Olen seurannut Kööpenhaminan ilmastokokousta, sen minkä olen väsymykseltäni jaksanut ja vähällä vapaa-ajallani ehtinyt. Jos loppuviikosta lehdissä hehkutellaan onnistumisella, kannattaa tarkistaa mitkä olivat tieteeseen perustuvat tavoitteet vaadittavista päästöjen alennusprosenteista kehittyneissä maissa ja todellisista rahamääristä, jotka kehittyvät maat tarvitsevat hiilidioksiinipäästöjensä kasvun ehkäisemiseksi siirtymällä vähäpäästöisiin energiamuotoihin. Oikeastaan kaikkeen, mitä jokin virallinen delegaatio tai lehdistö sanoo, kannattaa suhtautua epäluuloisesti.
Keskustelupalstoilla kommentoijat viittilöivät Climategateen ja Itä-Anglian yliopiston ilmaston tutkimuskeskuksen tutkijoiden hakkeroituihin sähköposteihin. Yhden laitoksen vakavan virheen vuoksi tuhansien tieteentekijöiden vuosikausien työ tuntuu menettävän merkityksensä. Puhutaan ilmastovaleesta ja -kuplasta. Väkisinkin mieleen tulee ajatus ihmisistä hykertelemässä ja hieromassa käsiään. Kulutus voikin jatkua, minun ei tarvitse syyllistyä, ei tinkiä mistään.
En epäile, etteikö ilmastonmuutos johtuisi ihmisen toiminnasta. Alan epäillä, ettei sitä saada edes hidastettua. Suurimman osan päästöistä ovat aiheuttaneet kehittyneet maat. Ilmaston lämpenemisestä kärsivät eniten kehittyvien maiden asukkaat. Kööpenhaminassa Halosen puheen, epäilisin, ihmiset unohtivat viidessä minuutissa. Samaan aikaan Etiopian edustajat esittivät jotain konkreettista, jotain mihin heti tarttua. Aktivistit ja avustustyöntekijät kohtaavat saman asian päivittäin. Länsimaissa ihmiset kyselevät epätietoisina, mitä voisin tehdä, miten voisin auttaa. Kehittyvissä maissa ihmisten ei tarvitse kysellä, he ryhtyvät toimeen. Eikä Obamasta ole apua. Yhdysvaltojen ensimmäinen musta presidentti on osoittautumassa, kuten Naomi Klein vihjaili, brändiksi. Yes, we can! Mutta mitä ja mihin, sen jälkeen kun hän nousi presidentiksi. Sotimaan loputtomiin?
Jos maailma jakaantuu hiljalleen ihmisiin, jotka suojelevat ja säilyttävät sekä niihin, jotka kahmivat surutta, kasvaa kuilu kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä myös. En usko, että he kauan jaksavat, elinolojensa kurjistuessa, katsella kulutukseen perustuvia yhteiskuntiamme.
Sitä voisi kirjoitella vaikka mitä kapitalismista, korporatismista, kleptokratioista, uskosta jatkuvaan talouskasvuun rajallisten resurssien puitteissa, sodista, jotka jatkuvat aseteollisuuden tukemana, ja ehkä vaatimanakin loputtomiin, ihmisten silkasta rahanahneudesta ja listaa voisi jatkaa, mutta miksi vaivautua. Tuhannet muut ovat kirjoittaneet niistä miljoona kertaa paremmin ja kaikki on kaivettavissa netistä. Ei niihin artikkeleihin lehdissä törmää, sillä journalistit kirjoittavat sen minkä lehden omistajat sallivat, vaikka eivät haluaisi asiaa itselleen myöntää.
Olen miettinyt, miksi emme kykene muutokseen? Onko menetettävissä koko elämäntyömme, saavutuksemme, joita tiedostamattomassa kuolemanpelossa väkerrämme ympäriinsä. Yritämme jättää jotain merkkiä, meidän mentyämme, itsestämme jälkipolville. Ehkä jopa tämä blogin pitokin, pienessä mittakaavassa, on sitä.
Lensin syksyllä, ehkä viimeisen lentoni, yli Saharan autiomaan. Katselin tuntikausia, melkein transsissa, ikkunasta alas hiekka-aavikolle. Vesi oli kaivertanut sinne joenuomia ja korkealta pystyi erottamaan laakeita alueita, joiden oli täytynyt olla joskus järviä. Nyt siellä ei kasvanut enää juurikaan mikään. Kotona kaivoin netistä Shelleyn runon Ozymandias ja tässä se on:
I met a traveller from an antique land
Who said: Two vast and trunkless legs of stone
Stand in the desert. Near them, on the sand,
Half sunk, a shattered visage lies, whose frown
And wrinkled lip, and sneer of cold command
Tell that its sculptor well those passions read
Which yet survive, stamped on these lifeless things,
The hand that mocked them and the heart that fed.
And on the pedestal these words appear:
"My name is Ozymandias, king of kings:
Look on my works, ye Mighty, and despair!"
Nothing beside remains. Round the decay
Of that colossal wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away.
