jeeee

Pitkät työpäivät voivat heikentää älyllistä suoriutumiskykyä

Perkuleen perkule ja perkule, että menetän sosiaalisen elämäni lisäksi mahdollisesti myös jo alkujaan kyseenalaisen aivokapasiteettini. Kaupassa on ravattava yhtenään, ellen kirjoita lappua, kun en sen jääkaapin sisältöä muista vaikka juuri ennen ulostautumista sinne sisälle tiirailin. Tärkeä tapahtumakin unohtui *mottaa itseään* vaikka kovasti terästäydyin sen varalta ennakkoon. Suomen Kuivalehden piilosanaankin keksin tänään vain yhden vastauksen :p
Enkä edes juo, mitä nyt rommipaukun toisinaan, ja viikonloppuisin nukun kuin murmeli.
Taidan ripustaa hanskat sekä haalarit naulaan ja lähden (kesäloman jälkeen) Aurovilleen viljelemään...no, vaikka mangoja.

Olipas onnistunut kirjastoreissu. Lempituolini ja -lehteni vapaana, sekä maksoin 20 sentin sakkomaksun, joka oli painanut omatuntoani koko viime yön. Edellisellä maksukerralla jouduin keventämään kukkaroani 12 eurolla, kun läikyttelin Bulgakovin The Fatal Eggs -kirjalle borssikeittoa, jota olin siinä lukemisen ohessa inspiroituneena ja perspiroituneena valmistanut. Sain lunastaa koko kirjan itselleni. Keittokin oli hyvää.

Lainasin idolini Jacques Cousteaun (saattaa tosin olla, etten ottaisi jalkavaimoa) kirjan Ihminen, orkidea ja mustekala. Hemmetti, jos olisin ollut nuorimies Toulonin satamassa silloin kun Jacques ja kumppanit valmistelivat Calypsoa merikelpoiseksi, olisin antanut vaikka vasemman kivekseni päästäkseni mukaan. Paineilmalaitteilla en sitten veden alle menisi, ellei uhattaisi oikean kiveksen menetyksellä.
Toinen lainaamani kirja on Veikko Huovisen Pojan kuolema. Olen vielä vain katsellut vähän sen etu- ja takakantta, vältellyt aloittamista. Viikonloppuna on enemmän aikaa.

Sitä odottelee, että aamuyöstä postinkantaja tömistelisi omalle luukulle ja sen jälkeen kun uni ei enää tule, luovuttaa ja nousee keittämään kahvit.
Sitä odottaa, että uudestaan murtunut varvas paranisi ja pääsisi taas fillarilla töihin.
Sitä odottelee, että ratikassa viereen istunut ihminen, joka pureskelee rouskuttaen kurkkupastilleja jäisi pois ja sitten kun se jää, olo on niin lämmin ja uninen, että ratikka voisi käydä kääntymässä Riihimäellä ja tulla sieltä hiljalleen takaisin.
Sitä odottaa punaisissa valoissa ja joku nainen nykäisee hihasta ja sanoo, että hei se olen minä. Sekunnin aikana, joka menee pään kääntymiseen, ajatuksissa käy, että näinkö Se nainen tavataan kunnes katse tarkentuu, olemus jähmettyy ja autojen valot kiiltelevät silmissä.
Sitä odottelee, että työpäivä päättyy ja pääsisi sumpille siihen kahvilaan, jossa myyjätär edellisenä päivänä kevyesti flirttaili ja jolle hyvä vastarepliikki tuli mieleen vasta ulko-ovella.
Sitä odottelee, että tarjoilija laskee tumman oluen tuoppiin ja juotuaan sen, alkoholi alkaisi kihelmöidä tukan alla.
Sitä odottaa, tuulen repiessä läpi pallien, että kevät ja kesä tulisi, nenässä tuoksuisi tuore ruoho, kolottavia varpaita voisi kipristellä auringonpaisteessa ja sitten työntää ne veteen, sammaleisten kivien väliin.

Tulin kaupungilta asioilta, ajatukset väsymyksestä raskaina sekä tapani mukaan vilkuilin rakennusten kattokoristeita (ei kannata näin liukkailla) ja sitten pysähdyin hetkeksi lähialueeni luistinradan vierelle. Ihan reunassa luisteli pieni poika kahden aikuisen tukemana ja en ole ihan varma sanoiko hän vanhemmilleen vai koko universiumille jotain, mutta en muista milloin viimeksi olisin nähnyt samanlaista liikkumisen riemua.
Ja kävelin kotiin ajatellen, että tässä minä olen. Kaikista vastoinkäymisistäni sekä murheistani huolimatta on mukava tuntea kuuluvansa tähän ihmisrotuun.