Lumen litistessä ja lätistessä otin luurin käteeni ja soitin Bob Dylanille.
Tuut---tuut---tuut---tuut--
"MraauughBoDylln!”
Onneksi olin soittanut Bobille ennenkin, joten aavistelin, että toisessa päässä oli oikea henkilö.
“Hei Bob! Tässä augiem.”
“Moi augiem, pitkästä aikaa. Odotas hetki!”
Taustalta kuului sirkkelin surinaa ja poran murinaa. Bob on kätevä käsistään ja mestari myös maalaamaan, joten epäilemättä meneillään oli jokin tarkkaan mietitty puutarhaprojekti. Työkalujen pörinä lakkasi ja Bobin ääni narisi taas korvassani.
“No niin, kaikki hyvin taas, mutta sinusta augiem ei ole kuulunutkaan sitten Love & Theftin aikojen.”
Bob ei tykkää yhtään, jos hänen elämäänsä jaksotetaan levyjensä mukaan mutta muiden kohdalla se ei ole niin tarkkaa.
“Tipautin itseni hetkeksi kartalta mutta entäs sinä, asusteletko vielä Miss…”
“En. Ainoastaan yhden asian mokasin ja se on, no, sinähän tiedät sen jo. Etelän risti ja niin edelleen. Nyt koti on löytynyt ja pidän sen olinpaikan salassa.”
“Ei kai se kuitenkaan ole kovin kaukana valtatie viidestä?”
Bob sai yskän- tai naurunpuuskan. Hänellä niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Luurista kuului juomalasin kilahdus ja kulaus. Sitten hän jatkoi.
“Ei kannata työntää nenänpäätä vanhoihin asioihin. Keräät siihen ainoastaan tomua, mutta sen verran kerron, että ei täältä sinne hemmetin tielle kovin pitkä matka ole.”
“Vieläkö niillä on Charles Darwin siellä tiesulutettuna?”
“Nykyään ne jahtaavat koirineen miesraukkaa pitkin metsiä.”
“Charles-parka. Kuulin myös, että samalla suunnalla ne leikkaavat kukkuloiden laet etsiessään ruskohiiltä.”
“Paskiaiset! En halua enää edes ajella sinne. Mietin joskus, kuinka ne työmiehet, päivän sitä raiskausta ja rumuutta katseltuaan, selviävät selväjärkisinä kotiin.”
“Ehkä ne täyttävät kotinsa kauniilla esineillä, kuten aavikkojen asukit. He kutovat puutarhat koteihinsa.”
“Tuossa saattaa olla perää. Ehkä asia kannattaisi tarkistaa…”
Bobin ääni hävisi ja taustalta kuului kynän rapinaa. Arvelin hänen ennemminkin piirtävän jotain. Kuvasta saattaisi sitten joskus syntyä sanoja ja musiikkia. Kumpi tulisi ensin, kuka tietää.
“Kuules Bob, olen kuunnellut näinä viikkoina usein viimeisintä bootleg-levyäsi ja se on äänitetty huikean hyvin. Sinähän tiedät, etten ole säästellyt poppivehkeideni laadussa. Tonyn bassokuvioita on ilo seurailla ja Daniel, no, Daniel on Daniel.”
“Minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa. Piditkö muuten lätyn ulkoasusta?”
Bob taisi olettaa, että omistan vinyylin. Sanoin ostaneeni cd-version ja Bob huokaisi hienoisesti puhelimessa. Kehuin luonnollisesti sen ulkoasua, valokuvia ja Ratson hauskaa juttua omasta dylanismistaan. Tällaiset seikat saattavat olla syy, etten koskaan kotiudu lataamaan musiikkia netistä. Haluan pyöritellä kansiläpysköjä käpälissäni ja pötkötellä sohvalla musiikin aaltoillessa kohti. Kerroin sen Bobille ja kuulin, kuinka hänen äänensä lämpeni.
“Katsos augiem, toivottavasti tämä sukupolvi, joka ennen kuin tuhoaa kuulonsa korvanapeilla, käy kuuntelemassa millaista musiikki parhaimmillaan on, kun sitä esittävät elävät ihmiset elävälle yleisölle. On kirjailijoita, joita ei kiinnosta teostensa sisältö. Heille riittää, että se myy ja ihmiset puhuvat siitä. Samanlaisia muusikoitakin on. Elämme elämäämme heijastaen toisten reaktioita itsestämme.”
Bob hiljeni. Taustalla taisi kuulua kaskaiden säksätys. Minnesotassa ei ainakaan oltu. Hetken kuluttua hän kysyi.
“Kuinkas polkupyörät? Montakos niitä jo on?”
“Neljä. Viidennestä hävisin juuri katkeran taistelun E-Bayssa. Tosin ensimmäisen olen jo lupautunut antamaan pois.”
“Ja moottoriversion annoit pikkuveljellesi?”
“Jep. Missäs omasi on?”
“Tallissa. En ole vähään aikaan käynyt edes kuivittelemassa. Outoa, joskus näen unta siitä onnettomuudesta ja unessa aina juuri ennen törmäystä, pyörä nousee ilmaan vertikaalisesti kuin Harrier.”
“Jungilla saattaisi olla tuollekin tulkinta.”
“Äh, helvettiin ne. Ostitko muuten joululevyni?”
Olin pelännyt tätä kysymystä koko keskustelun ajan ja siinä se tuli. Bobille on paras olla rehellinen.
“Bob, joululevysi on mielestäni, no…aika…eikun ihan paska, mutta tiedäthän sinä, etten pidä joululevyistä muutenkaan. Ehkä joku Tannenbaum juuri ja juuri menee.”
Bob nauroi, tai yski, ainakin minuutin ja sanoi sitten.
“Se oli sellainen sisäpiirivitsi. Pitkä ja mutkikas juttu, jonka kerron sitten kun taas tulet käymään.
Päätin rohkaistua kysymään uutisesta, jossa naapurit olivat valitelleet jostain pahanhajuisesta ulkohuussista Bobin tiluksilla. Hänen hekotuksestaan ei ollut tulla loppua.
“Ai se episodi! No, talossa tehtiin putkiremonttia ja jouduimme käyttämään sitä hyyskää kuukauden päivät. Lisäksi eräänä päivänä täytin ruohonleikkurin tankkia maissista tislatulla etanolilla, kiitos vaan presidentti Bush Jr., ja sitä loiskui housuilleni. Naapurit, jotka ovat sitä 9-17 porukkaa, luulivat että kuljeskelen takapihallani kuset housuissa. Joku soitti tietenkin lehteen. Ihmiset ovat outoja.”
“Amen.”
“Mutta soitellaan taas, augiem. Oli hauska jutella.”
“Jep, Bob, soitellaan.”
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
(Warning! May not have happened.)
