Kyllästyin kaupunkiin, tuskastuin itseeni enkä keksinyt muuta kuin hypätä junaan ja paeta pohjoiseen. Matkustin Äkäslompoloon. Kas kummaa, satuin taas paikalle sesonkien ulkopuolella. Reissaaminenkin on taitolaji, varsinkin jos haluaa vältellä ihmisiä.
Siellä satoi maahan ensilumi. Poluille sain aamuisin talloa kenkieni kuviot. Nuotio- ja laavupaikoilla oli hiljaista. Vieraskirjoihin oli kirjoiteltu, kuinka joku oli valloittanut sen ja sen huipun, mutta kuten idolini Reinhold Messner mahdollisesti sanoo; ei ole olemassa huippujen valloittajia, on vain hengissä selviytyneitä. Minulla ainakin on tapana kompuroida ylös ja kieriä alas tuntureilta. :p
Aurinko paistoi. Syötin kuukkeleille leivänpalasia kämmeneltäni ja ne istahtivat etusormelleni, painoivat kunnioitettavan pitkät kyntensä hellästi sen ympärille ja katselivat pää kallellaan pienillä nappisilmillään minua. Tuuli pörhötti niiden höyheniä. Kuinka kaunis lintu! Kuka helvetti kaipaa jotain 3d-elokuvia tai -televisioita? Onttoja ovat osa teknologioistamme. Siinä oli luonto kaikissa ulottuvuuksissaan ympärilläni ja jos olisin hienostuneempi eliö, saattaisin havaita niistä enimmät.
Iltaisin oli pimeää. Sentään kuitenkin kätensä näki. Ja tähtitaivaan ilman valosaastetta. Seisoin höystämässä lähimäntyjä ja katselin pää kenossa hiljaisuudessa taivaalle. Kuseskelukin on Lapissa yhtä juhlaa.