jeeee

Pienen maan pääkaupungin uutisviemärin pinnalle pulpahtaa aina yksi juttu, josta kohistaan yhä lyhenevä viisitoistaminuuttinen kerrallaan.

Teknologioimme nopeudella ei saavuteta mitään. Paitsi ehkä sen, että uutiset unohdetaan entistä nopeammin.

Kaksi toisiinsa kiertyvää tapahtumaa; Björn Wahlroos julisti teesejään, mikä ei ole uutinen, ja pian tämän jälkeen paljastui Finnairin pääjohtajan asuntosuhmuroinnit, mikä sekään ei ollut todellinen uutinen.

Tuohtumus on toki aitoa. Ihmisiä potkitaan pellolle työpaikoilta. Ne, jotka jäävät, elävät peläten. Quite an experience to live in fear, isn't it? That's what it is to be a slave. Blade Runnerista tuo sitaatti.

Ja rahamiehiä on helppo kadehtia. Mutta sille ei ole minkäänlaista syytä.

Sillä, jos jotain olen suhteellisen lyhyen elämäni aikana oppinut, niin pohjimmiltaan koko ihmisrotu haluaa vain muutamaa asiaa ja ne ovat:

Terveyttä.
Vapautta.
Hyviä ihmissuhteita.

Ja kaikki nämä ovat henkistä pääomaa, rahalla niitä ei saa. Terveyttä voi toki rahalla yrittää ylläpitää paremmin, mutta en näe sitä merkitsevänä tekijänä.

Ennemminkin terveelliset elämäntavat ovat tahdosta kiinni,

vapaudesta puhumattakaan.

Se on nyt sitten ohi. Aamuisin on herättävä epäinhimillisen aikaisin, ei enää hiljalleen omaan tahtiin. Kalsealle lattialle lasken ensin kantapäät ja sitten, näkymättömän ketjun kalistessa, on hipsittävä aamutoimiin kuten sadat, tuhannet, miljoonat ja miljardit muutkin lajitoverini. Back on the chain gang, lauloi Chrissie Hynde.

Jonkin on ehkä annettava periksi.

Viime elokuussa tein suunnitelmat loppuvuoden reppureissua varten, mutta ei ole olemassa sellaisia ihmisen kyhäelmiä, joita jokin odottamaton tapahtuma ei pystyisi pyyhkäisemään kosmiselle kaatopaikalle, sillä vesi valui alas asuntoni katosta ja edessä oli kosteusmittauksia, tuumaustaukoja, lisää mittauksia ja lopulta kylpyhuoneeni revittiin atomeiksi. Pakkasin rinkan sitten ihan eri reissua varten.

Mutta ei minua matkasuunnitelmien kariutuminen harmittanut, sillä olen reissannut paljon, usein enemmän kuin oikeastaan olen halunnutkaan ja aamuaurinkoisilla asemalaitureilla hengailuunkin kyllästyy. Joten Thoreauta mukaillen voin sanoa, että matkustin loppuvuoden aikana laajalti kotikaupungissani Helsingissä, välillä pistäytyen ulkomailla, siis Espoossa tai Vantaalla ja jopa kaukomailla eli Kirkkonummella ja Porvoossa. Joulun aikoihin tein myös raparetken melkein pohjoisvavalle asti.

Matkustusmuodoksi valitsin maleksimisen. Sitä piti harjoitella tosissaan. Maleksia voi monin tavoin, fillarillakin myös, mutta parhaiten se onnistuu kävellen. Nykyään kaupungilla ihmiset, ja jostain syystä nuoret naiset erityisesti, tuntuvat etenevän puolijuoksua. Pseudokiirettä, ehkä.

Maleksija etenee hiljalleen ja saattaa vaihtaa rauhallisesti kadun toiselle puolelle, koska punaisissa valoissa on ollut aikaa tutkiskella rakennusten yksityiskohtia tai jonkin tietyn liikkeen ikkunaa. Suosittelen muille maleksijoille jonkinlaista matkustuskorttia, jotta voi hypätä ratikkaan tai bussiin ja ottaa ainoaksi kriteeriksi, että jää pois sellaisella pysäkillä, jolle jää joku jolla on yllään punainen paita. Puhelin kannattaa jättää kotiin, sillä vaikka soittoihin ja viesteihin jättäisi vastaamatta, ne hankaloittavat henkisesti maleksimista. Jotain aitoa katoaa siitä heti.

Minä maleksin usein myös hetken mielijohteesta sisään virastoihin ja jonkinlaisiin koulutuskeskuksiinkin. Useissa sellaisissa olisin pystynyt ryystämään ilmaiset kahvitkin, jos olisin halunnut, mutta en ole koskaan todella nauttinut ilmaisanniskeluista työpaikallanikaan, joten miksi vaivautua. Mielenkiintoisempaa on maleksia johonkin kahvilaan. Päiväsaikaan niissä käy enimmäkseen naisia ja toisinaan kuulin väkisinkin aivan uskomattomia tarinoita heidän elämästään. Tietävätkö miehet todella mitä heidän vaimojensa elämään kuuluu? Naamioiduin kameran ja The Guardian Weeklyn avulla turistiksi.

Syys- ja lokakuussa maleksin enimmäkseen viheralueilla tai keskuspuistossa, koska syksyisiä puita on nyt niin mukava katsella. Keräsin mustikoita saniaisten alta mutta sieniä bongailin notkelmista pelkästään, sillä en välitä niistä ravintona. Yritin ystävystyä naakkojen kanssa ja syötin niille nakinpaloja, mutta sain riesakseni variksenpojat. Kajakilla maleksin merellä hiljalleen selälle ja annoin aaltojen tuoda takaisin. Nuohosin kaupungin rantaraitit ja jos jossain oli korkea kohta, maleksin sen päälle.

Olen maleksinut yhden ajanjakson ennenkin ja nyt sitten vähän pidemmän aikaa. Melkein tuntuu, että nämä ovat olleet elämäni hienoimpia aikoja.

Kerran pummi, aina pummi.

Ei tarvi olla kummoinenkaan ennustajaukko tai -eukko, kertoakseen sen, että uljas Eurooppalainen unelma jäsenien välisestä talousalueesta ei ole enää juurikaan kuin kourallinen hiekkaa, joka valuu sormien lävitse. Helvetissään Dante tosin laittoi ennustajat kulkemaan pää taaksepäin kiertyneenä, sillä eläessäkään ne eivät eteensä nähneet. :)

Demokraattinen EU ei ole ollut koskaan. Vai voiko kukaan järjellinen ihminen pitää demokraattisena sellaista järjestelmää, joka sallii dumpata ylijäämäiset lihatuotteensa polkuhinnalla Afrikkaan, josta seuraa se, etteivät paikalliset lihantuottajat kykene myymään omia tuotteitaan omalle kansalleen. Tai kalastuskiintiöt, joihin EU on ollut haluton puuttumaan. Tai maataloustukiaiset ökyrikkaille maanomistajille. Esimerkkejä löytyisi pienellä vaivalla kymmeniä enemmänkin mutta olen kurkkua myöten täynnä niitä. EU on ennen kaikkea talousliitto. Tuhannet ihmiset ovat kampanjoineet epäkohtia vastaan eikä edistystä näy, ja olen menettämässä uskoni aktivismiin. Mihin nyt?

On helppoa osoitella sormella kreikkalaisia, jotka ovat suhmuroineet taloutensa, mutta en kykene syyttämään niitä tavallisia ihmisiä, jotka nyt kärsivät näistä kuristustoimenpiteistä, joista ei ole apua vaan ne ainoastaan pitkittävät talouden toipumista. Ja turha luulla, että suomalaisilla ei ole mitään hätää, sillä samat lääkket pakotetaan kurkusta alas täälläkin ja edessä on julkisten palvelujen karsiminen entisestään, ammattiliittojen murskaaminen ja vuosien kitkuttelu kohti eläkettä, jolla ei tule toimeen. Tämä on mahalaskua kohti jonkinlaista neofeodalismia. Suomalainen kuluttaa viimeiset taskurahansa keskiolueeseen ja valittaa baarin nurkassa, mutta epäilen ettei muualla Euroopassa tyydytä halpaan kaljaan vaan ääriliikkeet jatkavat nousuaan. Enää puuttuu jokin karismaattinen johtaja, joka nostattaa massat. Taloushistoria etenee sykleissä; oligarkiat muuttuvat aristokratioiksi, jotka lopulta kaatuvat keskinäisiin erimielisyksiin muuntuakseen demokratioiksi, jotka kaatuvat lopulta oligarkioiksi ja niin edelleen.

Jokaisen ihmisen onnellisuus on tasa-arvoinen asia. En kykene näkemään muita tämän maapallon asukkaita (tai eläimiä, luontoa) jonkinlaisina epähenkilöinä, joiden riistäminen oman hyvinvointini vuoksi on sallittavaa mutta järjestelmämme ovat paisuneet liian isoiksi. Ongelma on liiallinen kasvu, ei kasvun puute, kuten ekonomi Leopold Kohr jo 50-luvun lopulla kirjoitti. Inspiroiva linkki.

Occupy Wall Street ja vastaavat kuivuvat kasaan, Durbanin ympäristökokous on jo pannukakku, ilmastonmuutoksesta ei enää edes uutisoida vaan skeptikot levittävät netissä pseudotiedettään. Seuraava vaihe luonnollisesti on, että media alkaa levittämään sitä aktiivisesti. Peruspertit ja -pirkot pidetään tyytyväisinä kuorosodilla ja muilla persaukisilla televisiospektaakkeleilla, joissa on vähemmän syyvyyttä kuin pertsan kesäkumien uurteissa. Perkele! :)

Muistan 80-luvun lopun ja optimismin. Ja nyt, enää tyhjää, tyhjää, tyhjää. (No, ei nyt ihan sentään.)

Laitan tämän blogin telakalle

Japanilaisilla on kiehtova, moniulotteinen termi, jota on vaikea suomentaa; wabi-sabi.
Se sai kai alkunsa 1500-luvun Japanissa vastaliikkeenä ylenmääräiselle ornamentoinnille (paleontologiassa komplisoituminen ja ornamentaatio edeltävät sukupuuttoon häviämistä) ja itse termissä ehkä koko ympäröivän maailmamme visuaalisuus, autenttisuus, esteettisyys ja henkisyys kiertyvät yhteen. Tavaroista puhuttaessa wabi saattaisi tarkoittaa yksinkertaisuuden ja toimivuuden kauneutta, sabi taas ajan myötä käytössä kuluneiden esineiden kauneutta. Pitkälle viety japanilainen teeseremonia on wabi-sabia. Nyt kun marraskuu jo ryömii kohti, syksyiset lehdet ovat minun mielestäni puhdasta wb:ta. Mikään tässä maailmassa ei ole valmista, ei täydellistä, ei pysyvää. Sekin ajatus osa wabi-sabia.

Termi tuli mieleeni kun lueskelin paria harrastelusivujen keskustelupalstaa, joihin olen liittynyt. Molemmissa harrastusvälineet ovat tärkeässä asemassa ja tuntuu, että joidenkin tyyppien kohdalla niiden teknisistä ominaisuuksista väitteleminen vie enemmän aikaa kuin itse välineillä harrastaminen. Mietitään puolivakavana, onko omalla ostoksellani "sielu", eli kuinka wabi-sabi, autenttinen, erottuva, se saattaisi olla. Vaivihkaa tarkastellaan toisen omistuksia ja tunnetaan mielihyvää tai kateutta. Suurin osa näistä keskustelija-väittelijöistä on miehiä. Ehkä naisilla on omat pätemisenalueensa, en tiedä. Toinen juttu on, että harvoin näillä keskustelupalstoilla nähdään mitään varsinaista keskustelua, vaan aihe kun aihe muuttuu nopeasti juurikin väittelyksi ja sitten pysytellään poteroissa jne., mutta aihe on liian tympeä edes pohdittavaksi.

Tavarat tuntuvat muuttuvan yhä enemmän osaksi persoonallisuuksiamme, sen eräänlaisiksi sosiaalisiksi ja psykologisiksi jatkeiksi. Jatkuva mainonta takoo mielihyväkeskusta. Lontoon mellakat olivat masentavaa katseltavaa. Britannia on luokkayhteiskunnan lisäksi rodullinen yhteisö mutta se, että nämä ihmiset kahmivat tavaraa, joita mainostetaan joka tuutista osana menestynyttä ihmistä, säälitti ja jätti keljun tunteen. "Voit vaikka asua jätelaatikossa mutta jos sulla ei oo Blackberryä, ni sit et oo mitään!", joku paikallinen kaveri kommentoi.

Enkä ole itsekään heittämään ensimmäistä kiveä, vaikka olenkin jättäytynyt virkavapaalle ja nälkätaiteilijaksi. Kaikki ympärilläni on kulutuksen mahdollistaman hyvinvoinnin tulosta ja mainonta on valjastettu vankkurien eteen. Silti tiedän, että tämä maapallomme, paratiisimme, ainoa sellainen, johon koskaan tulemme pääsemään, ei kestä elämänmenoamme.

Ps.

Lisäksi vesivahingon vuoksi joudun evakkoon ja ehkä muuttamaan jätelaatikkoon. Tarkkaan loppuvuodeksi laskettu budjettini heittää häränpyllyä. Auttakee nyt joku nätti neito ihmistä pulassa ja ottakee alivuokralaiseksi!

Tykkään ruuanlaitosta, teoriassa ainakin. Siksi jaksan aina notkua kirjakaupoissa selailemassa keittokirjoja. Ruokakaupoissa maleksin taas maustehyllyjen edustalla. Mielikuvituksessani keittiöstäni löytyy keittokirjoja eri maiden erikoisuuksista. Osaan laittaakin ruokaa, ehkä aika keskinkertaisesti tosin, mutta kokeilen kaikenlaista ennakkoluulottomasti. Kerran sain aikaiseksi jonkinlaisessa flow-tilassa todella herkullisen kastikkeen. En usko, että saisin samanlaisen, jos yrittäisin uudelleen.

Itsestäänselvyytenä ruoanlaitto ja syöminen on tietenkin parasta silloin kun se on sosiaalinen tapahtuma. Syöt tai laitat ruokaa ihmisen tai ihmisten kanssa joista välität. Jonkun pitäisi lanseerata ruoanlaittoloma tai jokin vastaavanlainen häppeninki, jossa yksinäiset ihmiset kokoontuisivat yhdessä valmistamaan ja syömään aterioita. Veikkaan, että viikon kuluttua pareja syntyisi kuin popcorneja pannulla (mikroversiot on nounou!). Ei mitään tällaisia kilpailuja kuten nykyään joka tuutista puskee, vaan sellainen slowfood-tapahtuma. Ehkä roomalaiset orgiat myös…

Kaivelin netistä antiikkisia reseptejä ja tässä roomalainen vinaigrette (sekoitus oliiviöljyä, etikkaa, yrttejä ja mausteita). Alkuperäisessä käytetty grillatun tonnikalan kastikkeeksi mutta ekologisena ihmisenä suosittelen suomalaista haukea, jonka voi valmistaa kekkosmaisesti saunanpesässä kietaisemalla se ensin märkiin ja sitten kuiviin sanomalehden aukeamiin.

3 ruokalusikallista vahvaa etikkaa
9 ------ “ ------ oliiviöljyä
2 ------ “ ------ garumia

Garum on vanha roomalainen kalapohjainen maustekastike, joka lienee kulkeutunut sinne Kreikasta. Sitten taas useat kreikkalaisina pidetyt ruoat ovat tulleet sinne Turkin kautta, kuten moussaka, jogurtit ja muut, joten tiedä sitten. Vastaavanlaisia kalakastikkeita käytetään Aasiassa myös. Roomalainen garum valmistettiin todennäköisesti käyneistä sardelleista, makrilleista tai kilohaileista. Haju lienee vastaava kuin ruotsalaisten hapansilakassa (olen hypistellyt purkkia usein lähimarketissa mutta ostamatta on jäänyt, onneksi ehkä) mutta maku oli historiankirjojen mukaan mieto. Tätä reseptiä varten voi käydä ostamassa vaikka pullon vietnamilaista kalakastiketta, mutta ei kannata tyytyä halvimpiin tuotteisiin. Kalliimmat maistuvat yksinkertaisesti paremmalta.

4 salottisipulia hienoksi hakattuna
1 tl pippuria
1 tl liperin siemeniä
25g tuoretta minttua

Pippuri ja liperi jauhetaan tietenkin huhmareessa, sillä ei roomalaisillakaan ollut tietääkseni mitään myllyjä. Liperin siemeniä saattaa olla hankala löytää mutta se mitä Marttaliitto ei tiedä talousaskareista, niin sillä ei ole väliä. Eli Marttojen mukaan siemeniä saa hyötykasviyhdistyksestä. Roomalaiset käyttivät liperiä lääkeyrttinä ja deodoranttina. Kuka tietää, kuinka hyvä antiperspirantti kasvi on myös? Vinkkinä vaan Anna-Leena Härköselle, joka lukemani mukaan teippasi pikkuhousunsuojat kainaloihinsa, koska hän ilmeisesti hikoilee haastattelutilanteissa.

No, kyseisellä vinaigretella voi voidella sen hauen a’la urho, kainalot ja sitten syödessä käyttää sitä myös kastikkeena.

Toinen resepti tulee Ranskasta, mistäs muualtakaan. Muistan vieläkin kuinka ostin tavallisen näköisen kinkkusämpylän Gare du Nord:n asemakioskista ja se maistui taivaalliselta. Niin hyvältä, että unohtui yöllinen ryöstöyrityskin. Samoin Air France:n lennoilla olen syönyt parasta lentokoneruokaa koskaan. Reitti ja konetyyppi lienee sama kuin siinä Atlanttiin tippuneessa.

Reseptin riistaeläin eli mäyrä, kannattaa korvata jollain helpommin hankittavalla lihatuotteella, kuten kaupunkikanilla tai ihan vaikka lampaanlihalla ja sitä paitsi mäyrä on niin symppis lyllertäjä (pesäänsä puolustaessaan peto), että sen syöminen olisi kammottava rikos luontoa kohtaan. Tehotuotetun liha- tai siipikarjan syöminen, citykaneista nyt puhumattakaan, on taas niin jokapäiväistä, ettei sitä edes tule huomanneeksi kun kotletti katoaa lautaselta. Ilmeisesti ranskalaiset sitten syövät ihan kaikkea, koska mäyrästäkin on tehty resepti. Sivistymättömät moukat.

1 mäyrä

Jos nyt päädyt siihen, niin suolistettua ja nyljettyä mäyrää täytyy ensin uittaa reseptin mukaan 48 tuntia vuolaassa virrassa, jotta rasva irtoaa sen lihasta paremmin.

1 juomalasillinen sianverta
1 pieni lasillinen armanjakkia, ja tässä ei nyt kannata säästellä hinnassa, vaan suosittelen ostamaan pullon 50-vuotiasta Samalensia Alkosta (€148 ja risat).
1 inkiväärin maavarsi
1 pullo tai miksei enemmänkin kuplivaa, kuivaa valkoviiniä, samalla reissulla Alkosta armanjakin seuraksi ja kokatessa nautittavaksi
2 kananmunaa
1 purkki crème fraîche:a
suolaa ja pippuria
½ kg metsäsieniä
100g voita
öljyä

Nosta mäyrä joesta, puhdista se rasvasta, paloittele palasiksi ja ruskista voilla pannussa. Palasien käristyttyä kullankeltaisiksi, liekitä armanjakilla, mausta ja lisää tuoretta inkiväärin juurta. Kaada viiniä joukkoon ja anna hautua ainakin pari tuntia. Haudutuksen lopussa lisää sinne mäyrän maksa, jonka olet esipaistanut jo öljyssä, sianveri, munankeltuaiset, kahvilusikallinen inkivääriä ja crème fraîche. Tarjoile heti metsäsienien kera.

Bon Appétit!

Jokin aika sitten Dalai-lama piipahti Suomessa. Kirjoiteltiin kovasti kuinka se ja se poliitikko ei tapaa häntä ja niin poispäin. En törmännyt yhteenkään valtamedia-artikkeliin siitä, mitä hän tuli meille todella kertomaan vaan uutisoitiin esimerkiksi, kuinka japanilaiset turistit piirittivät hänet lentokentällä yhteiskuvaan päästäkseen tai udeltiin mielipidettä Kiinasta. Yksityisissä blogeissa kirjoiteltiin onneksi myös hänen yleisöluennoistaan mutta muuten uutisointi keskittyi piirtämään hänestä jonkinlaisen karikatyyrin. Silti kuten Dalai-lama tietää, on maailmamme paljon monimutkaisempi ja monimuotoisempi kuin nämä yksinkertaistukset, kuten hyvät tiibetiläiset vastaan pahat kiinalaiset. En ehtinyt hänen luennolleen mutta katselin odotellessani ratikkaa Stockan edessä (polttariseurue örvelsi vieressä), kuinka tiibetiläinen munkki käveleskeli lauantai-iltana Aleksanterinkatua pitkin ja kuinka siististi pukeutunut kaveri näppäisi tahallaan kytevän tupakannatsan munkin kaavun helmaan. Munkki katsahti sivulleen hämillisen näköisenä ja minä mietin, että jos tässä on koko (juoma)kulttuurimme huipentuma, niin tästä lähtien en enää halua olla siinä osallisena.

Dalai-lama on julkisesti sanonut, että mikäli tiede tuo esiin asioita jotka asettavat buddhalaisuuden oppijärjestelmät kyseenalaisiksi, buddhalaisuuden on mukauduttava uuteen tietoon. Hänen mukaansa on tosin huomioitava se erotus, minkä tiede on havainnut olemattomaksi ja se mitä tiede ei ole pystynyt osoittamaan, kuten esimerkiksi oma- tai myötätuntoa, tai sielunvaellusta, joka on keskeinen osa Tiibetin buddhalaisuutta. Tiede enimmäkseen keskittyy aineelliseen, usko tai luottamus itse tarkkailijaan. Samoin hän on antanut ymmärtää, että mahdollisesti seuraava Dalai-lama saattaa löytyä Tiibetin ulkopuolelta ja olla nainen. Kuten Buddhakin, Dalai-lama on aina pitänyt itseään ainoastaan tienviittana. Sormena, joka osoittaa kohti kuuta, tai aurinkoa.

Emme ole tulleet tänne puhumaan Jumalasta.
Emme ole tulleet tänne puhumaan Nirvanasta.
Olemme täällä ainoastaan oppiaksemme, kuinka kasvaa myötätuntoisemmiksi ihmisiksi.

14. Dalai-lama pakeni Tiibetistä Intiaan 24-vuotiaana maaliskuussa 1959. Jos joku kuvittelee, että silloinen Tiibet oli jonkinlainen paratiisi maanpäällä, Shangri-La, saattaa pettyä, sillä Dalai-laman ollessa pieni poika, sijaishallitsija Reting Rinpoche vetäytyi mietiskelemään jonnekin kuten buddhalaisilla on tapana ja valta siirtyi väliaikaisesti sijaisen sijaiselle. Aikanaan Reting Rinpoche palasi mietiskelyreissultaan mutta hänen sijaisensa kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa ja seurasi sisällissota, jossa Lhasan suuren luostarin Seran munkit alkoivat teurastaa kanssaveljiään. Yli kaksisataa munkkia kuoli, mukaan lukien yksi apotti. 11-vuotias Dalai-lama näki kaiken tämän. Vaikka mikään ei ole pysyvää, ihmisluonto ja sota eivät taida koskaan muuttua.

Heinrich Harrer pakeni 1944 brittien vankileiriltä Intiassa ja vaelsi kaksi vuotta Tiibetin ylänköjä, kunnes saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ystävystyi Dalai-laman kanssa, joka pyysi häneltä apua saadakseen elokuvaprojektorin toimimaan. Jo ennen heidän tapaamistaan Dalai-lama oli aina ollut hyvin kiinnostunut luonnontieteistä ja tieteellisestä ajattelusta ylipäätään. Buddhalaisuuden oppien ja meditaation lisäksi (neljä tuntia joka aamu), Dalai-lamalle opetettiin luostarissa perinpohjaisesti muun muassa logiikkaa, dialektiikkaa, metafysiikkaa, erilaisia filosofian suuntauksia ja lisäksi myös taiteita, kuten runoutta, draamaa sekä musiikkia. Tuo iloinen, tuikkiva, nyt hieman etukumarassa kävelevä 76-vuotias mies on käynyt läpi vaativan valmistautumisen ennen virkaanastujaisiaan.

Kierrellessään länsimaissa Dalai-lama havaitsi aika nopeasti, että ei ollut paljon saavutettavissa pitämällä korkealentoisia esitelmiä buddhalaisuuden tietoteoriasta tai metafysiikasta, vaan hän alkoi keskittyä ihmisyyden universaaleihin perusarvoihin, kuten myötätuntoon.

Ehkä pikkuhiljaa, ihmisten havahtuessa huomaamaan millaista tuhoa nämä kulutukseen perustuvat länsimaiset yhteiskuntamme saavat aikaan, alamme todella kuuntelemaan häntä. Itse ajattelen uskonnoista, osin myös buddhalaisuudesta, enkä oikein usko jälleensyntymiseen, että tiedostavina eliöinä emme kestä ajatusta omasta kuolemastamme. Siksi kaikkivaltiaat, profeetat, paratiisit, vihreät niityt, hunajapurot, tanssivat neitsyet ja muut. Kuolemamme ei siis olisikaan lopullinen loppu mutta silti sen tiedostamaton pelko saa meidät näpertelemään jotain merkkiä itsestämme tuleville sukupolville. Emme haluaisi havaita, että kaikki on lopultakin vain syksyn lehtiä.

*

Suosittelen lukemisena Pico Iyerin kirjaa The Open Road, jota olen käyttänyt tämän lätinäni lähteenä Wikipedian lisäksi. Dalai-lama on itse kirjoittanut useita teoksia. Myös Sogyal Rinpochen kirja The Tibetan Book of Living & Dying on erinomainen teos elämästä ja valmistautumisesta omaan tai läheistesi kuolemaan.

Tykkään pienistä, omaleimaisista elokuvateattereista. Tykkään elokuvista, jotka näyttävät kuinka surkeita ja kuinka upeita otuksia me ihmiset olemme, vaikka ne saattavat ahdistaa myös. Yritän miettiä, mitä elokuvassa tapahtui ja miksi. Usein se jää minulle hämäräksi ja sitten luen jostain arvostelusta, kuinka se ja se kohta tarkoittikin sitä ja tätä ja niin edelleen. Ahaa! Siltikin tulkintoja. Hyvä elokuva jättää niitä jälkeensä lukuisia. Vastauksia ei välttämättä saada.

Kesän jo taituttua ja kaupungin valmistautuessa kylpemään alkoholissa, puhdistin pikaisesti rillini ja menin Kino Engeliin. Siellä pyörii Mike Leighin elokuva Vuosi elämästä enkä voi kuin suositella sitä. Asuin itse Englannissa joitakin vuosia, joten ehkä se satutti siksikin paljon. Ulos mennessä joku kaveri jutteli seuralaiselleen, kuinka elokuvan paras läppä oli muuan kohta, joka sai minut epätoivosta kiemurtelemaan penkissä. Ehkä olimme molemmat oikeassa. En tiedä.

Elokuvan jälkeen kävelin baariin ja ajattelin juoda oluen. Sitten se ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta ja lähdin kotiin. Eikä olo ole vieläkään normalisoitunut

Palasin alkukodista kotiin kesäloman lopuksi. Kauan, kauan sitten olin siellä sellainen nuori mies, josta äidit varoittelivat tyttäriään mutta vettä on onneksi virrannut tarpeeksi sillan alta. Kylillä en tunnistanut ketään, kukaan ei tuntenut minua. Kaikki ne asiat, jotka kotikylästäni parhaiten muistin, olivat kadonneet. Soramontut, joentörmät, metsiköt ja takapihojen takapihat. Totta puhuen, siellä ne olivat tavallaan edelleen. Kummitus ainoastaan olin minä.

Ajattelin joskus, että tällaiset pikkukylät ovat perkeleestä. Lähdin litomaan sieltä heti kun tilaisuus tuli. En katsonut taakseni. Kiersin melkein maapallomme. Tulin takaisin ja asetuin Helsinkiin. Jotain on muuttunut, koska olen alkanut katsella pohjoiseen.

Yleinen harhaluulo, tässä läntisessä kulttuurissamme on, että onnellisuus on saavutettavissa, jos onnistumme kokoamaan mahdollisimman monta nautinnollista kokemusta. Onnellisuutemme on siis riippuvainen ulkoisista asioista. Raha, ura, valta, fyysinen ulkonäkö. Ja paiskiessamme hommia näiden asioiden eteen, tuskin edes ajattelemme, että ratkaisu saattaisi olla sisäisessä maailmassamme, reseptoreissa, joihin emme edes ole ehtineet tutustua, koska aika on rahaa ja elämä, niin uskottelemme, lipuu ohi ellemme "käytä" esimerkiksi lomiamme mahdollisimman tarkkaan "hyödyksi", ja sitten niinä yön hetkinä makaamme valveilla peläten, että olemme jo hukanneet sen.

Istuskelin mökin portailla ja uppouduin puutarhamme hyönteismaailmaan. Pieni universumi pihalaatalla. Jotkut mehiläiset kykenevät maistamaan jaloillaan ja koirasperhoset haistavat naaraan viidentoista kilometrin päästä. Jos suhteuttaisin sen itseeni, tavoittaisin naisen tuoksun noin Riihimäeltä asti. Kyynpoikaset luikertelivat pihatiellä kohti kantomätästä ja turvaa. Annoin niiden mennä. Ne pyydystävät isoiksi kasvettuaan hiiriä tai myyriä. Sellainen on cherokeesien duyuktv, Tie, tai idän Tao, joka on ihan sama asia. Mekanismin myrkyttämässä lännessä emme enää edes ymmärrä, mistä nämä ihmiset puhuivat.

Tosiaankin, kuinka Ochwiay Biano, pueblointiaani, meitä kuvaili: ”Kuinka julmilta valkoiset näyttävät! Heidän silmänsä tuijottavina aina etsivät jotakin. Mitä he hakevat? He ovat vaivautuneita ja levottomia. Emme ymmärrä, mitä he etsivät. Emme ymmärrä heitä. Luulen, että he ovat hulluja.” Samoin Aasiassa meitä länsimaalaisia pidettiin teknologisesti taikureina, mutta henkisesti jälkeenjääneinä. Tiibetin Dharma oli heidän mielestään liian hienostunutta meille annettavaksi.

Joten tämä harhaluulomme onnellisuudesta ja keinoista saavuttaa se. Oikeastaan suurin shokki kasvaa aikuiseksi, on tajuta kuinka rajallisia olemme ymmärtämään, mistä se lopultakin koostuu. Sitten nousee esiin kysymys, mistä alamme etsiä vastauksia.

*

Otin virkavapaata elokuulta vuoden loppuun. Nyt olisi hetki aikaa miettiä, kuka oikein olen ja mihin olen menossa. Lueskelin junassa Nabokovin muistelmia Speak, Memory ja eräs kohta sopii tähänhetkiseen elämääni hyvin.

It is certainly not then--not in dreams-- but when one is wide awake, at moments of robust joy and achievement, on the highest terrace of consciousness, that mortality has a chance to peer beyond its own limits, from the mast, from the past and its castle tower. And although nothing much can be seen through the mist, there is somehow the blissful feeling that one is looking in the right direction.

Sheldon S. Wolin, 86, joka opetti (political philosophy) Berkeleyssä ja Princetonissa, argumentoi, että Yhdysvaltain poliittista systeemiä voidaan kuvailla termillä käänteinen totalitarismi. Minun mielestäni EU alkaa muistuttaa sellaista myös.

Käänteinen totalitarismi, vastoin kuin sen klassinen muoto, ei keskity jonkin kansankiihottajan tai karismaattisen johtajan henkilöpalvontaan, vaan se ilmentyy anonyymien korporaatioiden ja finanssilaitoksien sekä politiikkojen yhteenkiertymisenä. Klassisessa totalitarismissa talous oli alisteinen politiikalle, käänteisessä asia on päinvastoin ja tämän alistussuhteen mukana tulee uudenlaisia armottomuuden muotoja, joista esimerkiksi kreikkalaiset tavalliset kansalaiset joutuvat nyt maksamaan. Käänteinen totalitarismi liputtaa sanojen demokratia ja perustuslaki puolesta, mutta samalla kyynisesti manipuloi ja heikentää niitä. Vaaleista tehdään näyttäviä mediatapahtumia, mutta todelliset vaaliohjelmat sekä muutokset jäävät epäselviksi ja kosmeettisiksi. Käänteinen totalitarismi haluaa pitää kansalaisensa epätietoisuudessa ja poliittisesti passiivisina turhanpäiväisillä spektaakkeleilla mutta kansalaisten mielenilmauksiin vallitsevaa järjestelmää vastaan puututaan kovalla kädellä. Vallasta ei koskaan luovuta vapaaehtoisesti. Edes keskustelu vaihtoehdoista on vaikeaa ja sellaiseen pyrkivät vaiennetaan mediassa tai heiltä pyritään viemään ilkkumalla kaikki arvovalta.

http://www.truthdig.com/chris_hedges

http://www.independent.co.uk/opinion/commentators/johann-hari/johann-hari-its-not-just-dominique-strausskahn-the-imf-itself-should-be-on-trial-2292270.html

http://www.spiegel.de/international/topic/euro_crisis/

http://www.paecon.net/PAEReview/issue54/Manifesto54.pdf

http://www.guardian.co.uk/books/2010/aug/29/ha-joon-chang-23-things

Maanantaina 16. päivä Hesari julkaisi pikku-uutisen, joka jäi ymmärrettävästi Suomen jääkiekon takapihan maailmanmestaruuden ja sen aiheuttaman hälinän hautaamaksi. Yhdysvallat nimittäin saavutti velkakattonsa ja nyt pitäisi valkoisen talon ja kongressin elokuuhun mennessä pitää joukkovelkakirjalainottajat tyytyväisinä, hoitaa lakisääteiset velvoitteensa ja saada aikaiseksi jonkinlainen suunnitelma, miten tästä eteenpäin. Velkakattoa voidaan toki nostaa mutta itse ongelmaa se ei poista. Ellei elokuuhun mennessä asiaa saada ratkaistua, saattaa edessä olla Yhdysvaltojen default, eli se ei kykene suoriutumaan lainojensa takaisinmaksusta. Siinä tapauksessa uusi finanssitsunami todennäköisesti pyyhkäisi koko maailman yli.

Vaikka osakemarkkinat saattavat viedä enimmän huomion jos puhutaan finanssialasta, joukkovelkakirjamarkkinat ovat koko maailmantalouden toimivuuden kannalta huikean tärkeä asia. Koko maailman velkakirjamarkkinoilla pyörivä rahasumma on noin $50 biljoonaa/triljoonaa. Joukkovelkakirjat ovat valtioille ja monille korporaatioille tärkein yksittäinen rahansaantimuoto.

Tyypillisessä joukkovelkakirjalainassa lainan liikkeellelaskija sitoutuu maksamaan tiettynä ajankohtana joukkovelkakirjalainan omistajalle lainan nimellisarvoa vastaavan summan. Usein joukkovelkakirjalainan liikkeellelaskija maksaa lainan omistajille myös korkoa laina-aikana. Esimerkiksi Suomen valtion 23. maaliskuuta 2006 liikkeelle laskemassa tuotto-obligaatiolainassa valtio sitoutuu maksamaan lainan omistajalle 23. elokuuta 2009 lainan nimellisarvoa vastaavan summan ja lisäksi 2,6 prosentin vuosittaisen koron 23. elokuuta kunakin vuonna laina-ajan kuluessa (esimekki Wikipediasta kopioitu). Hinta, korko ja milloin velkakirja vanhenee ovat kaikki fiksoituja, joten vaikka jos Augiem Limited tarvitsisi pääomaa 10000 euroa, niin minun pitäisi laskea markkinoille saman summan suuruinen joukkovelkakirja, joka tuottaisi korkoa sanotaanko vaikka 5% viiden vuoden ajan, eli 500 euroa vuodessa, ja sitten 5 vuoden umpeuduttua sitoudun ostamaan velkakirjan 10000 eurolla takaisin. Periaatteessa lainaan siis rahaa tulevaisuuden tienesteistäni, ihan kuten tavallinenkin Pertti Pankkilainalainen.

Joukkovelkakirjoja luokitellaan niiden riskiyden mukaan, useankin eri laitoksen toimesta, joista tunnetuimmat ovat Moody’s ja Standard and Poor. Mikäli Augiem Ltd. luokiteltaisiin riskisijoitukseksi, joutuisin maksamaan enemmän korkoa rahasummalle, jonka haluaisin lainata. Tässä välissä sitten voisi kirjoittaa kirjan siitä, kuinka tämä riski häivytettiin toisille ja kolmansille ja neljänsille osapuolille ja kuinka koko 2008 finanssikriisi läjähti tuulettimeen mutta eipä siitä sen enempää.

Maailman korkeimmalle luokiteltu velkakirja on AAA, sama kuin USA:n hallituksen Treasury Bill ja sijoittaessasi niihin, voit olla varma, että saat rahasi takaisin niiden maksuajan umpeuduttua (matalalla korolla tosin). Tai ainakin olet saanut tähän asti. Ehkä elokuulle myös. Entä sen jälkeen?

Ja siksi jo pelkkä tieto siitä, että Yhdysvallat lykkäisi velkojensa takaisin maksua, eli ei pystyisi ostamaan T-Billejään takaisin, saattaisi järkyttää joukkovelkakirjamarkkinoita ja dollari todennäköisesti sukeltaisi sekä mahdollisesti loppuisi sen käyttö myös maailman reservivaluuttana, minkä seurauksia kukaan ei pysty ennustamaan. Ongelma on, että T-Billit ovat lukemattomien vakuutusyhtiöiden, eläkerahastojen, pankkilaitosten ja ties minkä instanssien rahapolitiikan perustana sekä useiden valtioiden sijoitussalkussa. Kiinalla lienee vajaan 700 miljardin dollarin edestä ainakin.

Joten tämä pikkuruinen uutinen Hesarin nurkassa saattaa viedä maailmantalouden uudelleen raiteiltaan, a big time, ja se tulisi riepottelemaan jokaista valtioita. Eniten kärsisivät tietenkin kehittyvät sekä köyhät maat taas ja tämä maailmanlaajuinen muuttoaalto, joka on jo alkanut, kiihtyy entisestään.