Luomisen tuska?

En koskaan ehdi kirjoittaa. Väärin. Ehtisin kirjoittaa, mutten koskaan saa viritettyä itseäni kirjoitusmielentilaan. Päivässä on hetkiä, useitakin, jolloin ajattelen: "Nyt tiedän, mitä kirjoitan, mistä kirjoitan." Mutta kun päivä on valunut iltaan, en vain pysty enää. Vaikka tietäisinkin, mitä ja mistä kirjoittaisin, se ei vain tule ulos. Istun koneen ääreen, avaan kirjoitusohjelman - ja tuijotan tyhjää. Päässä on ajatus, mutta sen siirtäminen ruudulle tuntuu ylivoimaisen vaikealta ja raskaalta. Niinpä päätän odottaa otollisempaa hetkeä ja siirryn tekemään jotain muuta. Joskus suorastaan odotan, että pääsisin kotiin kirjoittamaan. Unelmoin useasta kupista kahvia, rauhasta, pääni sisälle menemisestä ja sen sisällön osittaisesta muuttamisesta lauseiksi. Enkä siltikään lopulta saa kaivettua mielestäni sanaakaan.

Olen miettinyt, johtuuko tämä siitä, mitä teen. Kirjoitanko töiden puolesta liikaa, jotta jaksaisin sitä enää vapaa-aikana? En tiedä. Näin toki voisi olla, mutta toisaalta, lehtijuttujen kirjoittaminen on niin eri asia. Sitten mietin, onko se niin eri asia, että riittää tappamaan luovuuteni. Etten enää osaa ajatella kuin faktuaalisesti ja etten enää osaa kirjoittaa muuta kuin asiatekstiä. Jostain syystä en usko tähänkään. Kolmas miete: Mitä jos en vain osaa? Ehken ole tarpeeksi luova. Tämä ajatus kauhistuttaa. Haluan kirjoittaa. En halua luopua luovan kirjoittamisen ajatuksesta. Olen aina haaveillut kirjoittavani kirjan, ja alkuun toki riittäisi paljon vähempikin. Mutta miksen voi tehdä sitä? Sillä siltä se usein tuntuu, etten vain voi.

Tuntuu ihan hienolta, että tällä hetkellä elätän itseni pääosin kirjoittamisella, mutta joskus sanoille tahtoisi antaa jotain merkitystäkin.