Teininä ihastuin ranskalaiseen tyttöön. Hänen nimensä oli Delphine. Kauniimpaa nimeä tuskin on naiselle annettu. Kummallista kuinka nämä muistot painuvat jonnekin olemuksen pohjalle ja silti nousevat niin helposti pintaan. Tytöllä oli punertavat hiukset ja hiukan pisamia. Se flirttaili yhden toisen tyypin kanssa saadakseen minut mustasukkaiseksi ja onnistui siinä helvetin hyvin. Yhteistä kieltä ei ollut. Olin vielä liian nuori puhumaan la langue of lööviä ja jos totta puhutaan, joskus änkytän vieläkin. Tulkkina toimi kiltti brunette, ranskalainen sekin, ja en ymmärrä miksi en kiinnittänyt silloin häneen mitään huomiota. Tyttö oli sellainen David Copperfieldin Agnes. Ne eivät tee itseään tykö mutta jos tutustut niihin, niin heistä alkaa hiljalleen paljastua, kerros kerrokselta, aina vain lisää viehättäviä puolia. Muutamia sellaisia olen sittemmin tavannut. Yksikään ei ole ollut kiinnostunut minusta. Niinpä.
Myöhemmin reissatessani ihastuin englantilaiseen, afgaaniin ja malesialaiseen. Afgaanityttö oli kristitty ja tapasin hänen äitinsä sekä sisarensa. Koskaan ennen eikä sen jälkeen minua ei ole kohdeltu yhtä kunnioittavasti. En ansainnut sitä. Englantilainen ja malesialainen olivat eri rotua ja väriä, mutta sellaisilla asioilla en ole koskaan päätäni vaivannut. Molempien nimi oli Lisa. Englantilaisella tosin vain jo kasteessa annettu.
En usko, että koskaan oppisin ymmärtämään kunnolla muuta kuin suomalaista naista. Eikä kyse ole pelkästään kielestä. Olemme niin paljon muutakin. Olen alue, jolle synnyin ja jossa kasvoin. Lapsuuden tarinat, leikit, harrasteet, sadut ja aikuisten jorinat, päiväkoti, koulu, ruuat, urheilu, musiikki ja kaikki ne asiat joiden parissa kasvamme. Ymmärtäisin ne puolesta sanasta, jos jonkun saman ikäisen suomalaisen kanssa asioista keskustelisin. Siksi tavallaan suhteet ulkomaalaisten kanssa tulevat jäävämään aina vajaiksi. Minun mielestäni.
Ja siksi jo aloittamani kirja argentiinalaisesta kaverista ei ole lähellekään aitoa. Projekti on mietittävä alusta uudelleen.