Iltapäivä elämästä

Tykkään pienistä, omaleimaisista elokuvateattereista. Tykkään elokuvista, jotka näyttävät kuinka surkeita ja kuinka upeita otuksia me ihmiset olemme, vaikka ne saattavat ahdistaa myös. Yritän miettiä, mitä elokuvassa tapahtui ja miksi. Usein se jää minulle hämäräksi ja sitten luen jostain arvostelusta, kuinka se ja se kohta tarkoittikin sitä ja tätä ja niin edelleen. Ahaa! Siltikin tulkintoja. Hyvä elokuva jättää niitä jälkeensä lukuisia. Vastauksia ei välttämättä saada.

Kesän jo taituttua ja kaupungin valmistautuessa kylpemään alkoholissa, puhdistin pikaisesti rillini ja menin Kino Engeliin. Siellä pyörii Mike Leighin elokuva Vuosi elämästä enkä voi kuin suositella sitä. Asuin itse Englannissa joitakin vuosia, joten ehkä se satutti siksikin paljon. Ulos mennessä joku kaveri jutteli seuralaiselleen, kuinka elokuvan paras läppä oli muuan kohta, joka sai minut epätoivosta kiemurtelemaan penkissä. Ehkä olimme molemmat oikeassa. En tiedä.

Elokuvan jälkeen kävelin baariin ja ajattelin juoda oluen. Sitten se ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta ja lähdin kotiin. Eikä olo ole vieläkään normalisoitunut

Kirjoitettaessa soi Broken Social Scene: Pitter Patter Goes My Heart