Hautaan tämän merkintäni päivien taakse, koska ajattelin ennustaa tulevia eikä kukaan pidä ennustajaukoista tai -eukoista. Ei Dante heitä turhaan laittanut helvetissään kulkemaan pää vartalossa taaksepäin kiertyneenä, sillä elävinäkään he eivät eteensä nähneet. En vain voi vastustaa kiusausta, mutta eipä tätä kukaan taida lukea muutenkaan, joten aivan sama.
Kärsin myös edelleen krapulasta ja olen siksi melankolinen. Olin eilen kaupungilla, baarissa ja katsoin liian pitkään (se tuli lähelle) erään tummahiuksisen naisen silmiin. Ei siinä melussa mitään keskustelua olisi saanut nikkaroitua (olen muutenkin huono näissä iskuskenaarioissa) ja jostain syystä saunaillan jälkeen silmiä alkoi taksissa keskustaan kirvellä niin, että jouduin nyppäämään piilolinssit pois, enkä siten nähnyt terävästi enää muuta kuin tuoppini pohjan. Aivan sama sekin. Melkein.
No, asiaan. Muistan ajan, kun Berliinin muuri sortui. Kylmä sota loppui. Mahdollisuuksien ikkuna avautui. Asevarusteluun ei enää pumpattaisi miljardeja, ne rahat käytettäisiin ihmisten elinolojen parantamiseen; terveyden- ja vanhustenhuoltoon, ympäristönsuojeluun, kehitysmaiden avustamiseen ja muihin ihmiskuntaa hyödyttäviin toimintoihin. Nuorena sitä on idealisti ja hyvä niin. Ei kukaan jaksa läpeensä kyynisiä ihmisiä.
Ikkuna sulkeutui nopeasti. Sota syttyi Euroopan itälaidalla. Sen loputtua näin rauniot omin silmin. Palasiksi henkisesti hajonneita ihmisiäkin. Muutin Suomesta muualle. Jossain sisälläni alkoi nakertaa tyytymättömyys siihen, kuinka talouden ehdoilla näitä länsimaisia yhteiskuntia piiskataan eteenpäin. Pakkasin taas laukkuni ja matkustin yhä kauemmas Euroopasta. Ajattelin, että siellä olisi jotain muuta. Petyin, ei ollut. Saavuin takaisin Suomeen ja totuttelen vieläkin elämään tässä yhteiskunnassa, jota alkupäivinä melkein inhosin. Suomen luonto pelasti. Kuinka kaunis tämä maa on. Se sai pitämään minut täällä. Omissa asenteissanikin on toki ongelmia, paljonkin. Yritän tehdä työtä niiden oikaisemiseksi. Pitkä ja kivinen on tämä tie.
Tämä lama, taantuma, talouskriisi, miksi sitä nyt halutaan kutsuakin, on eräänlainen avoin ikkuna. Tiedän, että on paljonkin ihmisiä, jotka ponnistelevat luodakseen perustuksia finanssijärjestelmälle, joka olisi oikeudenmukaisempi ja tasapuolisempi. Maailmaan mahtuu paljon mahtavia tyyppejä, miehiä ja naisia, jotka ryhtyivät toimeen. Kunpa olisin itsekin yhtä rohkea.
Ehkä historian suurin varainriisto, talouteen pumpatut biljoonat, alkavat auttaa. Mitä sitten? Takaisin business as usual ajatteluun. Talousjärjestelmämme pelastuu mutta se ei olisi enää sama. Tilalle tulee entistä ilkeämpi versio. Kuinka se voisi muuta olla? Koska kuilu niiden ihmisten välillä joilla on ja niiden joilla ei ole, kasvaa entisestään ja voittajien on kovetettava sydämensä. Se on yleistä jo nyt. Sellaisessa yhteiskunnassako haluaisin asua? Kirjassaan Vital Lies, Simple Truths psykologi Daniel Goleman tarkasteli ihmisten kykyä itsepetokseen. Golemanin mukaan: (lainaan englanniksi, koska olen huono ja laiska kääntäjä!)
We build our version of reality around key frameworks of understanding, or "schemas", which we then protect from conflicting facts and ideas. The more important a schema is for our sense of identity and security, the less likely we are to accept evidence contradicting it.
Foremost among these shared, yet unspoken, schemas are those that designate what is worthy of attention, how it is to be attended to - and what we choose to ignore or deny... People in groups also learn together how not to see - how aspects of shared experience can be veiled by self-deceits held in common.
Ehkä petän itseäni.
Silti tuntuu jossain sisällä kuin tämä olisi miltei viimeinen mahdollisuus.
