Tie

Palasin alkukodista kotiin kesäloman lopuksi. Kauan, kauan sitten olin siellä sellainen nuori mies, josta äidit varoittelivat tyttäriään mutta vettä on onneksi virrannut tarpeeksi sillan alta. Kylillä en tunnistanut ketään, kukaan ei tuntenut minua. Kaikki ne asiat, jotka kotikylästäni parhaiten muistin, olivat kadonneet. Soramontut, joentörmät, metsiköt ja takapihojen takapihat. Totta puhuen, siellä ne olivat tavallaan edelleen. Kummitus ainoastaan olin minä.

Ajattelin joskus, että tällaiset pikkukylät ovat perkeleestä. Lähdin litomaan sieltä heti kun tilaisuus tuli. En katsonut taakseni. Kiersin melkein maapallomme. Tulin takaisin ja asetuin Helsinkiin. Jotain on muuttunut, koska olen alkanut katsella pohjoiseen.

Yleinen harhaluulo, tässä läntisessä kulttuurissamme on, että onnellisuus on saavutettavissa, jos onnistumme kokoamaan mahdollisimman monta nautinnollista kokemusta. Onnellisuutemme on siis riippuvainen ulkoisista asioista. Raha, ura, valta, fyysinen ulkonäkö. Ja paiskiessamme hommia näiden asioiden eteen, tuskin edes ajattelemme, että ratkaisu saattaisi olla sisäisessä maailmassamme, reseptoreissa, joihin emme edes ole ehtineet tutustua, koska aika on rahaa ja elämä, niin uskottelemme, lipuu ohi ellemme "käytä" esimerkiksi lomiamme mahdollisimman tarkkaan "hyödyksi", ja sitten niinä yön hetkinä makaamme valveilla peläten, että olemme jo hukanneet sen.

Istuskelin mökin portailla ja uppouduin puutarhamme hyönteismaailmaan. Pieni universumi pihalaatalla. Jotkut mehiläiset kykenevät maistamaan jaloillaan ja koirasperhoset haistavat naaraan viidentoista kilometrin päästä. Jos suhteuttaisin sen itseeni, tavoittaisin naisen tuoksun noin Riihimäeltä asti. Kyynpoikaset luikertelivat pihatiellä kohti kantomätästä ja turvaa. Annoin niiden mennä. Ne pyydystävät isoiksi kasvettuaan hiiriä tai myyriä. Sellainen on cherokeesien duyuktv, Tie, tai idän Tao, joka on ihan sama asia. Mekanismin myrkyttämässä lännessä emme enää edes ymmärrä, mistä nämä ihmiset puhuivat.

Tosiaankin, kuinka Ochwiay Biano, pueblointiaani, meitä kuvaili: ”Kuinka julmilta valkoiset näyttävät! Heidän silmänsä tuijottavina aina etsivät jotakin. Mitä he hakevat? He ovat vaivautuneita ja levottomia. Emme ymmärrä, mitä he etsivät. Emme ymmärrä heitä. Luulen, että he ovat hulluja.” Samoin Aasiassa meitä länsimaalaisia pidettiin teknologisesti taikureina, mutta henkisesti jälkeenjääneinä. Tiibetin Dharma oli heidän mielestään liian hienostunutta meille annettavaksi.

Joten tämä harhaluulomme onnellisuudesta ja keinoista saavuttaa se. Oikeastaan suurin shokki kasvaa aikuiseksi, on tajuta kuinka rajallisia olemme ymmärtämään, mistä se lopultakin koostuu. Sitten nousee esiin kysymys, mistä alamme etsiä vastauksia.

*

Otin virkavapaata elokuulta vuoden loppuun. Nyt olisi hetki aikaa miettiä, kuka oikein olen ja mihin olen menossa. Lueskelin junassa Nabokovin muistelmia Speak, Memory ja eräs kohta sopii tähänhetkiseen elämääni hyvin.

It is certainly not then--not in dreams-- but when one is wide awake, at moments of robust joy and achievement, on the highest terrace of consciousness, that mortality has a chance to peer beyond its own limits, from the mast, from the past and its castle tower. And although nothing much can be seen through the mist, there is somehow the blissful feeling that one is looking in the right direction.

Kirjoitettaessa soi Kim Young-im: Jeongseon Arirang