Kahelin kapina

Sataa. Silloin kun ei sada, on sumuista. On kylmää, pimeää ja masentavaa. Lämpötila pysyttelee viiden asteen kieppeillä, lunta ei ole maassa. Maisemassa ainoa valkoinen on hylätty muovipussi.

Silloin kun synnyin, oli pikkupakkanen, lunta maassa ja hiutaleet leijailivat uneliaasti alas. Ilmaston lämpeneminen näkyy erityisen hyvin pohjoismaissa. Se mihin on kasvanut, ei ole enää normi. Musta joulu on.

Eikä musta joulu ole vain maisemallista. Taisin pitää joulusta vielä varhaisteini-iässä, ja sitten hiljalleen joulu ja kuusen koristelu alkoi maistua puulta. Lahjat oli pakko hankkia, oli tunnelmaa tai ei, ja lokakuussa kauppoihin alkoi hiipiä punaista krääsää. Punaistahan siinä näki.

Edelleenkin raastaa liian aikainen jouluisuus. Naapuri-ikkunaan saatetaan ripustaa jouluvalot jo syyskuussa "pimeyttä karkoittamaan", vaikka se lähinnä tuokin sitä sisäistä pimeyttä. Ja mitä lähemmäs joulua mennään, sitä miettii aina uudestaan miksei alkanut hankkia lahjoja jo pitkin vuotta. Ai niin, siksi että joulua ei kestä oikein muutenkaan sitä paria päivää kauempaa.

Kaupoissa soi joko ankeaa marttyyriulinaa tai ylipirteitä lapsikuororallatuksia. Vaatteita ei saa enää normaaleissa väreissä, vaan vain punaisen, mustan ja harmaan sekoituksina, yleensä vielä glitterillä ja paljeteilla rääkättyinä. Itse suosinkin second hand -liikkeitä, jos jotain pitää ostaa. Laulamista harrastavana joutuu kuitenkin tekemään poikkeuksen, mikäli haluaa sulautua raivonpunaiseen konserttiseurueeseen.

Lisäksi ärsyttävät kaikki enkelit ja jouluseimet. Alun perin joulu on ollut pakanallinen juhla, ja kirkko on vain päättänyt rakentaa sen päälle, kun pakanalliset ihmiset eivät uskoneet joutuvansa helvettiin vääränlaisten juhliensa viettämisestä. Lisä-ärsytystä tuo amerikkalainen lihava punanuttu, joka hohottelee totipäissään ja pyörii koko yön piparin perässä lahjoja jakaen.

Ja joulu on muutenkin ihan yltiöobeesia aikaa vaikkei pukkia mukaan laskisikaan. Ihmisten silmiin syttyy terminatormainen raivo, kun he kahlaavat kaupoissa metsästämässä kymmentä eri sorttia ruokaa joulupöytään katettavaksi. On oltava keitettyjä herneitä, koska niitä oli kymmenen vuotta sitten, vaikka niitä söisi vain yksi ihminen. On oltava kinkku, koska muuten joulu ei ole joulu. On oltava rosollia, kalaa ja laatikoita, ja nykyään laatikoita on montaa eri laatua: perunaa, porkkanaa, lanttua, bataattia, chili-bataattia, muhennettua mielenterveyttä...

Sitten on kaikki perinteiset suklaakonvehdit, joista kukaan ei oikeasti edes tykkää, mutta niitä on pakko olla koska perinteet. Ja joulutorttuja pitää vääntämällä vääntää ja piparia on pakko saada. Ja glögiä. Ja sitten itketään monen tunnin syömisen jälkeen kun ei mahdu enää kahvia ja taatelikakkua. Ja närästyslääkettä kuluu. Ja syömishäiriöiselle joulu on yhtä helvettiä, oli sitten anoreksia, bulimia, epätyypillinen syömishäiriö tai ahmimishäiriö.

Entä sitten joulun mainostaminen perhejuhlana? Jotkut viettävät joulun yksin, koska heillä ei ole ketään muutakaan, ja sitten on niitä jotka eivät halua viettää niitä perheen kanssa. Mutta pakko se on, koska joulu on perhejuhla. Pakko se on, vaikka paikalle kutsuttavat sukulaiset ovat riidoissa keskenään, koska on tärkeää noudattaa perinteitä selkä vereslihalla. Ja lahjoja saa joltain äidin pikkuserkun kaiman ex-mieheltä, jonka kanssa ei ole missään tekemisissä, mutta paketti on oltava, koska sitten puoli sukua pahastuu.

Kun joulu on suoritettu, alkaa kinkunsulatusjumpat ja naistenlehdet pursuavat pyllynpiukennusvinkkejä joulunjälkeishemmottelusuklaan ohessa.

Itse haluaisin vähemmän materialistisen joulun ja sen, että kaikkia ei pitäisi miellyttämällä miellyttää. Jos snobi sukulainen vetää joulupöydässä tarjottavat purkkiherneet nenäänsä siitä, ettei saakaan kuin "vain" itsetehdyt kynttilät monenkymmenen euron design-korujen sijaan, se on voi voi. Itse olen panostanut vuosi vuodelta enemmän aineettomiin lahjoihin, kuten Toisenlaisiin lahjoihin. Ja jos luonnon ja ilmaston tila huolettaa, metsien suojelua tukeva lahjoitus on toimiva ratkaisu.

Jos sitä joulua haluaa viettää, sen voi tehdä yksinkertaisemminkin. Lasi hyvää viiniä, ystävä kylään ja mitä sitten vaikka olisi epäsiistiä? Itse en aio viettää jouluani liinavaatekaapin laskoksissa tai uunin takana, ja ihan hyvä ihminen olen näinkin. Jouluja, älkää stressatko niin helvetisti.

- Mind

(kuvat: Gratisography)

Olin jo 5-vuotiaana kirkon päiväkerhossa sellainen, että silittelin ja pussailin ihmisiä. Toisin sanoen janosin fyysistä kontaktia. Se johtunee osittain CP-vammastani, johon liittyy äärimmäisen huono kehonhahmotus. Aistin kosketuksen ja kivun, mutta en sitä kaikkea muuta, mitä niin sanotut normaalit ihmiset aistivat. Ette varmaankaan kiinnitä sellaisiin asioihin edes huomiota. Sieluni elää jäykässä haarniskassa, johon ei saa yhteyttä. Nukun huomattavasti helpommin jonkun kainalossa tai sylissä kuin yksin.

Suomalaisessa kulttuurissa tällaista käytöstä on vaikea hyväksyä. Se liitetään hyvin vahvasti seksuaalisuuteen. Minun mielestäni jonkun sylissä istumisen kanssa ei sinällään ole tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Suurin osa suomalaisista välttelee myös halatuksi tulemista. Se, että pussaan ihmistä, ei automaattisesti tarkoita, että haluaisin harrastaa hänen kanssaan seksiä. "Rakas" tarkoittaa monia ihmisiä ­- ei pelkästään niitä, joiden kanssa olen yhdessä. Eikä rakkaus kuole, vaikkei suhde toimisikaan. Osoitukseksi rakkaudesta ja kiitollisuudesta saatan hyvinkin pussata ihmistä. Tämä on yksi niistä piirteistä, miksi minut on haluttu diagnosoida epävakaaksi persoonaksi.

Yhteiskunnassa sairaan diagnoosin saavat aina ne, jotka eivät sovi laatikkoon - jotka jollain tavalla poikkeavat keskivertoihmisestä. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että olen joutunut katkaisemaan läheisen ihmissuhteeni asian vuoksi. Minusta ei tule koskaan ketään ihmistä kohtaan täysin platonista henkilöä. Olen onneksi kehittynyt vuosien varrella sen verran, etten jaa ihmisiä kahteen eri laatikkoon, joista toisessa lukee "viha" ja toisessa "rakkaus". Mutta en todellakaan usko, että tästä sairaudesta voisi koskaan parantua, vaikka toiset tutkimukset niin väittävät. Se on kuitenkin niin iso osa ihmisen ydinpersoonallisuutta. Varsinkin sairaalassa asioista puhuessani törmään fraasiin: "Hanki kavereita." Kavereiden hankkiminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun on avuntarpeeltaan yksi iso vauva. Ympärilläni pyörii 10 eri apinaa (lue: henkilökohtaisia avustajia), joten kaverini on pakko tottua heidän läsnäoloonsa ja myös siihen, että he kuulevat hänen henkilökohtaiset asiansa - tai sitten hänen on itse avustettava minua. Toiset avustajista osaavat toki sulkea korvansa, mutta noin periaatteessa. Saatan jonain päivänä olla iloinen ja kiltti, ja toisena päivänä manata kaverini alempaan helvettiin pienestäkin asiasta. Se liittyy epävakauteeni.

Epävakauteen ei varsinaisesti ole olemassa lääkettä. Siihen liittyviin sivuoireisiin, kuten ahdistukseen, on. Vältän rauhoittavien syömistä, sillä olen niiden jälkeen enemmän pihalla kuin ollessani kännissä. Jonkin asteen elävä kuollut. Suomessa ei saa terapiaa ilman diagnoosia ja lääkitystä. Mikäli valitat huonoa oloasi, saat lisää lääkkeitä - et suinkaan terapiaa. Ja toisaalta, missä vaiheessa terapeuttisi olisi ottanut sinua syliin - saati nukkunut vierelläsi. Epävakauden taustalla ovat yleensä lapsuuden traumat. Minulla ne eivät suinkaan loppuneet siihen, mutta tämä onkin sitten jo toinen tarina.

Minua kummastuttaa tässä yhteiskunnassa se, miten verisiteitä pidetään edelleenkin jotenkin hirvittävän olennaisina. Olin ostamassa isänpäivälahjaa sille ainoalle todella läheiselle ihmiselle, joka minulla on, ja avustajani totesi siihen: "Eihän hän ole isäsi." Mitä helvetin väliä sillä loppujen lopuksi on, kuka on kenenkin biologinen vanhempi tai kenen geenejä kenessäkin nyt sattuu olemaan? Kiinnyn voimakkaasti ja takerrun lähellä oleviin ihmisiin, koska minulla ei ole ydinperhettä. Äitini on kuollut ja isäni on vakavasti alkoholisoitunut. Tästä syystä myös osa avustajistani on tärkeitä, mutta on kuitenkin muistettava, että he ovat työsuhteessa minuun. Ihmisten suuri vaihtuvuus ympärilläni tuo entistä enemmän esiin epävakaita piirteitäni. Toki pidän koirastani, mutta ei se missään vaiheessa korvaa ihmistä.

Jossain toisessa kulttuurissa olisin läheisyydenkaipuuni kanssa ehkä luettavissa normaalin ihmisen kirjoihin siitäkin huolimatta, että olen seksuaalisesti hyvin avoin, enkä osaa käyttää vihjailevaa ilmaisua. Tämä saattaa joskus ahdistaa ihmisiä ja luoda hauskoja tilanteita, sillä olen varsinkin seksuaalisesti ehkä liiankin avoin. Pussaan myös naisia, eikä se silti tarkoita sitä että olisin lesbo. Pussaan ihmisiä, eikä se tarkoita sitä että haluan seksiä. Fyysinen kontakti ja seksi ovat eri asia.

Tuntuu siltä kuin olisi veitsi kurkulla kädet selän taakse sidottuna. Kuin ei olisi enää mahdollista perääntyä, vaan jo selkä seinää vasten. Hiki kohoaa otsalle, alahuuli eksyy hampaiden väliin. Siltä tuntuu masennus.

Masennus ei ole sama asia kuin se, että masentaa. Minua eivät masenna sellaiset asiat, etten ole saanut jotain valmiiksi, etten ole tarpeeksi hyvä. Ne ovat asioita, jotka totta kai vievät masennusta masennuksen suuntaan, mutta ei ne asiat masenna. Masennus on sitä, kun yrität työntää nyrkkiä suuhun ja samalla juosta maratonin, huohottaen. Se, kun lorotat pää alaspäin vichy-vettä nenään, ilman, että voit liikkua tuumaakaan. Se hukkumisen tunne yhdistettynä maailman pimeimpään aamuun ja kuoleman pelkoon. Se, ettei muista enää, miksi joskus muka ei masentanut. Se, että sormet menevät ristiin vain sen vuoksi, että et raapisi itseäsi verille.

Masennus on yleinen sairaus, sitä sairastaa Suomessa karkeasti laskettuna joka viides. Masennusta on eriasteista, on lievää, yleistynyttä ja vakavaakin laatua. On osittaista, päivittäistä, vuosia kestävää ja joskus vain pienenä pistona sydämessä tuntuvaa. Se on sietämätöntä, säälimätöntä, vastaiskuun voimia antavaa ja oikein lamaavaa. Sitä sairastavat ihmiset paikkakunnasta, iästä, fyysisestä kunnosta ja matkakilometrien määrästä riippumatta.
Masennus tuntuu pahalta. Se tuntuu siltä, ettei jaksa enää elää, ei ole syytä elää tai elämä ylipäänsä on menettänyt kokonaan merkityksensä.

Hyvä puoli masennuksessa on se, ettei se ole ikinä päätepysäkki.

Masennus on vain välietappi henkilön elämässä. Se on aamunkoitto, joka yhtä vahvasti kuin alkoi, menee myös ohi. Se ei tapa ihmistä, niin kuin syöpä ja hoitamaton diabetes tappaa. Sillä ei ole valtaa.

Kuten masennus alkaa, se myös päättyy. Se ei pääty koskaan silloin kuin sitä haluaa, vaan vasta sitten kun masennus itse päättää otteensa hellittää. Sen lonkeroita kutittelemaan on hyvä olla lääkekaapillinen pillereitä ja psykoterapiasuhde, mutta ilmankin niitä voi pärjätä. Ei se tule olemaan helppoa, masennus on kavala kumppani. Se on kuin sumu, joka peittää kaiken alleen ja tunkee korviin ja sieraimiinkin.

Mutta kuten sumu alavalla pellolla aamutuimaan, niin myös masennus haihtuu pikkuhiljaa. Pelto jää sumun kosteudesta kauniiksi, rypsikukkien keltaiseksi. Sellainen maailma on, masennuksen jälkeen. Erityisesti sen takia, että silloin tietää eron hyvän ja huonon päivän välillä, ja on vapaa nauttimaan. Sitä päivää odotan.

-Unilintu-
*Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä*