhde terveyteen herättää eripuraa ihmisten välillä. Eheyttämiseen suhtaudutaan usein juuri moraaliin vedoten. Kuitenkin se mikä yhdelle on syntiä, voi toiselle olla tärkeä osa oman identiteetin toteuttamista. Linjanveto siihen, mikä on normaalia tai mikä perverssiä on vaikeaa, koska yksilöiden väliset erot moraaliin nähden ovat suhteessa siihen ympäristöön, jossa kukin elää ja perustuvat myös kokemukseen omasta itsestä. Miten voidaan määritellä mielenterveyteen kuuluva riittävä sopeutuminen sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön, kun yhteiskunnassa on erimielisyyttä normeista?
Mahdollisuus toteuttaa itseään on myös mielenterveyttä edistävä asia. Se, että joutuu peittelemään omaa suuntautumistaan voi aiheuttaa ongelmia mielenterveydessä. Hyvinvointi on osaltaan myös onnellisuutta ja onnellisuuteen kuuluu turvallisuus, syrjimättömyys ja mahdollisuus elää omaa itseään kunnioittaen.
Maailman terveysjärjestön mukaan mielenterveys on psyykkistä terveyttä eli kykyä hyödyntää omia henkisiä voimavarojaan sekä emotionaalista terveyttä eli kykyä tunnistaa omia ja muiden tunnetiloja ketään vahingoittamatta. Emotionaaliseen terveyteen kuuluu siis omien ja toisten ihmisten tunteiden kunnioittaminen. Ihminen, joka tulee rakastetuksi, omaa hyvän emotionaalisen terveyden ja tämä on henkisten voimavarojen perusta. Mielenterveysongelmat kumpuavat syrjinnästä.
Yleiseen mielipiteeseen vedotaan puolin ja toisin, kun kiistellään esimerkiksi tasa-arvoisesta aviolittolaista. Yleinen mielipide vaihtelee sen mukaan kenen kanssa puhut. Lainsäädäntöön tosin voi vaikuttaa äänestämällä. Silloin on hyvä muistaa, että politiikkaakin tehdään osin vakaumuksen pohjalta ja äänestäminen vaaleissa voi ratkaista paljon.
Näin puhuisin minä, jos minulla olisi ääni:
sinun kielesi ääni.
Näin puhuisimme me.
I
Meidät vietiin kylmään.
Meidät työnnettiin altaisiin.
Meitä leikitettiin
kuin lapsia
Meitä ei leikityttänyt.
Lapset katselivat meitä
kiljuen äitiensä sylissä
kun leikimme
lasten vuoksi.
Meitä tutkittiin ja
meitä hutkittiin (palloilla, palloilla!)
Meidät vietiin kovaan valoon
ja nimettiin uudestaan:
Veera ja Delfi.
Eevertti ja Leevi.
(palloilla ja palloilla!)
(palloilla, palloillaan!)
II
En kerro teille koskaan, mitkä oikeat nimemme olivat.
Enkä kerro, mitkä olivat niiden nimet
jotka palasivat heti mereen
pääsemättä sinne enää takaisin.
Minä joka puhun: olen joku.
Siinä on rajasi.
III
Meitä tahdottiin lisää. Meitä teetettiin lisää.
Mutta emme me eläneet.
Emme innostuneet.
Meitä ihasteltiin,
mutta emme me tunteneet oloamme ihaniksi.
Meitä silitettiin ja palkittiin ja otettiin syliin,
mutta meitä ei viety enää koskaan kotiin
meren syvistä syvimpään syliin.
Me emme pysyneet samoina.
IV
Aaltojen aaltoliikkeistä,
aallon likimmistä liikkeistä,
ylös pyöriviin pilviin asti
kovan kiven kaikukopasta ilmaan: ilmanpaineeseen.
En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään rahaa, mikä osittain johtuu hahmotushäiriöstäni. Avoliiton aikana elin myös jonkinlaista myöhäistä teinivaihetta ajatellen, että mieheni hoitaa juoksevat menot ja minä ostelen lähinnä mitä minua huvittaa. CP-vammastani johtuen liikun pyörätuolilla, sekä käytän monia apuvälineitä, minkä takia tarvitsen asumiseen vähintään kaksion. Kokemukseni palvelutaloista ovat taas olleet verrattavissa ikävään vankilaan, joten tultuani täysi-ikäiseksi se ei ollut enää vaihtoehto asumiselle, siitäkin huolimatta, että asuminen Helsingissä on kallista.
Niin kuin monille käy, meidänkin avoliittomme päätyi eroon muutaman vuoden kuluttua. Jatkoin kuitenkin tutussa koulussa, sillä olin hyvin kiintynyt sen pieneen perhemäiseen yhteisöön. Vain muutama kuukausi myöhemmin, juuri kun olin alkanut päästä jaloilleni erosta, niskaani putosi toinen pommi; jouduin lopettamaan koulun.
Maailmani mureni ja tulevaisuuteni suunnitelmat sekä haaveet katosivat taivaan tuuliin kuin ikävänä joululahjana. En muista seuraavasta puolesta vuodesta juurikaan mitään. Löysin, kuten moni muukin, jonkinlaisen väliaikaisen laastarin alkoholista, joka turrutti sisäistä tuskaani edes hieman. Lisälohtua sain päämäärättömästä tuhlailusta ja niinpä ostin design-tavaraa, lautapelejä, lemmikkejä, oikeastaan mitä tahansa, mikä piti ajatukset poissa tuskastani.
Lopulta olin tilanteessa, jossa yritin itsemurhaa, siinä onneksi onnistumatta. Sain kuitenkin jostain sen verran voimia, että hakeuduin lääkäriin, joka kirjoitti suosituksen edunvalvonnasta. Luonnollisesti kyselin läheisiltä ja muilta omaisiltani, olisiko joku heistä pystynyt toimimaan edunvalvojanani, mutta kenenkään resurssit eivät revenneet sellaiseen vastuuseen, varsinkaan kun ainakaan tuolloin siitä ei maksettu minkäänlaisia korvauksia. Näin sitten vuonna 2010 tehtävään määrättiin käräjäoikeuden päätöksellä valtion järjestämä yleinen edunvalvoja.
Olin helpottunut; saisin elämäni jälleen järjestykseen ja laskut maksettua. Toivo tulevasta alkoi jälleen viriämään ja opiskeluinto nousemaan. Edunvalvonnan myötä sain joka viikko käyttörahaa 50 €, josta minun tuli maksaa ruoat, vaatteet ja kaikki peruselintarpeet aina puhelinlaskua myöten. Edunvalvonta hoitaisi kaiken muun kuten mm. vuokran ja muiden laskujen maksun, toimeentulotukihakemukset, harkinnanvaraisten tukien hakemisen, vammaistuet, verovähennykset, neuvottelisi velkojien kanssa maksuohjelmasta tai jopa hakisi tarvittaessa velkajärjestelyä.
Todellisuus iski kuitenkin hyvin äkkiä kasvoilleni sellaisen iskun, että vieläkin kirvelee. Laskuja sekä perintäkirjeitä putoili postiluukusta samaan vanhaan malliin, maksamattomien laskujen pinon kasvaessa entisestään. Oli siis pakko alkaa selvittämään asiaa. Yrityksistä huolimatta en saanut edunvalvojaani millään tavoin kiinni. Lopulta sain yhteyden hänen sihteerinsä, joka mm. selitti, ettei minulle haeta verovähennyksiä, koska en maksa veroja. Kohtelu tyrmistytti, varsinkin kun maksoin veroja kuten kaikki muutkin. Lisäksi aloin saamaan kotiin postia edunvalvojalta, jossa kehotettiin itse hakemaan minulle kuuluvia vammais- yms. tukia, siis hakemuksia, jotka olisivat kuuluneet edunvalvojan tehtäviin.
Kaiken kukkuraksi jopa mm. sosiaalitoimiston vaatteisiin myöntämät maksusitoumukset oli jätetty käyttämättä, ja näistä seuranneet maksamattomat laskut siirtyneet perintätoimistoille uusien korkojen ja perintämaksujen kera. Näyttää siis vahvasti siltä, että edunvalvonta on vain syventänyt entisestään taloudellista ahdinkoani ja rajoittanut minulle kuuluvien tulojen saantia.
En ollut kuitenkaan yksin tämän ongelman kanssa. Pienellä googlettamisella löytyi artikkeli leskirouvasta, jonka raha-asiat jätettiin rempalleen (HS 6.1.2015), oikeusasiamies oli todennut jo vuonna 2005, että yleisen edunvalvonnan keskeinen epäkohta on päämiesten suuri lukumäärä edunvalvojaa kohden (www.oikeusasiamies.fi, 5.12.2005), ja edunvalvontaan liittyviä epäkohtia on käsitelty jopa YLE:n M.O.T. -ohjelmassakin (Edunvalvonnan armoilla, 13.1.2014).
Olen myös keskustellut edunvalvonnan ongelmista lukuisten ihmisten kanssa, ja kohtaan jatkuvasti niitä, jotka kamppailevat samojen tuulimyllyjen kanssa. En toki väitä, että edunvalvonta olisi pelkästään pahasta mutta liian monen kohdalla käytäntö todistaa sen puolesta, että parantamisen varaa on reilusti.
Tilanteeni on jatkunut nyt kuuden vuoden ajan ennallaan, enkä ole pyynnöistä huolimatta saanut kertaakaan minkäänlaista selontekoa siitä missä mennään, ja onko koko aikana maksettu yhtäkään laskua. Perintäkirjeistä päätellen ei. Suoraan sanoen tunnen itseni pahasti hyväksikäytetyksi ja luottamukseni petetyksi. Tätä tunnetta lisää entisestään sekin, että edunvalvojalle maksetaan tuntuvia korvauksia asioitteni oikeasta ja oikeudenmukaisesta hoidosta, pitäen silmällä ja puolustaen etujani.
Olen päättänyt hakea edunvalvontani purkua, joka ei olekaan niin yksinkertaista. Minun on ensin hankittava puoltava lääkärinlausunto, minkä jälkeen on keskusteltava oikeusaputoimiston kanssa ja selvitettävä tilanne, johon saattaa kulua tovi jos toinenkin byrokratian syövereissä.
Edunvalvontaa suorittavan henkilön ei tarvitse olla juridisesti omainen, voidakseen hallinnoida läheisensä asioita, tarvitaan vain erillinen pankkitili, jonka käyttäjänä toimii valvonnan alaisena tämä valvottava henkilö. Mielestäni tällaisten raha-asioiden hoitaminen voitaisiin lukea henkilökohtaisen avun piiriin, mikäli kyseisellä henkilöllä on jokin päivittäistä hoitoa tai apua vaativa sairaus, häiriö tai vamma kuten minulla.
En yksinkertaisesti ole jaksanut valittaa, sillä jo pelkkä päivästä toiseen selviäminen on haasteellista. Suurin syy siihen on se, että avustajien palkat suhteessa työn vaativuuteen ovat pienet. Avustamisella yleisesti ottaen käsitetään fyysisiä toimenpiteitä, kuten ruuan laittoa ja siivoamista. Näin onkin 99 prosentissa tapauksista, jotka asuvat täysin normaalissa asunnossa. Minun avustamiseeni liittyy kuitenkin paljon muutakin ja huomattavasti enemmän ohjausta ja organisointia. Nuoret, jotka hakeutuvat näihin töihin, eivät pääsääntöisesti osaa ohjata edes itseään, mistä seuraa vaikkapa se, että suunnistamme kaatosateessa keskellä yötä pilkkopimeässä ja kaiken lisäksi molempien suunnistusvaistot ovat kyseenalaiset, kännykästäkin on akku loppu. Tästä huolimatta olen edelleenkin sitä mieltä, että mielummin vaihdan hiippakuntaa kuin muutan palvelutaloon, jossa henkilökohtaisen avustamisen määrä on 30h kuukaudessa plus työ-tai opiskelutunnit, jotka ovat maksimissaan 40h viikossa. Laitoksessa tottakai pääset vessaan ja saat valmisruokaa ja saat vaatteet päällesi tunnista neljän tunnin odotusajalla. Kaikki muut asiat sinun on hoidettava edellä mainittujen tuntien turvin. Vihaan valmisruokaa, ellei lasketa jouluruokaa ja toki syön sitä, jos olen jossain muualla kuin kotona.
Tähtään tällä kaikella siihen, että saisin edunvalvonnan purettua ja hoidettua asiat henkilökohtaisen avun järjestäjän turvin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että valtion järjestelmä, joka ei toimi suunnitellulla tavalla, pitäisi purkaa ensi tilassa.
Usein kun puhutaaan tilan esteettömyydestä puhutaan fyysisestä esteettömyydestä, eli miten hyvin tilaan pääsee pyörätuolilla jne. Mutta julkinen tila voi olla esteellinen muutenkin kuin sillä tavalla, että ihmiset joilla on fyysisiä rajoitteita eivät pääse sinne. On sosiaalisia esteistä, kuten että henkilöt, jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla luokitellaan hulluiksi tai alkoholisteiksi/ huumeidenkäyttäjiksi ja niitä voi heittää ulos julkisista tiloista, kuten baareista tai kauppakeskuksista. Ja sitten on neurologinen esteellisyys. Minulla on aspergerin oireyhtymä, eli lievä autismin muoto, ja add ja erityisesti aspergeriin liittyvän aistiyliherkkyyden takia julkiset tilat eivät todellakaan aina ole mulle esteettömiä.
Kuvitelkaapa seuraava skenaario: olet menossa sisään isoon tavarataloon. Olet vältellyt sitä jo kauan, mutta liput teatteriesitykseen pitää lunastaa lahjakortilla juuri tästä isosta tavaratalosta. Jo ennen kun menet sisään sydämmesi alkaa lyödä lujempaa ja hikoilet. Tiedät että et ehkä tule selviämään tästä kunnialla, mutta kuitenkin se on pakko tehdä. Seisot liukuovien luona ja keräät voimia mennäksesi sisään. Olet monta kertaa saannut paniikkikohtauksia tällaisissa tilanteissa ja melkein aina ylikuormittunut täysin kaikista aistiärsykkeistä, mutta kuitenkaan tällaisia tilanteita ei voi välttää.
Menent sisään liukuovista. Heti tulee hajumuuri vastaan. Et saa henkeä, koska ilmassa on niin paljon hajuvesiä. Silmiä ja nenää kirvelee. Tässä tavaratalossa kosmetiikkaosasto on heti pääovien jälkeen. Yrität pidättää hengitystä. Olet pari kertaa juossut heti ulos tavaratalosta, koska olet saannut astmakohtauksen hajuvesistä. Tila on täynnä ääniä, visuaalista kaaosta, eri hajuja. Ja ihmisiä. Ihmisiä kaikkialla. Tiedät että pitää päästä hisseille ja yläkertaan turvaan NOPEASTI, mutta olet jähmettynyt paikoillesi. Unohdit että on hiihtolomaviikko ja tavaratalo on erityisen täynnä. Kaikkialla on ihmisiä tukkimassa kulkuväylää. Ja missä ei ole ihmisiä on ständejä, banderolleja jne.
Näet hissit portaiden yläpäässä, mutta ensin pitää kävellä kosmetiikkaosaston läpi portaille. Koska koet maailman eri tavalla, et osaa hahmottaa kulkureittiä portaille. Tai ehkä osaisit, jos saisit keskittyä. Mutta kaikki äänet, hajut, visuaalinen kaaos ja liikkuvat ihmiset estävät keskittymistä. Tuntuu että kaikki ulkoinen kaaos menee suoraan sisääsi ja lamauttaa sua. Et osaa enää eritellä aistiärsykkeitä, kaikki on vaan yksi iso kaaos. Äänet sotkeutuvat yhteen yhdeksi isoksi äänipalloksi, jossa on tuhansia eri ääniä samaan aikaan. Et näe enää ihmisiä, ständejä jne, näet vaan sumua ja ääriviivoja. Imet kaiken ulkoisen kaaoksen sisääsi. Et osaa enää ajatella selkeästi. Tiedät, että et tule kestämään enää kauan. Nyt pitää tehdä ratkaisu; joko yrittää portaille tai mennä ulos.
Valitset portaat. Yrität liikkua kohti niitä, mutta ihmiset ja ständit ovat tiellä. Hahmotushäiriön takia et osaa väistää esteitä reitillä. Paniikki nousee, on pakko päästä pois. Änget väentungoksen läpi kohti portaita. Koska et osaa hahmottaa ympäristöä, törmäät muihin ihmisiin. Sinut tuupitaan ja saat paheksuvia katseita. EN TEE TÄTÄ TAHALLANI. Juokset ylös rappuja. Ylätasanteella pitää odottaa hissiä. Vihdoinkin! Änget täyteen hissiin. Paniikki on sietämätön. Ihmiset on liian lähellä. Et siedä vieraita ihmisiä liian lähellä. Yrität pitää omaa tilaa. Lisää tuuppimista ja vihaisia katseita. Vihdoinkin oikea kerros. Yrität päästä ulos hissistä niin nopeasti kuin mahdollista.
Kun pääset ulos hissistä, sun pitää seistä pari minuuttia lepäämässä. Mutta se auttaa vain vähän. Olet jo niin ylikuormittunut, että et pääse takaisin normaaliin olotilaan. Koko keho on jännittynyt. Sydän hakkaa. Aivot on täysin sumussa. Ja tässä tilassa sun pitää mennä palvelutiskille, jutella asiallisesti tiskin takana olevan kanssa, ymmärtää mitä hän sanoo ja osata päättää päivämäärä ja istumapaikka teatteriesitykseen. Kuullostaako haastavalta? Kaoottiselta? Pärjäisitkö tai juoksisitko heti pois? Minulle tämä ei ole ajatusleikki, vaan todellisuus, koko ajan. Näin minä koen maailman. Se on rakennettu ehkä muille normaaliksi, mutta mulle ja muille neurologisesti erilaisille esteelliseksi. Ja kuitenkin minun pitää yrittää elää tässä maailmassa ja käyttäytyä samoin kun te.
Henkka
Lisää juttua esteettömyydestä ja muusta 21.3 klo 12-16 Platonium-lähetyksessä. Kuuntele verkosta tai Helsingin Lähiradiosta 100,3 MHz. Mieltöntä valoa on-air.
