Kahelin kapina

Meille mielensairausdiagnoosin omaaville arjen hallinta on asia johon moni tarvitsee tukea. Säännöllinen päivärytmi on hyvän arjen perusta ja mielenterveyden ylläpitäjä myös terveillä ihmisillä. Arjen hallinta sisältää joka päiväisten askareiden lisäksi myös sosiaalisen elämän hallinnan. Moni mielensairaus diagnoosin omaava eristäytyy eikä ota kontaktia ympäristöönsä. Yksin jääminen voi lisätä henkistä taakkaa niin, ettei henkilö enää pysty huolehtimaan kodistaan eikä muista askareistaan. Se että kuuluu yhteisöön jossa voi kokea vertaisuutta on terveyttä edistävä tekijä. Yhteisöön kuuluminen ja paikka mihin voi päivisin mennä, ovat ne asiat joille toipuminen perustuu.

Arjen hallintaa on myös uusien taitojen opettelu. Sosped säätiön Mieletöntä Valoa hankkeessa koulutetaan kehitysvammaisista ja mielenterveyskuntoutujista vertaistuottajia media- ja kulttuuri alan tehtäviin. Vertaistuottajakoulutus antaa monia valmiuksia. Eräs niistä on haastattelujen tekeminen. Se on omiaan vähentämään sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun itsetunto vahvistuu onnistumisen kokemusten myötä. Vertaistuottajana olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Julkinen esiintyminen oli minulle aiemmin pelottava asia. Tuota pelkoa olen saanut työstää ensin musiikkiterapian, mutta myöhemmin myös Mieletöntä Valoa hankkeen kautta. Minulle vertaistuottajuus on ennenkaikkea itseni voittamista. Vertaistuottajakoulutus voi auttaa myös työelämään siirtymisessä. Useat vertaistuottajat ovat vähintäänkin osatyökykyisiä ja kiinnostuneita työllistymään. Käytäntö on osoittanut sekä kehitysvammaisten että mielenterveyskuntoutujien kykenevän tekemään media- ja kulttuurialan töitä. Näille erityisryhmille ei juurikaan ole tarjolla työpaikkoja, siksi Mieletöntä Valoa hankkeen panos kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työllistämiseksi on erityisen tärkeä.

Arjen hallinta on asioiden hoitamista niin, että voi hyvällä mielellä katsoa peiliin häpeämättä kuvaa joka sieltä katsoo takaisin. Kun on tehnyt parhaansa se riittää. Kaikilla ihmisillä ei ole yhtä paljon voimavaroja, eivätkä kaikkien kyvyt ja terveyden tila riitä esimerkiksi työntekoon. Oleellisempaa on antaa itselleen ja muille tilaa olla olemassa omana itsenään juuri sellaisena kuin on. Meistä jokainen on arvokas, vaikka ei olisikaan työkykyinen hyvä veronmaksaja.

Heikki Krook

Minulla on paljon hyviä muistoja 90-luvun lapsuudestani, joista yksi on Apulanta. Elokuvaa odotin innoissani jo senkin takia, että siihen liittyvä aikakausi toi mieleeni tuon ajan uusia ilmiöitä kuten tv:stä tutun musiikkiohjelman Jyrkin, kaikkine juontajineen kuten Molli-Ollin, Katja Ståhlin jne. Olihan ohjelma merkittävä meille tuon ajan nuorille, joille oikeastaan ensi kertaa tarjottiin omaa ohjelmaa. Näissä yhteyksissä sain ensikosketukseni myös Apulantaan, joka suorasukaisuudellaan pyöritti pienen tytön sukkia jaloissa. Vuosien varrella Apulannan taustat jäivät kuitenkin aina jonkinlaisen hämärän peittoon, eikä edes pari vuotta sitten ilmestynyt kirja avannut juuri mitään. Mutta ehkäpä elokuva täyttäisi tämänkin aukon.

Kerronta lähti loogisesti liikkeelle jäsenten taustoista, sekä asioista jotka olivat heihin vaikuttaneet. Hieman ärsyttävää oli 90-luvun laman jatkuva tyrkyttäminen, luultavasti tuon ajan heinolalaisilla nuorilla - kuten kaikkien pikku kylien nuorilla tuolloin - on ollut ankeaa, oli sitten lamaa tai ei. Maisemista päätellen tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Kieltämättä jäi vähän sellainen maku, että kaikella tällä yritettiin luoda kuvaa siitä, miten Apulannan runosuoni olisi suorastaan laman seurausta. Ehkäpä nämä Apulannan jäsenten henkilökohtaiset kasvukivut olisi voinut esittää toisella tavalla, avaten ovia syvemmälle sieluun. Tämä pinnallisuus olikin oikeastaan elokuvan kerronnan ainoa puute ja jätti Apulannan edelleen kellumaan ikuisten mysteerien mereen. Toki elokuvassa oli suuria tunteita, mutta tuntui että niiden tarkoitus oli vain peittää se todellinen filosofia ja maailmankatsomus, mistä kaikki on kummunnut ja saanut alkunsa.

Näyttelijäsuoritukset olivat varsinkin Tatu Sinisalon osalta suorastaan virtuoosimaisia, eikä Harri Mosiokaan jäänyt epäuskottavaksi. Todellakin piristävää vaihtelua. Tosin odotin, että Lotta Backlundilla olisi ollut isompi rooli Tonin äitinä. Hahmona taas Risto Santapukki liikkui jonkin verran uskottavuuden rajamailla. Vanhemmat, Ilona ja Elli ovat epäuskottavia yksiulotteisuutensa vuoksi.

Jos taas tarkastelemme elokuvaa puhtaasti suomalaisena elokuvana, niin antaisin viidestä tähdestä kolme ja puoli. Toisin sanoen hyvä kokonaisuus, jota katselee mielellään maanantai-iltana televisiosta. Tekninen toteutus oli keskivertoa kivempaa katsella, ja vain ilmakuvaa olisin kaivannut enemmän.
Elokuva on merkittävä juuri siksi että, se muistuttaa katsojia että, meistä jokaisesta voi tulla menestyjiä taustasta huolimatta.

Ja sitten vielä eräs muisto niiltä vuosilta kun Apulanta saavutti minut:
Olin noin 13-vuotiaana kesäleirillä ja sinne sitten sattui siviilipalvelusmies, jonka perään suurinpiirtein kaikki pienet tytöt kuolasivat. Hän näytti lähinnä lipputangolta, jolla oli pitkät ohuet punaiset hiukset. Kuntoutuskeskuksen aulassa, jossa kesäleiri pidettiin, oli pieni kauppa. Ostin sieltä joka päivä Eskimo-jäätelön, sekä itselleni että punatukkaiselle Tuomakselle. Itselleni ostin sen siksi, että saisin Tuomaksen varmasti syömään sen toisen puikon. Hän yritti aina saada minua syömään jäätelöt yksin, mutta puolustauduin sanomalla että minulla oli jo yksi puikko. Näin sain myös kahdenkeskistä aikaa Tuomaksen kanssa.

Olin itselleni tyypillisesti suora ja ehkäpä liiankin päällekäyvä. Etsin Tuomaksen puhelinnumeron numerotiedustelusta. Koulukaverini Sami seurasi tilannetta sivusta. Hänen näkökulmastaan se oli varsin hyvää viihdettä. Hän totesi jossain vaiheessa, että se miten roikuin Tuomaksessa ja se miten suorastaan jahtasin häntä ja kuinka tämä hämmentynyt nuori mies kirjaimellisesti juoksi karkuun minut nähdessään toi hänelle mieleen Apulannan Viivakoodit kappaleen. Muistan Samin aina sanoneen että ”Pitääkö sun aina roikkua perässä?”. Hän jopa lauloi sitä ” Minä annan kaiken ja enemmän. Tuli polttaa uskon mihinkään. Mitä sitten jos sielun menettää. Mutta on vain pakko roikkuu perässä.”

Kun tuli yleiseen tietoon, että minulla oli Tuomaksen numero, Samia käskettiin varmistamaan, että olin poistanut sen puhelimestani. Niin teinkin, mutta kirjoitin numeron leiriohjelman taakse. Varmaankin se löytyisi vieläkin jostain arkistojen kätköistä jos vain jaksaisin kaivaa. Välillä olin niin turhautunut siihen ettei kukaan ympärilläni ymmärtänyt rakkauttani, että hakkasin päätäni neuvotteluhuoneen massiivipuiseen pöytään.

Silloin, kun 16-vuotiaana sairastuin psyykkisesti, elettiin 80-lukua. Siihen aikaan Hesperian sairaalassa nuorten suljetulla osastolla toteutettiin vähävirikkeistä hoitoa. Minun kohdallani hoito alkoi juuri tällä metodilla. Osastolla jouduin sopeutumaan moniin asioihin. Yksi näistä asioista oli lääkitys. En olisi tahtonut käyttää minkäänlaisia psyykenlääkkeitä, mutta asiasta ei edes neuvoteltu, vaan lääkkeet oli pakko ottaa. Minulle ilmoitettiin, että lääkäri on määrännyt nämä lääkkeet ja sinä otat ne ja jos et ota siirytään pakkolääkitykseen. Kohtaaminen henkilökunnan kanssa ei siis alkanut luottamuksen ilmapiirissä. Tutuksi tulivat myös lepositeet, koska en sietänyt sitä tapaa millä minua rajoitettiin ja siksi kapinoin joskus uhkaavallakin käytöksellä. Hoitoon kuului, että kaikki oikeudet piti ansaita alkaen oikeudesta käyttää omia vaatteita. Jos suoritin kaikki vaiheet ja käyttäydyin hyvin, pääsin jopa viikonlopuksi kotiin lomille. Jos rikoin sääntöjä, putosin takaisin nollavaiheeseen ja minun oli ansaittava kaikki oikeudet uudelleen. Henkilökunnan antama kohtelu muuttui sen mukaan missä vaiheessa olin. Nollavaiheessa olivat ankarampia ja kohtelu parani, kun etenin vaiheissa. Lääkitystä pienennettiin sitä mukaa kun käytös parani. Samalla haettiin oikeaa minulle sopivaa lääkitystä kokeilemalla useita eri neuroleptejä eri annostuksilla. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin päädyttiin nykyiseen lääkitykseeni, johon sairaalakierre päättyi ja jonka avulla olen pärjännyt vähän yli kaksikymmentä vuotta ilman sairaalahoitoa.

Vähävirikkeisessä hoidossa opittiin kunnioittamaan sääntöjä. Samalla opin hallitsemaan tunteeni ja tekoni paremmin. Jälkeen päin ymmärrän, että silloin tarvitsin rajoja, eikä rajoja voi antaa päänsilityksellä, vaan rajat annetaan auktoriteetillä. Viimekädessä kyse on kuitenkin motivaatiosta. Entä jos koko hoito olisi toteutettu molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä ilman pakkoa ja ilman alistamista? Tahdon uskoa, että tarvittava motivaatio terveyden kunnioittamista ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamista kohtaan saadaan aikaan myös turvallisemmalla mutta silti määrätietoisella otteella.

Toiminnallinen vertaistuki jota tarjotaan kulttuuripajoilla on mielestäni hyvä esimerkki vapaaehtoisuuteen pohjautuvasta kuntoutuksesta joka on ennenkaikkea turvallista ja yksilön ominaisuuksia kunnioittavaa. Kun sairaalassa vietetyn jakson jälkeen pääsee avohoitoon ja status muuttuu potilaasta kuntoutujaksi on löydettävä elämälle sisältöä. Uusien taitojen oppiminen tai ihan vaan kuuluminen johonkin yhteisöön voi olla monen ihmisen mielenkiinnon kohteena. Itse olen kokenut Kulttuuripaja Elviksen sellaisena apuna josta olen kiitollinen. Elviksessä olen oppinut uusia taitoja ja kokenut kuuluvani johonkin. Asenteeni on tuona aikana kehittynyt. Olen alkanut luottaa enemmän omiin kykyihini. Olen myös oppinut sosiaalisia taitoja ja rohkaistunut hyväksymään erilaisuutta. Nykyään pidän kaikenlaisia ihmisiä samanarvoisina ja pyrin kohtaamaan heidät vertaisina, sillä olemmehan kaikki ihmisiä eroavaisuuksistamme riippumatta.

Heikki Krook

Saavun Laajasalon opiston Merikantoluokkaan ja Samu sanoo hymy kasvoillaan: Heikki printataan tänään ruohonleikkuri ja kahvinkeitin.

Laajasalon opiston idealinja on tarkoitettu kehitysvammaisille 18–30 -vuotiaille nuorille aikuisille, jotka ovat kiinnostuneita itsensä kehittämisestä ja haluavat harjoitella itsenäiseen elämään kuuluvia taitoja.

Itse olen 44-vuotias mielenterveyskuntoutuja ja olen ollut vertaisohjaajana vuodesta 2009. Vuoden 2014 keväällä pääsin mukaan Mieletöntä Valoa hankkeeseen, jossa kehityvammaiset ja mielenterveyskuntoutujat tekevät yhdessä mediaa. Olin ollut kehitysvammaisten kanssa tekemisissä ollessani työharjoittelussa musiikkikoulu Resonaarissa, joten ennakkoluuloja ei juurikaan enää ollut. Yllättävää on kuitenkin se, miten lahjakkaita kehitysvammaiset voivat olla ryhtyessään tekemään jotain mikä heitä todella kiinnostaa. Moni kehitysvammainen ja myös moni mielenterveyskuntoutuja on vähintään osatyökykyinen ja kykenisi suoriutumaan monenlaisista tehtävistä.

Samana vuonna Laajasalon opistolla kehitysvammaisten opettajana toimiva Matias Hynynen ja nuorten kulttuuripajatoiminnan isä Markus Raivio saivat idean kulttuuripajatoiminnan kautta vertaisohjaajakoulutuksen saaneiden mielenterveyskuntoutujien osallistumisesta kehitysvammaisten opetukseen. Sain tehtäväksi selvittää ketkä Kulttuuripaja Elviksen vertaisohjaajista olisivat kiinnostuneita ohjaamaan kehitysvammaisia. Kiinnostuneita löytyi ja toiminta alkoi 2014 syksyllä ja jatkuu edelleen.

Alkuun kuntoutujat ohjasivat kehitysvammaisia musiikissa, ruoanlaitossa ja tietokoneen käytössä. Kohtaaminen mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten välillä on ollut luontevaa. Molemmilla on toimintakykyä rajoittava vamma, joten jonkinlaista vertaisuuttakin on koettavissa. Yleensäkin on hyvä pitää ihmisiä vertaisina, eikä ylä tai alapuolella, koska loppujen lopuksi olemme kaikki saman arvoisia ihmisinä.

Ohjatessani saan ja myös annan onnistumisen kokemuksia.
Tuntuu hyvältä, kun yhdessä Samun kanssa printtaamme kodinkoneiden kuvia tai teemme tekstinkäsittelyä ja minä saan opastaa. Oleellista on, että oppiminen on hauskaa ja palkitsevaa. Silloin syntyy myös tuloksia. Tähän on Laajasalon opistolla päästy ja yhteishenki idealinjaluokalla on hyvä. Uskon, että yhteistyömme merkitsee jotain myös Samulle ja muille Laajasalon opiston idealinjan opiskelijoille. Tälläinen toiminta edistää samanaikaisesti sekä kehitysvammaisten, että mielenterveyskuntoutujien toimintakyvyn vahvistumista.

Toivoisin, että tulevaisuudessa kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien vertaistukea kehitettäisiin edellen ja löydettäisiin uusia tapoja yhdistää näiden kahden erityisryhmän kuntouttaminen.

Heikki Krook

Paranoidisena skitsofreenikkona olen saanut seurata läheltä mielisairaalan arkea. Hoito perustuu lähinnä lääkitykseen ja sairaalan sääntöjen noudattamiseen sekä keskusteluihin omahoitajan kanssa. Hoitokokouksessa potilas ja hoitotiimi yhdessä pohtivat hoidon päämääriä ja toteutusta ja sopivat miten hoidossa edetään.

Kaikki hoidot eivät kuitenkaan etene. Osa potilaista ei suostu ottamaan hoitoa vastaan, vaikka henkilökunta perustelisi hoidon tärkeyden potilaalle. Itsekin teini-iässä skitsofreniaan sairastuttuani kapinoin hoitoa vastaan karkailemalla ja käyttämällä päihteitä hatkareissuillani. Silloin tuntui epäoikeudenmukaiselta, että minua rajoitettiin, enkä saanut tehdä mitä itse halusin. Myöhemmin olen alkanut miettiä pakkohoidon oikeutusta. Jos nuori ihminen käyttäytyy holtittomasti eikä kunnioita yhteiskunnan sääntöjä, mitä keinoja kasvattajille silloin jää.

Kokemuksena mielisairaalassa annettava hoito on nuorelle ihmiselle rankka. Kaikki pitää ansaita. Jopa se, että saa käyttää omia vaatteita. Jos käyttäytyy hyvin ja noudattaa osaston sääntöjä, saa lisää vapauksia. Kun joutuu rajoitetuksi niin, ettei omaa tahtoaan voi toteuttaa, aiheuttaa se kriisin ja jos ihmistä kuormitetaan liikaa voi mieli murtua. Kuitenkin tuon kriisin kautta voi myös kasvaa ihmisenä. Ollessaan riittävän pitkän ajan paineen alla, alkaa ihmiselle kehittyä kyky sopeutua ja kun ihminen on hoidon kautta oppinut asettamaan itselleen sen päämäärän, että kunnioittaa kaikissa toimissaan terveyttä, voi myönteinen kehitys alkaa.

Sanotaan, että kriiseistä tulee voimavaroja oivallusten kautta. Olipa ihminen sitten kuinka häiriintynyt tahansa, hän ei koskaan ole toivoton tapaus. Luottamuksen, kunnioituksen ja rakkauden herääminen sydämessä voi pelastaa paatuneimmankin rikollisen, miksei sitten kapinoivaa teiniä. Miten sitten voidaan herättää oivalluksia. Järkeen vetoaminen ei aina riitä, mutta kun ihminen saa rajojen lisäksi tuntea olevansa luotettu, kunnioitettu ja rakastettu, saattaa se synnyttää pyrkimyksen antaa hyvää myös toisille.

Pakkohoitoa voidaan pitää perusteltuna hoitomuotona silloin, kun muut keinot eivät riitä. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin inhimillinen kohtelu ja pakkohoidon jälkeen avohoidossa annettava kuntoutus. Itse olen saanut kuntoutusta Niemikotisäätiön eri toimipaikoissa ja edellisestä sairaalahoidosta on kulunut jo parikymmentä vuotta. Avokuntoutuksen aikana olen suorittanut ammattikoulun ja toimin nykyään vertaisohjaajana nuorille mielenterveyskuntoutujille.

Heikki Krook

Miten Majakka tukee yksilöä yhteisön jäsenenä?

Majakassa on monenlaista työ – ja harrastustoimintaa, joka tukee vaikeasti psyykkisesti sairaita. Kuntoutuminen on yksilöllinen prosessi, kuntoutujat tarvitsevat yksilöllistä tukea. Se tarkoittaa hyväksyvää suhtautumista ja positiivista asennetta erilaisiin ihmisiin ja eri tavalla sairaisiin. Joku saa apua keskustelusta, toinen hyötyy enemmän toiminnallisesta terapiasta – maalaamisesta, askartelusta, käsitöiden tekemisestä tai laulamisesta.

Mielenterveysyhdistys näyttelee suurta osaa psyykkisesti sairaiden tukemisessa ja kuntoutumisessa. Hyvä mielenterveysyhdistys ehkä jopa edistää psyykkistä paranemista, mikä on kuntoutujalla hyvin keskeneräistä. Kuntoutumisen yksilöllinen tahti tulee ottaa huomioon. Kuntoutumista auttavat keinot ovat omat päätökset, mahdollisesti tavoitteellisuus, ja onnistumisen kokemukset. Hyvä jos yhteisön kaikilla työntekijöillä on tuntosarvet; itse arvailen toisen tarpeita. Tämä rakentaa yhteisöä.

On tärkeää kannustaa ja rohkaista: ”Hyvä, nyt sä teit oikein”, eli kehuminen. Hyvä sairaanhoitaja tai vertaistukihenkilö tietää jokaisen kuntoutujan luonteenominaisuudet ja vahvuudet, ja osaa tukea tekemään oikeita asioita, jotka edistävät kuntoutumista. Vertaistukihenkilöt ja kokemusasiantuntijat voisivat ottaa enemmän vastuuta, vaikka pääasiassa vastuu on psykiatrilla ja sairaanhoitajalla. Jos sairas tarvitsee apua arjessa selviytymisessä, olisi hyvä että mielenterveyskuntoutujalla olisi laaja sosiaalinen verkosto, näin kuntoutumista voisi ohjata. Mielenterveysyhdistysten verkostoituminen, eli sairaalan/mielenterveysklinikan yhteistyö esimerkiksi Majakan kanssa edistäisi kuntoutujien itsenäistymistä. Kaikki Majakan ryhmienkin vetäjät toimisivat mielenterveyden edistämiseksi. Se lisäisi rohkeutta ja itseluottamusta ja mielenterveyttä.

Kuntoutuminen tuo mukanaan paljon muutoksia ja haasteita. Olennaista on oppia tulemaan toimeen oireiden kanssa tai hallitsemaan niitä hoidon tai muun tuen avulla. Menneisyyden tapahtumat voivat aiheuttaa surua. Sairastumiskriisi voi aiheuttaa tunteita ja ajatuksia. Näitä tunteita voivat olla häpeä, huonommuus, viha ahdistuneisuus, syyllisyys sekä turhautuminen oireiden pitkittymiseen. Ver-taistuki poistaa oireita eikä sairaus enää hallitse koko identiteettiä, vaan voimavarat saadaan käyttöön ihmistä itseä hyödyttävällä tavalla. Kokemusten jakaminen vertaisten kesken lievittää ahdistuneisuutta ja poistaa pelkoa. Vertaistukihenkilöllä pitää mielestäni olla vaitiolovelvollisuuden periaate. Kerholaisten asioita ei tule levittää ulkopuolisille. Kerhossa ei olisi tarkoitus arvostella toisia.

Mielestäni ei edistä yhteisön hyvää ilmapiiriä, jos työyhteisössä pyritään syyttelemään tai syyllistämään esimerkiksi työkavereita. Syytteleminen vie turhaa energiaa ja aiheuttaa ehkä jopa lisää psyykkistä oireilua. Hyvä asia on sekin, että mielenterveyskuntoutujat voivat mennä psyykkisesti terveiden joukkoon tekemään työtä tai opiskelemaan. Mielenterveyskuntoutujia ei tule leimata.

Sirja Koivunen

Sisältövaroitus.

Tarvitsemme paljon käsityöläisiä. Kaikille on tarjolla työtä. Menkää äkkiä suihkuun, keitto odottaa. Menkää äkkiä, ettei keitto jäähdy.

Kun itku, huuto ja seiniin kohdistetut nyrkiniskut jäävät suljetun oven taa, Saul Ausländerin (Géza Röhrig) ilmeettömät kasvot keskittyvät naulakkoihin jääneiden takkien tyhjentämiseen. Kun ovet avataan, alkaa siivous: ”palat” kasataan pinoihin ja lattiat desinfioidaan. Seuraava lasti on jo matkalla krematorioon.

Luen omia reaktioitani samalla, kun seuraan tapahtumia päähenkilön olkapään yli. Vaikka ohjaaja László Nemesin käyttämä näkökulmatekniikka on tehnyt jo pelkästään trailerista intensiivisen, olen viimein ottanut riskin ja tullut Son of Saul (Saul fia) -elokuvan viimeiseen näytökseen Niagaraan. Tiedän taipumukseni liikuttua tietyntyyppisistä elokuvista voimakkaasti, ja läheiset ovat minua jo tästä elokuvasta varoitelleetkin. Lukkarinrakkaudesta unkarilaiseen kulttuuriin olen kuitenkin päättänyt tämän kerran uhmata eläytymiskykyni karikkoja. Viimeksi kun tein niin 12 Years a Slave -elokuvan kohdalla, raahustin Plevnasta kotiin koko ihmiskunnan historian paino harteillani.

Aluksi olen ylpeä itsestäni. Pystyn pitämään itseni yhtä etäällä tunteistani kuin elokuvan henkilöt, joita ympärillä lakkaamatta kaikuvat imperatiivit heittelevät tapahtumista toiseen. Etäämpänäkin. Elokuvan maailmassa jokainen, joka osaa käyttää saksaksi huutomerkkiä, voi pamputtaa toinen toistaan. Vieraskieliset kuiskaukset ja käskyt mieleni analysoi tyngiksi: lauseet ovat kutistuneet verbeiksi, ihmisyys on teonsana, joka on suotu niille, jotka siihen vielä kykenevät.

Tempo! Tempo!

Arbeiten!

Putzen!

Epäoikeudenmukaisuutta todistaessani voin turvautua fiktion suojaan. Näin tapahtui kerran. Se oli väärin. Ja se tapahtui kauan sitten, vuosikymmeniä ennen syntymääni.

Ei suolenpätkiä ja lattialle valuvia aivoja, ei mitään niin graafista. Vain verta symboloiva punainen nauha, joka vilahtaa joukkokohtauksessa. Vain äänimaisemallisen täydeltä erikielisiä huutoja, jotka puhuvat enemmän kuin yksikään elokuvan henkilöistä. Silti.

Kun elokuvaa on kulunut runsas tunti, oloni alkaa tuntua tukalalta. Alan palella elokuvateatterin ilmastoimattomassa tilassa, kääriydyn laukusta kaivamani suuren ponchon syliin ja toivon, että elokuva loppuisi pian. Ei niin, että se olisi huono. Vaan.

Ihmispaloja tulee toinen lasti, kolmas. Yön aikana vauhtia tulee tihentää, jokaiseen vuoroon kaksi miestä, nainen ja lapsi. On ehdittävä tyhjentää ja desinfioida. Palat on kuljetettava krematorioon, tuhkat vietävä järvelle työläisten lapioitavaksi veteen. Mieleeni eksyy julma vitsi huumoriaiheisesta tietokirjasta. Miksi suihkunsuuttimessa on yksitoista reikää? Koska juutalaisella on kymmenen sormea. Nokkela koiranleukuus tunkeutuu katselukokemukseeni sopimattomana kuin rääväsuinen häirikkö, joka kieltäytyy keskittymästä oppitunnin aiheeseen.

Näin pahuus taitaa toteutua oikeassakin elämässä, ajattelen. Ainakin näin olen ymmärtänyt lukemistani keskitysleirikuvauksista. Aluksi kaikki vaikuttaa normaalilta, tai ainakin melkein. Yhden vääryyden mieli voi vielä käsitellä. Pahoja tekoja tulee kuitenkin lisää. Ne eivät lakkaa, vaan niistä tulee vakio, uusi normaali.

Keskitysleirin kaaoksessa pojan hautaamisesta tulee Saulille elämän ja kuoleman kysymys, viimeinen oljenkorsi merkitykselliseeen elossaoloon. Sanat ”elämä” ja ”kuolema” itsessään ovat muuttuneet abstraktioiksi.

Eihän sinulla edes ole poikaa, muut vangit vastaavat hänelle. Haluatko savuna ilmaan? Olet pettänyt meidät kuolleen takia! Olet asettanut elävät vaaraan kuolleen takia!

Me olemme jo kuolleita, Saul vastaa.

Elokuvan loppukuva jättää minut tyhjäksi. Kaikki muut päivän ajatukset ja tapahtumat ovat pyyhkiytyneet mielestäni. Mitään erityistä ei kuitenkaan ole tapahtunut. Olen vain nähnyt kuvauksen siitä, mistä olen kuullut lukemattoman monta kertaa ennenkin, kaasukammioista ja niissä loppunsa kohdanneista juutalaisista. Nyt olo on kuin olisi käynyt Linnanmäellä makaaberissa laitteessa, jossa simuloidaan keskitysleirikokemusta.

Poistuminen salista käytävälle tapahtuu unenomaisesti. Olen sen verran poissa tolaltani, että vastoin tapojani unohdan selkänojaksi taittelemani kangaskassin, ja joudun palaamaan käytävältä heti takaisin hakemaan sitä. Laukontorin aurinko paistaa epätodellisena. Liikennevalojen vihreiden valojen käskyt tuntuvat kuuluvan toiseen, mekaaniseen todellisuuteen, jota tottelen sokeana. En ohita nimenhuudossa (tai numeronhuudossa) seisovia sonderkommandolaisia, vaan puistossa joogaavia kesälomalaisia.

Tiesin jo etukäteen, että voi olla vaikeaa suoriutua ruokakaupassa asioimisesta elokuvan jälkeen. Olen silti taas jättänyt sen tehtäväksi, uhmannut omaa luontoani: täytyyhän sitä nyt normaalit asiat hoitaa. Ruokakaupan käytävillä konkretisoituu se, miten yhteiskunassamme toteutetaan elokuvassa esitetyn kaltaista krematoriokäsittelyä tuotantoeläimiin joka päivä. Elävät olennot järjestetään liukuhihnalle, jossa ne muutetaan rintapaloiksi ja jauhelihaksi onnekkaampien eläinten pöytiin.

Elokuvatrailerin unkarinkielisissä youtube-kommenteissa on niitä, joissa perustellaan elokuvan menestystä Oscar-palkintolautakunnan juutalaisvoittoisuudella. Olen omin korvinkin kuullut esitettävän vastaavia näkemyksiä: Unkarissa junat myöhästelevät, koska hallituksessa on juutalaisia. Holokausti on tarina, jonka juutalaiset ovat sepittäneet saadakseen osakseen myötätuntoa. Suomalaisen elinpiirissä juutalaisviha ei juuri näyttäydy (siitä yksinkertaisesta syystä, että juutalaisia on Suomessa verrattain vähän), mutta eri ihmisryhmiin kohdistuva silmitön viha on täälläkin valitettavan todellista arkipäivää.

Olen kohdannut elämässäni vastoinkäymisiä, mutta minun ei ole koskaan tarvinnut kamppailla henkeni edestä. Olen turvassa. Minun keskitysleirikäyntini on kestänyt vajaat kaksi tuntia, eikä sekään ole ollut todellinen. Siitä huolimatta, että noin kuukauden takainen turistivierailuni entisessä virolaisessa vankilassa on sekin osaltaan tehnyt kokemuksesta todellisemman tuntuisen – siitä huolimatta, että entinen vankila takuuvarmasti kalpenisi toimivan keskitysleirin rinnalla.

Kun olen purkanut kauppakassin, kyyneleet tulevat. Minun pitää muistuttaa itseäni, että hengittäisin rauhallisesti, pitkään, syvään. Tiedän mistä on kyse, olen osannut ennakoida tämän. Minulla ei ole hätää. Mieleni on tyyni ja ymmärtäväinen, kun kehoni purkaa järkytystään. Voin jopa tyrskähtää naurua omalle tunteikkaalle reaktiolleni.

Olen onnekas.

Ilona Vuori

Tieto niin sanotusta Keroputaan hoitomallista kantautui minulle ensiksi puskaradion kautta ja vuonna 2011 silmiini osui aiheesta kirjoitettu lehtiartikkeli. Pääsin tutustumaan malliin myös vuoden 2013 Mielenterveysmessuilla järjestetyssä seminaarissa, jossa hoitomallia kehittänyt Jyväskylän yliopiston psykoterapian professori Jaakko Seikkula toimi yhtenä pääpuhujana. Lisäksi kävimme vuoden 2016 talvella Mieletöntä valoa -mediahankkeen kanssa haastattelemassa professori Seikkulaa ja tutustumassa Keroputaan mallia toteuttavaan nuorisopoliklinikkaan Kemissä. Tässä kirjoituksessa nostan esiin mielestäni keskeisiä tekijöitä Keroputaan hoitomallista.

Apua nopeasti ja yhteisvoimin
Keroputaan sairaalassa aikuis- ja nuorisopuolen poliklinikalla toimii 24 h akuutti vastaanotto, johon voi soittaa apua tarvitseva itse tai joku hänen läheisensä. Autettavalle järjestetään hoito niin nopeasti kuin mahdollista eli heti ensimmäinen yhteydenotto toimii ikään kuin lähetteenä. Näin hoitoon pääsy on huomattavan nopeaa ja akuuteissa tilanteissa ensimmäinen hoitokokous järjestetään vuorokauden sisällä yhteydenotosta.

Avoimen dialogin hoitomallissa kaikki hoitokokoukset tapahtuvat hoidettavan läsnä ollessa. Näin ollen niin sanottu ”psykiatrinen auktoriteetti”, jossa psykiatrilla tai hoitohenkilökunnalla on viimeinen sana sanottavana hoidettavan henkilön hoidosta ei kuuluu avoimen dialogin hoitomalliin vaan hoitokokous on demokraattinen eli kaikilla ja varsinkin hoidetavalla itsellään on mahdollisuus ja oikeus esittää tuntemuksensa ja ajatuksesta hoidosta. Hoidettavalla itsellään on avoimen dialogin ajatusten mukaan avaimet omaan paranemisprosessiin, mutta hoitohenkilökunta toimiin niin sanotusti hoidettavan henkilön hoidon tienviitoittajana. Itse olen kokenut saman omassa paranemisprosessissani eli lopulta minä itse olen elämäni paras asiantuntija.

Keroputaan hoitomallissa minua yllätti ehkä eniten heidän poikkeuksellinen keinonsa hoitaa sekavassa mielentilassa olevaa asiakasta perinteiseen psykiatrian hoitomalliin verrattuna. Esimerkiksi jos hoidettava henkilö on psykoositilassa niin avoimen dialogin hoitomallissa ei asiakasta heti pumpata täyteen lääkkeitä vaan hänen psykoosikokemuksiaan oikeasti kuunnellaan ja yritetään ymmärtää, mistä on kyse, mikä on voinut johtaa tilanteeseen ja mikä olisi parhain hoitomuoto juuri hänelle. Hoidettavan hoito pyritään järjestämään omassa lähiympäristössä mieluiten kotihoitona ja perhe sekä hoidettavan lähiverkosto pyritään ottamaan mukaan, jotta ympäristö on mahdollisimman tuttu, turvallinen ja kodinomainen. Jos on kyse yksinäisestä ihmisestä, jolla vaikka perhettä ei ole, niin sitten käytetään kaikkea sitä verkostoa mitä on tai verkostoa ruvetaan järjestämään.

Tavanomaisesta psykiatrian hoidosta poikkeavaa Keroputaan mallissa on myös se, että hoitohenkilökunnalla on terve näkemys ihmisen inhimillisyydestä ja erehtyväisyydestä. Hoitohenkilökunta on valmis myöntämään, että hekin voivat olla avuttomia ja tehdä vääriä arvioita hoidon suhteen. Esimerkiksi jos hoidettavan hoito ei olekaan toteutunut toivotulla tavalla niin asia otetaan puheeksi hoitokokouksessa ja yhdessä yritetään löytää toisenlainen suunta hoidolle. Tällaista asennetta en itse ole kokenut omassa hoidossani. Olisin kaivannut juuri kuuntelevaa ja keskustelevaa otetta, enemmän vaikutusmahdollisuuksia omaan hoitooni ja maltillisempaa lääkkeiden määräämistä.

Muutoksen mahdollisuus
Keroputaan hoitomallin juuret ovat lähtöisin 1980-luvulta. Länsi-Pohjan alueella oli siihen aikaan Europpaan korkeimmat skitsofreniaa sairastavien luvut eli alueella oltiin pattitilanteessa ja tämä kriisi laittoi moottorit pyörimään. Keroputaan sairaalan henkilökunnan paneutumisen, kehittämisvalmiuden ja pitkäjänteisyyden tuloksena kehittyi nykyinen ja yksi maailman kuuluisimpia ja toimivimpia psykiatrian hoitomalleja.

Psykoterapian professori Jaakko Seikkula on ollut mukana kehittämässä Keroputaan hoitomallia alusta lähtien. Tekemässäni haastattelussa hän kuitenkin korostaa että avoin dialogi ei ole yksi ja ainut hoitomuoto vaan hän pääasiassa haluaa vaikuttaa nykyisin vallalla olevaan psykiatriseen hoitoon niin, että hoidot olisivat humaanimpia, ihmislähtöisiä ja kokonaisvaltaisia. Juuri näihin tavoitteisiin pyritään avoimella dialogilla, perheen ja muun sosiaalisen verkoston mukaan otolla ja psykoterapeuttisella otteella. Keroputaan hoitomalli on myös maailmalla kuuluisa ja ulkomailla avointointa dialogia on länsimaissa otettu käyttöön psykiatriseen hoitokäytäntöön. Jaakko Seikkula itse matkustaa melkein joka toinen viikko ulkomailla luennoimassa avoimesta dialogista. Suomessa hoitomallin periaatteita on sovellut ympäri Suomea kunnallisessa mielenterveyshoidossa.

Tutkimustuloksia Keroputaan hoitomallista on 20 vuoden ajalta ja noin 80% psykoosin saaneista paranee eikä heidän psykoosinsa uusiudu tai kroonistu, koska hoidettavien hoito aloitetaan heti. Vain noin 30 % Keroputaan hoitomallia saaneista käyttää pysyvästi neuroleptejä eli antipsykoottisia lääkkeitä. Pääasiassa neuroleptejä määrätään vain väliaikaisesti ja hoidettavan neuroleptien tarvetta seurataan kokoajan ja pyritään laskemaan annostusta sitä mukaan kun hoidettava kuntoutuu. Keroputaan hoitomalli on yksin halvimpia ja tehokkaimpia psykiatrisia hoitomuotoja, mitä tällä hetkellä on Suomessa ja mahdollisesti Euroopassa.

Vaikuttaisi siltä että Keroputaan hoitomallin toimivuuden salaisuus on yhteisöllisyys. Katsoin hiljattain dokumenttisarjan Sairauksiemme alkuperä, jossa käsiteltiin neljää sairautta, jotka tuottavat eniten sairaanhoitokuluja ja kuolemia maailmalaajuisesti. Yksi sairauksista on masennus ja yhdeksi hoitomuodoksi on ruvettu soveltamaan alkuperäiskansojen yhteisöllistä elämäntyyliä moderniin maailmaan sovitettuna ja hoitotulokset ovat olleet lupaavia. Keroputaanhoitomallista löytyy mielestäni juuri tätä yhteisön voimaan perustuvaa viisautta.

Tara

Kuuntele myös podcast Keroputaan mallista
https://soundcloud.com/mieletontavaloa/keroputaan-malli-hoitomuotona-avoin-dialogi

Lähteet:
prof. Jaakko Seikkulan haastattelu, Mieletöntä Valoa -hanke 7.12.2015

Muistiinpanot keskustelusta nuorosopoliklinikan henkilökunnan kanssa Kemissä 15.2.2016

Avoin dialogi: Vaihtoehtoinen näkökulma psykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Seikkula ja Alakare. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2004;120(3):289-96, www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94071.pdf

Avoin dialogi: Open dialogue https://www.youtube.com/watch?v=c4aKg7gZZrk

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/28/sairauksien-alkupera

Musta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa. Onkohan oloni liiankin hyvä? Jospa kaiken hyvän jälkeen tuleekin aina se paha? Jospa ei tulekaan ja pelkään turhaa? Voiko olo olla hyvä, jos pelkää? Mun mielestä oloni on nyt joka tapauksessa hyvä.

Sattuu mahaan. Sekin on tunne. Musta tuntuu vanhalta, sillä veikkaan, että olen juuri oppinut tuntemaan närästyksen. Tuntuu ikävältä. Korventaa. Tunne on siitä jännä juttu, että se voi olla fyysinen tai psyykkinen. Tai psyko-fyysinen! Nyt kuitenkin sattuu mahaan ja tuntuu vanhalta.

Miltä susta tuntuu?

Illalla väsyttää – siis tuntuu väsymys – mutta vasta sen jälkeen, kun on syönyt lääkkeet. Väsymys illalla on hyvä asia, mukava tunne, mutta aamulla se inhottaa. Kerran olin niin väsynyt, että nukahdin koulussa. Heräsin röhkivään henkäykseen. Nolotti, tuntui nololta. Väsymys on kamala tunne aamulla, etenkin, jos se johtuu lääkkeistä, sillä silloin ei kahvikupposet auta! Tai niin veikkaan, en nimittäin juo kahvia. Se tuntuu pahanmakuiselta. Maistuu. Onko makutuntemus myös tunne?

Nyt on kevät, keväällä paistaa aurinko. Silloin tunne velloo sisällä ja pääsee ulos vihellyksenä. Silloin tekee mieli pussata sitä henkilöä, ketä kohti tuntee paljon rakkauden tunteita! Rakkaus ja rakastuneisuus ovatkin jännä juttu. Tuntuu ihanalta ja voi ajatella yhteistä tulevaisuutta. Haluaa kertoa kaikki asiat tälle yhdelle. Mutta tuntee myös huolenpitoa ja harmia toisen harmistumisesta. Empatia ja sympatia tuntevat 110%.

Rakkautta kaikille,

-Unilintu-
*Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä*

Mä oon yrittänyt pohtia pääni puhki sitä, miksi ihmisistä osa on sitä mieltä, että mielenterveyskuntoutujat ovat laiskoja. Ehkä he ovat epätietoisia.

Mä oon Ipsu, mä oon 24 -vuotias ja mä oon sairastanut reilusti yli kymmenen vuotta. Ensimmäisen diagnoosini sain 14 -vuotiaana ja se oli psykoottinen masennus. Olin silloin osastolla enkä tiennyt edes mitä termi "psykoottinen" tarkoittaa. Jouduin kysymään ystäväni äidiltä kyseistä asiaa. Järkytyin. Kuinka voi olla mahdollista, ettei lääkäri kertonut mulle mitä on psykoottisuus? Olin muutenkin omasta voinnistani tietämätön. Kuka mulle niitä asioita muutenkaan olisi suomentanut?

Mä vartuin pienessä kaupungissa ja mua kiusattiin. Olin kovin persoonallinen tapaus, en mitenkään ujo vaan päinvastoin. Mä pukeuduin omaan tyyliin ja hengasin iältään vanhempien kanssa. Mä ryyppäsin paljon ja olin muutenkin aika sekaisin. Mulle diagnosoitiin myöhemmin epävakaa persoonallisuushäiriö ja nyt lähiaikoina kaksisuuntainen mielialahäiriö. Voitte vaan kuvitella miten mun mielialat heittelee. Mä syön aika paljon lääkkeitä, joiden pitäisi tasata mieltä, mutta eniten mua on auttanut musiikki. Mä teen räppiä nimikkeellä Adjektiivi ja laulan paljon. Miten joku voi väittää, että oon laiska, kun kuitenkin teen musiikkia päivittäin? Jokaisella kuntoutujalla on oma väylänsä, mitä tekee ja miten tekee.


Mä haluan vaan sanoa että tää ei ole helppoa. Tää on vaikeeta.

Oon kuullut monet kerrat lauseet "Mee töihin." "Miks et oo koulussa?"

Viimeisiksi sanoiksi tahdon jättää tämän:
Kuntoutuminen on meille työtä. Se on meille rankempaa kuin OIKEAT työt tällä hetkellä. Me tehdään tätä päivästä toiseen, aamusta iltaan ja etenkin öisin kun ei saa unta. Me ollaan ymmärtäviä ihmisiä, jotka haluaa auttaa muita, ei me olla laiskoja. Mä usein pistän muiden hyvinvoinnin omani edelle. Ihan vaan kun unohtaa oman hyvinvointinsa (tai pahoinvointinsa). Pyydän, ymmärtäkää että tämä on ihan yhtä vakava sairaus kun mikä tahansa muu. Tästä on vaikea parantua, mutta sekin on mahdollista..

..kunhan vaan teemme sen työn.

-Ipsu