Vaihtoehtoinen reitti kotiin

Outoa. Kahteen päivään ei ole satanut. Töiden jälkeen polkaisin pitkästä aikaa sellaisen räkäposkella-pyörälenkin Espooseen ja kääntyilin aina sinne minne mieli teki. Vaikkei Espookaan ole minulle enää mikään tuntematon maa, eksyin silti ja tuurilla löysin takaisin rantaraitille.

Pysähdyin kotisataman lähettyville ihailemaan merta sekä kuunsiltaa, naukkailin rommia taskumatista ja vietin viralliset vesilläolokauden-päättäjäiset mutta en voinut olla ajattelematta meren pienimpiä piipertäjiä, veden happo-emästasapainoa ja tutkijaa, joka juoksi vessaan oksentamaan tajuttuaan, että edessä saattaisi olla planktonien armageddon. Olo oli muuten lämmin, rommin ansiota kai, mutta varpaita paleli pyöräilypopoissa kengänsuojista huolimatta.

Tämä syksy on ollut minulle jotenkin helvetin raskas, lyönyt polvilleen. Totta, työ on vienyt liikaakin vapaa-ajasta mutta sellaista se oli viime syksynäkin enkä muista, että olisin ollut näin rättikatkipoikki. D-vitamiinia olen kiskonut kaksin käsin enkä huomaa, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Sitä käpertyy omien, pienien ja merkityksettömien asioiden pariin, yhteydenpito ystäviin unohtuu ja illalla juuri ennen kuin nukahtaa tajuaa, kuten kapteeni Ahab, joka sanoi perämiehelleen että…

Close! stand close to me, Starbuck; let me look into a human eye; it is better than to gaze into sea or sky; better than to gaze upon God. By the green land; by the bright hearthstone! this is the magic glass, man; I see my wife and my child in thine eye.

Tsykkelöin rauhallisesti kotiin ja huomasin vasta ottaessani kenkiä jaloista, että ukkovarpaat olivat kylmästä tunnottomat. Verenkierron palautuessa ja kipujen alkaessa, muistui mieleen ajat kotikylän jäkiskaukalossa. Joskus sitä toivoisi omistavansa jonkinlaisen aikakoneen.

Kirjoitettaessa soi ZetaBoo: OuterRail