jeeee

Oli aikoja jolloin sain omaisuuteni mahtumaan kahteen matkalaukkuun. Nyt tuntuu, että tavaroita, isoja tavaroita, sellaisia tavaroita, joiden siirtämiseen tarvitaan lihaksia, on nurkat pullollaan. Osaan olen jo kiintynyt. Ehkei pitäisi.

Kaivelin komeron perältä laatikollisen maalaustarvikkeita; akryylivärejä, pensseleitä ja sen sellaista. Omia tuherruksianikin löytyi. Tämähän on vähän kuin kirjan välistä tipahtaisi valokuva entisestä tyttöystävästä. Ei oikein tiedä, pitäisikö kuvan vai antaisiko sen puolihuolimattomasti ajelehtia pois elämästään.
Mutta tauluihinkin ja niiden maalaamiseen liittyy muistoja. Mieleen palaavat ne illat, kun into luoda jotain, ylitti roimasti kyvyt. Silti ajantaju katosi. Uppouduin yksityiskohtiin. Vaikka kokonaisuus on mikä on, kuitenkin sieltä täältä löytyy jotain, johon olen vieläkin tyytyväinen ja onhan taulut maalattu tunteella. Se ei voi olla paha asia.

Muuten tämä on ollut aika raskas viikko. Työpaikalla kiirettä ja sain reissusta taas flunssan. Vointia ei helpottanut melontakurssi, joka oli pakko vetää olosta huolimatta läpi. Lievästä ahtaan paikan kammosta kärsivänä, joutuminen pelastautumaan ylösalaisin kaatuneesta kajakista oli aika epämiellyttävää, varsinkin kun veden alla ei nähnyt juurikaan mitään ja aukkopeitteen irrottautumiskahva oli hetken hukassa, mutta siitäkin selvittiin.

Palkitsen itseni rommilasillisella.

Piipahdan taas kaupungissa, jossa asuin aikoinaan yli kolme vuotta. Kummitusmainen olo. Joskus heikkoina hetkinä sitä tulee mietittyä, mihin suuntaan elämäni olisi saattanut kulkea, jos olisin jäänyt. Olisiko minullakin perhe, asuisinko vieläkin tuon kadun varrella, tuohonko autoni myös parkkeeraisin, tuoko olisi edelleen lähipubini?

No, on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi, totesi kai suuri ajattelija Nuuskamuikkunen ja helvetti olen lähtenyt usein, kun tarve olla jossain muualla on ylittänyt syiden jäädä. Tiedän oireet; levottomuus ja tunne, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein itsekään tiedä vielä mitä se olisi. Ehkä tätä tautia ei paranna kuin dementia. Olen varma, jos nyt vanhaksi edes elän, että köpitän vaivaistalostakin walkaboutille.

Ikävöin Lontoosta yksinkertaisia asioita. Torstai-iltapäiviä uuden Motorcycle Newsin kanssa hiljaisessa pubissa, englantilaisia omenia (hmmm, vai omenoita? kukapa ei pitäisi lajikkeesta, jonka nimi on Allington Pippin, May Queen tai Old Pearmain, ikiaikainen pallukka jäljitettävissä aina 1200-luvulle), Charing Cross Roadin kirjakauppoja sateisina talvipäivinä, Stanfords Maps karttakauppaa, josta löytyy opas varmaankin jokaiseen maailmankolkkaan, englantilaista kohteliaisuutta, Mean Fiddleriä ja sitä irrallaan olon tunnetta kun tiesin, etten kuulu tänne kunnes myöhemmin ymmärsin, etten taida kuulua minnekään. Nyt tosin huomaan kasvattaneeni Helsinkiin hennot juuret.

Ja huomenna olen siellä ainoastaan turistina.

Silti muistan sen toukokuun kun tulin takaisin Helsinkiin ja kävelin pitkin Kaisaniemen puistoa. Hyvä oli hengittää koivujen tuoksua sateen jälkeen ja ajattelin, että sinä kesänä säätiedotuksesta saisin kaikki uutiset, jotka tarvitsen.